Armas Launiksen ooppera Seitsemän veljestä
Tässä esitelmässä kerron aluksi Armas Launiksesta ja hänen sävellyksistään, sitten kuvailen hänen esikoisoopperansa Seitsemän veljeksen sävellystyön vaiheita, kerron hänen oopperakäsityksestään sekä Seitsemän veljeksen esityshistoriasta ja teoksen saamasta palautteesta. Lopuksi pohdin lyhyesti Armas Launiksen elämän ja tuotannon kaksijakoisuutta.
Monipuolinen Armas Launis
Armas Launis syntyi Hämeenlinnassa 1884 ja kuoli 75-vuotiaana Nizzassa 1959.
Hän oli tiedemies, tutkimusmatkailija, pedagogi, kansanvalistaja, kirjailija, libretisti, sukututkija, sanomalehtimies – ja tietysti säveltäjä. Päällisin puolin hänen elämänsä näyttää jakautuvan selkeästi kahteen kauteen: vedenjakajana on vuosi 1930, eli ensin aika Suomessa ja sitten Ranskassa.
Launis oli intohimoinen matkailija. Ensimmäisen kansansävelmien keruumatkansa hän teki jo 19-vuotiaana Inkeriin, ja heti seuraavien vuosien aikana hän kävi Lapissa ja Virossa. Hän valmistui Helsingin yliopistosta filosofian tohtoriksi 1913. Väitöskirja käsitteli inkeriläisiä runosävelmiä. Yliopisto-opintojensa ohella hän opiskeli sävellystä Helsingissä ja Berliinissä, jossa suoritti myös kapellimestaritutkinnon.
Launis eli kosmopoliitin elämää. Hänen elämänsä pohjavireenä oli rakkaus kansanelämään ja kansankulttuureihin, ’kulttuuri’-sana nimenomaan monikossa: rakkaus erilaisiin kulttuureihin niin Suomessa kuin sen lähiympäristössä sekä muualla Euroopassa ja Pohjois-Afrikassa.
1910-luvulla Armas Launis oli johtava suomalainen oopperasäveltäjä. Ennen hänen esikoisoopperaansa Seitsemän veljestä Suomessa oli sävelletty merkittäviä oopperoita vain toistakymmentä. Oopperakokemuksiltaan Launis ei kuitenkaan ollut vain näiden harvojen kotimaisten teosten esitysten varassa. Monilla opinto- ja tutkimusmatkoillaan hän seurasi tarkasti oopperaesityksiä varsinkin Ranskassa, Saksassa ja Venäjällä.
Launiksen säveltäjänura ajoittuu Suomen historiassa mielenkiintoiseen taitekohtaan. Itsenäistymisen vuosikymmenellä kotimaisissa oopperateoksissa korostettiin oman kielen ja kulttuurin sekä realistisen kansankuvauksen merkitystä. Suomenkielisyyden vaatimus toteutui oopperassa Seitsemän veljestä (1913). 28-vuotias Launis oli ensimmäinen, joka alisti suomen kielen palvelemaan luonnonmukaista resitatiivia. Hän pyrki noudattamaan puhelaulua johdonmukaisen tarkasti.
Lauluosien puheenomainen käsittely herätti monissa vastustusta, koska itsenäinen laulullinen aines puuttui lähes kokonaan. Launis oli joka tapauksessa luonut uuden ja omaperäisen musiikkidraamallisen sanonnan, jolle ei ollut suoranaista kansainvälistä vastinetta. Esimerkiksi tšekkiläisen Leoš Janácekin oopperoiden puhelaulu on musiikillisesti ilmeikkäämpää, sillä hän käyttää kielen rytmiä ja sointia vain lähtökohtinaan ja kehittelee niitä musiikillisesti.
Launis oli tienraivaaja myös siksi, että Seitsemän veljestä oli ensimmäinen suomalainen koominen ooppera.
Oopperan vastaanotto oli vahvasti sidoksissa ajan aatevirtauksiin. Kun kirjallisuuspiireissä kiisteltiin, oliko Kiven Seitsemän veljestä realistinen 1800 luvun puolivälin suomalaisen talonpojan kuvaus, musiikkipiireissä mietittiin, kuuluiko puhelaulu oopperaan vai ei.
Launiksen ennakkoluuloton uudistuspyrkimys oli aina näkyvillä hänen säveltäjäpersoonassaan: sävelkielen teoskohtainen muuntuminen oopperasta toiseen oli poikkeuksellisen voimakasta.
Oopperatuotanto
Teen katsauksen Launiksen muihin oopperoihin, jotta saamme kokonaiskuvan hänen oopperatuotannostaan.
Seuraavassa oopperassaan Kullervo (1917) Launis porautui vielä rohkeammin hänelle läheisen suomenkielisen kulttuurin ja suomalaisen mytologian ytimeen. Säveltäjän itsensä laatima Kullervon libretto perustuu Aleksis Kiven samannimiseen näytelmään ja sisältää lisäksi katkelmia Kalevalasta, Kantelettaresta ja Eino Leinon näytelmärunosta Tuonelan joutsen.
Vuonna 1905 Launis oli tehnyt tutkimusmatkan Lappiin, mikä antoi kipinän kolmannen oopperan aiheeseen. 1920-luvulla valmistuneen Aslak Hetan tapahtumat sijoittuvat vuoden 1852 Norjan Lappiin. Monisyinen tarina perustuu historialliseen aiheeseen, uskonnollis-poliittiseen hurmosliikkeeseen. Aslak Hetta on ylistyslaulu saamelaiselle kansanperinteelle: oopperassa kuvataan kihlajaisia, uskomuksia, loitsuja ja rituaalitansseja.
Aslak Hetta jäi Launiksen viimeiseksi Suomessa säveltämäksi oopperaksi, ennen kuin hän asettui pysyvästi Ranskaan. Oopperaa ei koskaan esitetty, tosin Keski-Euroopassa oli 1930-luvulla useita suunnitelmia sen saamiseksi näyttämölle. Suomessa teos esitettiin konserttiversiona maaliskuussa 2004 ja julkaistiin seuraavana vuonna cd-levyllä.
1920-luvulla Launis kävi ulkomailla lähes vuosittain; erityisen antoisia olivat vuosina 1924–1927 ja 1939 Pohjois Afrikkaan tehdyt matkat. Näillä tutkimusmatkoilla oli hyvin selvät ja luonnolliset vaikutukset sävellystyöhön: Launis sulautti teoksiinsa uusia aiheita ja aineksia, minkä vuoksi hänen musiikillinen sanontansa jatkuvasti uusiutui – näin se ei myöskään päässyt ilmaisultaan juurikaan syvenemään. On harmi, että Launis ei päässyt kuulemaan oopperoitaan ja näin kehittämään ilmaisuaan.
Vuonna 1930 Launis siis jäi perheineen pysyvästi ulkomaille, Nizzaan. Säveltäjä piipahti Suomessa silloin tällöin, mutta pitkä välimatka aiheutti sen, että pian kotimaassa unohdettiin monipuolisen musiikkimiehen olemassaolo. Säveltäjän teoksia ei esitetty juuri lainkaan, ja kotimaassa tunnettiin oikeastaan vain kaksi ensimmäistä oopperaa.
Launiksen asema heikkeni Suomessa, mutta samaan aikaan se vahvistui Ranskassa. Kullervo-ooppera sai Ranskassa huomattavan menestyksen sekä näyttämöesityksenä että radiointeina. Lukuun ottamatta Leevi Madetojan Pohjalaisia-oopperaa Kullervo oli kansainvälisesti menestynein suomalaisooppera ennen 1970-luvulla alkanutta oopperabuumia ja siihen liittyneitä Aulis Sallisen ja Joonas Kokkosen sekä myöhemmin Einojuhani Rautavaaran oopperoita.
Launiksen seuraava ooppera Noidan laulu valmistui 1934. Siinäkin on vahva arkaaistyylinen ote. Ensimmäisen kerran aihepiiri on suomalaisen kulttuurin ulkopuolelta, se punoutuu keskiaikaisiin noitavainoihin.
Armas Launis oli kirjallisesti kunnianhimoinen ja tuottelias. Pari keskeneräistä oopperaa kertoo hänen ehtymättömästä ideavarastostaan ja halustaan tuottaa itse Wagnerin hengessä sekä libretto että musiikki. Monet ideat eivät kuitenkaan ehtineet jalostua loppuun asti; joistakin 1930- ja 1940-luvulla suunnitelluista oopperoista valmistui vain teksti. Kesken jääneitä oopperoita on kolme.
Vuonna 1937 Launis palasi koomisen oopperan pariin. Kansanomainen Karjalainen taikahuivi (Lumottu silkkihuivi) lähentelee tyylillisesti laulunäytelmää. Oopperan yhtenä päähenkilönä on kuuluisa runonlaulaja Larin Paraske.
Launiksen oopperatuotannon ehkä painokkain teos ranskankielinen Jehudith (Aavikon lukki) syntyi 1940. Sen aihepiiri sijoittuu arabialaiseen paimentolaisympäristöön.
Armas Launis suuntautui alusta alkaen määrätietoisesti oopperasäveltäjäksi. Hänen koko tuotannossaan kulkee pohjalla väkevä kansanmusiikillinen juonne; kahdessa ensimmäisessä oopperassa sävy on suomalaiskansallinen ja myöhemmissä oopperoissa vaikutteet on saatu yleensä eri kansojen kansanperinteestä.
Armas Launis oli suomalaisen oopperasävellyksen uranuurtaja. Hänen teoksiinsa liittyy vakava yritys ohjata 1900-luvun alun suomalainen oopperasävellys wagnerilaisen musiikkidraaman rakenteellisille linjoille. Hän sovelsi vapaasti Richard Wagnerin ihanteita – mm. pitkiä melodialinjoja, paljon pidätyksiä sisältäviä harmonioita ja eri roolihenkilöille tunnusomaisia johtoaiheita. Wagnerin tavoin hän kirjoitti libretot itse. Hänellä oli selvä pyrkimys luoda kokonaisvaltainen taide elämys, Gesamtkunstwerk.
Armas Launis oli mieleltään uudistaja. Hän loi puhenäyttämölle tehtyjä sovituksia lukuun ottamatta – tietääkseni – ensimmäisenä uutta taidetta Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä.
Miten ooppera Seitsemän veljestä sai alkunsa?
Julkaisemattomassa omaelämäkerrallisessa käsikirjoituksessa Taival, jonka vaelsin – alatosikoltaan ”Itse-biografia matkamuistelmien värittämänä” Launis kertoo väitöskirjatyönsä lomassa vuosina 1910–1912 laatineensa libreton suunnittelemaansa oopperaan Seitsemän veljestä. Hän kirjoittaa: ”Lähtökohdan tähän ryhtymiseen antoi keskustelu Viljo Tarkiaisen kanssa eräällä lyhyellä junamatkalla. Sävellys aiheutti matkan Pariisiin (1912). Seurasin ahkerasti oopperanäytäntöjä. Tutustuin niistä oppia ottaen huomattavaan osaan Ranskan oopperatuotannosta. Sävellys ’Seitsemän veljestä’ pääsi alulle.”
Viljo Tarkiainen oli pari vuotta aikaisemmin (1910) julkaissut väitöskirjan Seitsemästä veljeksestä. Voidaan olettaa, että Launis tunsi Tarkiaisen tutkimuksen.
Omaelämäkerrallisessa kirjoituksessaan Launis jatkaa: ”Kotimaahan palattuani ryhdyin viemään päätökseen sävellystyötä. Vuoden lopulla oli luonnos valmis. Seuraavan vuoden alussa lähdimme monta kuukautta kestävälle matkalle, aluksi Müncheniin. Pianopartituuri valmistui nopein askelin. Yksityiskohtainen luonnos oli sille viitoittanut suunnan. Tiemme jatkui Roomaan. Oli tullut vuoro orkesteripartituurin laatimiselle. Joutoaikoina oli retkien kohteina Rooman loputtomat muistomerkit… Syksyn tullen siirryimme Napoliin, Pompeijiin ja Caprille.”
Eräässä lehtihaastattelussa (US 9.4.1913) Launis kertoo valinneensa aiheekseen Seitsemän veljestä juuri siksi, että hän halusi ehyen kokonaisuuden ja sen pohjaksi sopi parhaiten proosateksti, jossa ei ole muotoa rikkovia erillisiä musiikkinumeroita. Kiven tekstissä on valmiiksi osuvia vuoropuheluja. Oopperaansa Launis kertoi itse lisänneensä ja kirjoittaneensa vain kymmenisen repliikkiä. Juuri tätä asiaa – Aleksis Kiven proosatekstin pukemista musiikiksi – pidettiin rohkeana uutuutena Suomessa. Ennen esitystä teoksesta oli sanomalehdissä laajoja kirjoituksia juoniselosteineen ja jopa nuottiesimerkkeineen. Kiinnostusta herätti nimenomaan Kiven tekstin kääntäminen – ja kääntyminen – oopperaksi. Romaanin juoni on pääpiirteissään säilytetty oopperassa kokonaan.
Launista viehätti Seitsemän veljestä myös siksi, että se ”ei kulje ennentallatuita polkuja maailmankirjallisuudestakaan puhuttaessa. Se tarjoo taiteilijalle samoja arvaamattomia etuja kuin Kalevala.” Launis korostaa, että tällöin taiteilijankin täytyy luopua kaikesta sovinnaisuudesta, hänen tulee vetäytyä erilleen monesta sellaisesta taiteellisesta käsittelytavasta, mitä ennen ehkä on totuttu pitämään ainoana oikeana. Hän sanoo: ”Taiteilija on pakotettu olemaan työssään täysin vapaa.”
Armas Launiksen oopperanäkemys
Launiksen oopperanäkemys oli ainakin Suomessa aikaansa edellä, nimenomaan puhelaulun käytön osalta. Oopperan pianopartituurin esipuheessa säveltäjä kirjoittaa: ”Tässä oopperassa noudattaa laulu johdonmukaisen tarkasti, paitse puheenkaltaisuutta lähentelevää lausutusta, myöskin luonnollista sana- ja lausekorkoa. Yksityisiä pitempiä säveliä on vähän. Esityksenkin tulee senmukaisesti tavoitella puhesävyä, laulajan tulee pyrkiä saavuttamaan luonnollinen ja tässä erikoistapauksessa kansanomaisesti väritetty lausunta lauluunsa.”
Launis siis todella halusi saada sanat kuuluviin. Samassa esipuheessa hän sanoo nuottikirjoituksesta: ”On osoittautunut hankalaksi merkitä nuoteilla kaikkia rytmin hienoimpia vivahduksia. Aivan tarkka merkintätapa pikemmin vaikeuttaisi kuin helpottaisi rytmin selvää käsittämistä.”
Launis oli siis käytännön mies. Hän ei halunnut kahlita sanojen vivahteita tarkkaan nuottikirjoitukseen. Sen sijaan hän merkitsi yksittäisen nuotin päälle kahdella tai kolmella pisteellä nuottien aika-arvojen sopivuuden tavujen lukumäärään. Hyvin moderni kirjoitustapa siis!
Oopperan orkesteriosuuksissa Launis pyrki lehtihaastattelun mukaan ”hillittyyn ilmaisuun”, mutta mukana on myös kohtia, joissa orkesteriosuudet kehittyvät vapaammin.
”Näistä on huomattava sija kahdella ulkopuolella kuvaelmia olevalla orkesterikuvauksella. Myöskin itse kuvaelmain sisäpuolella on kohtia, joissa orkesteri saa vapaamman sananvallan joko sentapaisen laulukohdan säestyksenä, jossa ei sanojen ehdottomasti tarvitse kuulua, tai säestämässä mykkää näyttelemistä.” (US 9.4.1913)
Miten teos otettiin vastaan?
Voisi kiteyttää: innostuneesti, puhelaulua kiiteltiin luontevana ratkaisuna viedä eteenpäin vilkastakin vuoropuhelua. Orkesteriin kaivattiin lisää maalailua, joskin erämaatunnelmaa kiiteltiin. Lehdet kirjoittivat esityksistä todella laajasti. Oopperaan ladattiin valtavasti kansallisia merkityksiä.
Myös Jean Sibelius oli läsnä ensi-illassa. Hän kirjoitti päiväkirjaansa kantaesitystä seuraava päivänä: ”Ollut Helsingissä. Eilen kuultu Armas Launis opera: Seitsemän veljestä. Lauluäänen käsittelyn suhteen kiinnostava.”
On sanottu, että Launiksen oopperoissa soitinnus on usein paksua ja kaavamaista, mikä luo vaikutelman vakavuudesta. Mutta silloin, kun säveltäjä tarttui mystiseen, loitsunomaiseen tai velhomaiseen aiheeseen, hän loi värikästä musiikkia. Hänen itsensä kirjoittamat libretot ovat kirjallisesti korkeatasoisia ja aiheiltaan kiehtovia monine yliluonnollisine aineksineen. Parhaimmillaan Launis on taitavana erilaisten kulttuuripiirien paikallisvärien kuvaajana.
Näin ei kuitenkaan vielä ollut Seitsemässä veljeksessä.
Pari viikkoa ennen oopperan ensi-iltaa säveltäjä Toivo Kuula oli käynyt seuraamassa harjoituksia. Hän kirjoitti morsiamelleen Alma Silventoiselle (29.3.1913): ”Launiksen oopperaharjoitusta olin tänään kuulemassa, vaan hirveätä oli musiikki. Olisi se huvittavaa sinullekin saada sitä kuulla; [—] Ei sitä oikein tiedä mitä siitä sanoisi, ei vaan luulisi sivistyneen miehen sellaista moskaa työntävän.”
Ensi-esityksen jälkeen kirjoitetun kirjeen (17.4.1913) sävy oli hieman lempeämpi: ”Olen tässä lueskellut Seitsemää veljestä sen jälkeen, kun olin Launiksen oopperaa näkemässä. Sain oopperasta esim. Timon persoonasta sen käsityksen, että hän on rantajätkä, suuri juoppolalli, jolla ei ole muuta kuin pirullisuus mielessä, ja hämmästyin sitä kuvaa, kun en ennen lukiessani ollut kenestäkään veljeksistä sellaista käsitystä saanut.”
Sen jälkeen Kuula ruotii veljesten esittäjiä ja jatkaa: ”Mutta itse ooppera oli kauttaaltaan sangen merkillistä musiikkia. Sen ’karakteri-nimenä’ oli koomillinen ooppera, vaan se oli alusta loppuun sangen vähän koomillinen musiikkinsa puolesta. Minun mielestäni olisi se paraiten määriteltynä sanalla ’ooppera’, sillä siinä yritti olla jos jotakin. Ylipäänsä oli se sangen pitkäveteistä ja kuivaa. Muutamat kohdat kuitenkin seisoivat huimaavan paljon korkeammalla yleistä tasoa esim. Aapon kertomus Impivaaran kalveasta immestä, joka tuntui aivan kuin mestarin käsistä lähteneen. Se oli kaunista ja kuvaavaa.”
Huhtikuussa 1913 ooppera esitettiin Suomen Kansallisteatterissa säveltäjän johdolla viisi kertaa. Liput eivät kuitenkaan menneet kaupaksi odotetusti. Viimeisiin esityksiin hieman tavallista pitempää oopperaa hieman lyhennettiin ja lippuja myytiin tuntuvasti alennettuun hintaan.
Kesäkuussa 1914 Seitsemän veljestä esitettiin kaksi kertaa Kuopion laulujuhlilla suurella ulko-ilmanäyttämöllä. Tuolloin sitä oli lyhennetty huomattavasti. Samana syksynä oopperan kolmas kohtaus esitettiin Kansallisteatterissa Aleksin Kiven syntymän juhlapäivänä. Tuolloin tuli kuluneeksi 80 vuotta Kiven syntymästä.
Seuraava tuleminen oli Suomalaisessa Oopperassa marras-joulukuussa 1923, jolloin esityksiä oli kolme. Kysymyksessä oli Suomalaisen Oopperan juhlanäytäntö ensimmäisen suomenkielisen oopperanäytännön 50-vuotismuistoksi.
Näihin esityksiin säveltäjä edelleen tiivisti ja uudisti teosta. Kapellimestarina toimi Tauno Hannikainen.
Seitsemän veljestä on esitetty näyttämöllä kokonaisuudessaan kymmenen kertaa. Sen lisäksi siitä on estetty osia Hämeenlinnassa pianosäestyksellä säveltäjän 100-vuotisjuhlan yhteydessä 1984.
Kaksijakoisuuksia
Lopuksi pari sanaa Armas Launiksen elämän, oopperoiden ja niiden aihepiirien kaksijakoisuuksista.
Launiksen oma elämä rakentui erilaisten kulttuuripiirien ja kulttuurialueiden kohtaamisista. Silti hänen oopperoidensa voimakas pohjavire ja eräänlainen henkinen keskus on säveltäjän suomalaisuus. Annan muutamia esimerkkejä Launiksen elämän ja toiminnan kaksijakoisuudesta:
Oma elämä: tiedemies – säveltäjä; suomalaisuus – ranskalaisuus; suomalainen kulttuuri – muut kulttuurit; menestys – menestymättömyys.
Musiikki: paikalliskulttuuri – eurooppalaisuus; kansanmusiikki – taidemusiikki (nimenomaan ooppera); kieli – musiikki; numero-ooppera – wagnerilainen kokonaistaideteoksen idea.
Libretto: nykyaika – historiallinen menneisyys; nykyaika – mytologia; suomalainen kulttuuri – arabikulttuuri; suomen kieli – muut kielet
Launis eli häilyvää elämää vähintäänkin kahden eri kulttuurin välillä. Armas Launis oli omintakeinen mies, jolla oli pilke silmäkulmassa. Hän oli itsepäinenkin, mutta hänellä oli myös luovuus tehdä sellaista mitä ei oltu totuttu tekemään. Aikalaiset pitivät monipuolista Launista outona lintuna, jota ei voinut survoa musiikkielämän mihinkään lokeroon. Tähän hieman traagiseenkin kohtaloon tiivistyy hänen hetkellinen menestyksensä ja täydellinen unohdus vuosikymmeniksi.
Tekstin on esitelmä tilaisuuteen: IX Aleksis Kivi -symposiumi: Kivi ja musiikki 13.10.2006, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasali.
Teksti: FM, FL, KM Pekka Hako
Pekka Hako (s.1957) on kirjailija, käsikirjoittaja, tuottaja ja ohjaaja. Hako on tutkinut suomalaista musiikkikulttuuria ja -teollisuutta sekä kirjoittanut ja toimittanut elämäkertoja ja tietokirjoja. Hako on palkittu Suomen Säveltäjät ry:n Madetoja-palkinnolla vuonna 2007. Palkinto luovutetaan erityisen ansiokkaasta toiminnasta suomalaisen säveltaiteen, ensisijaisesti uuden musiikin, hyväksi.