Virkeä viisikymppinen
kuntalaisten palveluksessa
Nurmijärven ensimmäinen kirjastoauto lähti ensimmäiselle reitilleen 2.10. 1970. Kuljettajana toimi tuolloin Risto Pääkkönen, joka oli hakenut uuden kirjastoauton kuntaan Iitin Kausalasta.
Pääkkönen ajoi kirjastoautoa vuoteen 1979. Tuona aikana auto ajoi enimmäkseen iltareittejä. Myöhemmin mukaan tulivat koulupysäkit, jolloin auto ajoi viikossa pari aamureittiä ja kolme iltareittiä. Kun taloon saatiin toinenkin kuljettaja, Pertti Kuparinen, alettiin autoa ajaa reiteillä kahdessa vuorossa. Pääkkösen kanssa reiteillä olivat virkailijoista mukana Seija Harju, Ulla Smedberg, Pirkko Karjalainen ja Eira Laaksonen.
Seija Harju muistelee, että alkujaan kirjastoauton pysäkkiajat saattoivat olla yli tunnin mittaisia käytössä olleesta Detroit-järjestelmästä johtuen.
“1980-luvulla autoon saatiin käyttöön kameralainaus, jonka ansiosta pysähdykset pysäkeillä lyhenivät”, Harju kertoo.
Mukavia asiakkaita
Kirjastoautosta tänä vuonna eläkkeelle jäävä kirjastoautonkuljettaja Jarmo Koivisto muistelee uransa alkua Nurmijärvellä 1980. Ensimmäisenä tehtävänä oli hakea silloinen Sisu-merkkinen kirjastoauto takaisin merkkikorjaamolta Helsingistä. ”Oli lokakuun puoliväli ja yöllä oli satanut lunta. Keli oli liukas. Korjaamon pihalta lähtiessä huomasin, että ohjaus oli kovin kevyt. No, syynä olivat täysin sileät kesärenkaat. Uskalsin ajaa matkalla enintään kuuttakymppiä. Ilvesvuoren mäki oli tosi liukas, mutta auto sentään kääntyi vasemmalle Kirkonkylään päin. Sen matkan aikana ajattelin, että jos tästä selviän, niin kaipa tässä voi olla töissä jonkin aikaa.”
Koiviston työrupeama venyi 40 vuodeksi. Sinä aikana auto on vaihtunut kolme kertaa, pysäkkien määrä on kasvanut ja tiestö parantunut. Mikä on pitänyt kuljettajan työssä vuosikymmenestä toiseen? Mikä on työssä parasta? ”Työssä parasta on se, ettei ole kahta samanlaista päivää. Sää vaihtelee vuodenaikojen mukaan ja asiakkaat ovat 99-prosenttisesti mukavia. Nuorimmat kävijät ovat olleet viikon vanhoja, vanhimmat lähes satavuotiaita”, vastaa Koivisto.
Yksi kirjastoauton pitkäaikaisimmista asiakkaista on Röykässä asuva Ritva Litmanen, joka käytti palvelua jo 1970-luvulla pienten lasten äitinä. Hän sanoo olleensa oikein tyytyväinen kirjastoauton asiakas. ”Aina on kaivattu kirja löytynyt. Jos ei oman kunnan kokoelmista, niin sitten kaukolainana.”
Joskus kirjastoauton virkailijat ovat täyttäneet epävirallisempiakin toiveita, muistelee Litmanen. ”Puhelin kerran kirjastoautossa ääneen siitä, että sota-ajan lapsena minulla ei ole koskaan ollut omaa nallea. Seuraavalla kerralla kirjastoauton tullessa sen mukana matkasi nalle, joka annettiin minulle.”
Kerran kirjastoautolle tuli Litmasen jäljessä harvinaisempi vieras.
”Meidän pieni kissanpentumme Retu Romppainen seurasi muuta perhettä kirjastoautolle ja hyppäsi hyllyyn istumaan. Virkailija otti siitä kuvankin.”
Säiden armoilla ja muita seikkailuja
Talvisin sääolosuhteet ovat tuoneet oman jännityksensä kirjastoauton toimintaan. Pikkuteillä liukkaiden mäkien päällä sijainneet pysäkit ovat ajoittain lisänneet haastetta reittien varrelle. “Mutta vain kerran minun aikanani kirjastoauto on sään takia jäänyt talliin. Oli luvattu kovaa lumimyräkkää koko päiväksi, minkä takia silloinen kirjastonjohtaja Riitta Manka totesi, että on turha lähteä reitille”, kertoo Koivisto.
Litmanen taas muistaa, että eräänä lumisena talvena kirjastoauto Sepeteus kellahti ojaan heidän talonsa lähellä väistäessään vastaan tulevaa autoa.
Vuosikymmeniin on mahtunut ajoittain myös matkaa hidastaneita pikkuvikoja. Sekä Harju että Koivisto muistavat syyskuisen pilkkopimeän illan, jolloin ensimmäisestä kirjastoautosta hävisivät sähköt Nummenpään tiellä alamäessä. Koivisto pysäytti auton Litmasen pysäkille ja Litmasen isäntä tuli työkalujen kanssa auttamaan pinteeseen joutuneita. Pian sähköt saatiinkin palautettua, syyksi niiden reistailuun paljastui löysät akunkenkien liitokset.
Sepeteuksesta Oivaan
Kuluneen puolen vuosisadan aikana Nurmijärven teillä on ajanut neljä eri kirjastoautoa. Kaksi ensimmäistä olivat Sisu-merkkisiä. “Ensimmäinen auto käytettiin kyllä loppuun asti. Loppuaikoina auton takaovea pidettiin kiinni narulla”, muistelee Harju. Kolmas auto, Sepeteus, oli Scania. Se myytiin vielä virkauransa jälkeen Viroon tarjouskaupan perusteella. “Aikalailla samanlaisiahan nuo vanhat kirjastoautot ovat olleet. Nykyisen kirjastoauton Oivan sisätiloihin sai auton henkilökunta itsekin vaikuttaa”, kertoo Harju. “Vieläkin tuntuu hyvältä kun astuu sinne sisään”, pari vuotta sitten virkailijan tehtävistä palvelutiskin toiselle puolelle siirtynyt Harju naurahtaa.
