Aleksis Kivi -filmatisoinnit
Kansalliskirjailijamme Aleksis Kiven elämä ja teokset ovat kiinnostaneet suomalaisia elokuvantekijöitä maamme itsenäisyyden ensimmäisistä vuosista alkaen. ”Seitsemän veljeksen ja Aleksis Kiven muun tuotannon” filmaamista suunnitteli jo lokakuussa 1919 perustettu Suomen Filmitaide Osakeyhtiö. Sen suunnitelmat jäivät tosin vain paperiasteelle, mutta heti seuraavan vuosikymmenen puolella ryhdyttiin muiden yrittäjien toimesta sanoista tekoihin.
Ensimmäisenä asialla oli kesällä 1920 pieni viipurilainen Kalevala-Filmi Oy, puuhamiehenään paikallinen kauppias, nuorisoseuramies ja Viipurin Näyttämön iltanäyttelijä Oski Talvio (1892–1951). Lehtiuutisten mukaan rooleissa esiintyivät ”paikkakunnan muutamat kyvykkäät näyttelijävoimat” ja ”varsinaisen sopivan ateljeen puutteessa” käytettiin ”erityisesti hankittuja”, Papulaan pystytettyjä kulisseja. Yritys oli hyvä, mutta tulos sen verran vaatimaton, että elokuva esitettiin ainoastaan yhden kerran kutsuvierasnäytännössä Viipurissa.
Uusi yritys Kihlauksen saamiseksi valkokankaille tehtiin jo vuotta myöhemmin, kesällä ja syksyllä 1921. Tuottajayhtiönä oli nyt joulukuussa 1920 Helsingissä Erkki Karun (1887–1935) toimesta perustettu Suomi-Filmi Oy. Ohjaajana oli teatterikuuluisuus Teuvo Puro (1884–1956), jolla elokuvantekijänä oli kokemusta jo vuodesta 1907 alkaen. Eenokkina nähtiin Iisakki Lattu, Aapelina Martti Tuukka ja Herrojen Eevana Annie Mörk. Ulkokuvat otettiin Espoon Lippajärven maisemissa ja sisäkuvat yhtiön Vironkadun studiossa. Lopputulos oli viipurilaisia yrittäjiä tuntuvasti onnistuneempi – tämä Kihlaus sai ensi-iltansa 9.1.1922 Helsingin suurimmassa ja komeimmassa elokuvateatterissa, Kino-Palatsissa, ja nähtiin sen jälkeen ympäri maata aina Rovaniemeä myöten.
Vielä kolmannenkin kerran Kiven Kihlaus muuntui elokuvaksi. Silloin elettiin kesää 1955 ja hankkeen takana oli tällä kerralla aviopari Erik Blomberg (1913–1996) – Mirjami Kuosmanen (1915–1963). Heidän näkemyksensä tarinasta perustui teatterinjohtaja Eino Salmelaisen tulkintaan, ja johdannoksi otettiin mukaan myös kohtaus Aapelin ja Eevan lapsuudesta. Muutoin käsikirjoituksen laatija Mirjami Kuosmanen noudatti alkuperäistekstiä kohtaan harvinaislaatuista pieteettiä: yhtään näytelmän repliikkiä ei jätetty pois eikä yhtään repliikkiä lisätty; ainoastaan vuorosanojen keskinäistä järjestystä joissakin kohdin muutettiin. Mirjami Kuosmanen esitti Eevaa, Aapelia Hannes Häyrinen ja Eenokkia Heimo Lepistö. Ulkokuvat toteutettiin Pernajassa, Kolilla ja Päijänteen maisemissa, sisäkuvauksia varten rakennettiin tilapäinen studio Otaniemen urheiluhalliin. Kaikista kolmesta Kihlaus-filmatisoinnista tämä 16.9.1955 ensi-iltaan tullut versio on ylivoimaisesti onnistunein.
Myös Aleksis Kiven Nummisuutarit on saanut filmiasun kolmesti, 1923 mykkänä elokuvana, 1938 mustavalkoisena äänielokuvana ja 1957 värifilmille kuvattuna. Vuoden 1923 version tuotti Suomi-Filmi Oy ja sen ohjasi Erkki Karu itse. Nummisuutarin Eskona nähtiin Helsingin Svenska Teaternin Axel Slangus (1890–1965). Ulkokuvat otettiin Lopen Pilpalassa ja Hunsalassa ja Iivarin Hämeenlinnan-matka Porvoossa. Sisäkuvat tehtiin Suomi-Filmin Vironkadun studiossa. Elokuvan kutsuvierasensi-ilta järjestettiin juhlavasti Suomen Kansallisteatterissa sunnuntaina 11.11.1923. Valtakunnallinen teatterikierros alkoi samana päivänä ja elokuvan yleisömenestys oli hyvä.
Vuoden 1938 ääniversion Nummisuutareista tuotti T.J. Särkän (1890–1975) johtama, vuonna 1934 perustettu Oy Suomen Filmiteollisuus. Elokuvan ohjasi paremminkin teatterimiehenä tunnettu Wilho Ilmari (1888–1983), ja Eskona oli tällä kertaa Kansallisteatterin näyttelijä Unto Salminen (1910–1972). Ulkokuvat tehtiin Nurmijärvellä ja Hämeenlinnassa ja sisäkuvat SF:n Fredrikinkadun studiossa. Elokuvan ensi-ilta oli jouluna 1938 samanaikaisesti maan suurimmissa kaupungeissa.
Nummisuutarien väriversio kuvattiin kesällä ja syksyllä 1956 ulkokuvien osalta Nurmijärvellä, Vihdissä, Tuusulassa ja Turussa. Elokuvan tuotti Risto Orkon (1899–2001) johtama Suomi-Filmi Oy, ja sisäkuvat tehtiin Katajanokan ja Käpylän Työväentalon studioissa. Ohjauksesta vastasi erittäin kokenut Valentin Vaala (1909–1976), joka kiinnitti Eskoksi nuoren teatterikoululaisen Matti Kuninkaan (1933–1980). Elokuvan valtakunnallinen ensi-iltakierros alkoi helmikuun alussa 1957. Yleisömenestys oli vuoden kotimaisista uutuuksista paras.
Seitsemän veljeksen muuttamista elokuvaksi suunniteltiin ensimmäisen kerran siis jo vuonna 1919. Helmikuussa 1921 Suomi-Filmi Oy hankki Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta yksinoikeuden Kiven teosten filmaamiseen, mutta ehti toteuttaa vain Kihlauksen ja Nummisuutarien valkokangasversiot, ennen kuin tämä välipuhe menetti merkityksensä Suomen liityttyä 1928 Bernin kansainväliseen tekijänoikeussopimukseen. Marraskuussa 1933 Suomi-Filmin hallitus päätti ”princiipissä” toteuttaa elokuvan, mutta erinäisten välivaiheiden jälkeen kesäkuussa 1938 siirsi hanketta edelleen tuonnemmaksi.
Tässä vaiheessa aiheesta kiinnostuivat sekä vuonna 1936 perustettu Kansatieteellinen Filmi Oy että T.J. Särkän johtama Oy Suomen Filmiteollisuus, ja kun muiden suunnitelmat näyttivät polkevan paikoillaan, Särkkä ripeään tapaansa päätti panna toimeksi ja määräsi Wilho Ilmarin elokuvan ohjaajaksi. Kuvaukset alkoivat huhtikuun 1. päivänä 1934 ja ne saatettiin päätökseen kesän mittaan. Ulkokuvat pantiin purkkiin Asikkalassa, Nurmijärvellä, Haagassa, Hollolassa ja Espoossa ja sisäkuvat SF:n Fredrikinkadun ja Haagan studioissa. Juhanina nähtiin Edvin Laine, Tuomaana Eino Kaipainen, Aapona Kaarlo Kytö, Simeonina Kaarlo Kaatio, Timona Joel Rinne, Laurina Unto Salminen ja Eerona Arvo Kuusla. Ensi-iltaansa tämä versio ehti lokakuun 1. päivänä 1939 ja koki poikkeusolosuhteista huolimatta vuoden parhaan yleisömenestyksen.
Seitsemäntoista vuotta myöhemmin Oy Suomen Filmiteollisuus suunnitteli Seitsemästä veljeksestä uutta valkokangasversiota yhtiön ensimmäisenä värielokuvana. Ohjaajaksi ilmoitettiin Edvin Laine ja Juhaniksi Veikko Sinisalo. Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat, kun T.J. Särkkä ottikin Seitsemän veljeksen tilalle Juhani Ahon Juhan, jonka hän itse kesällä 1956 ohjasi. Samalla tavoin suunnitelmien asteelle jäi Arno Carlstedtin ja Matti Kassilan 1972 Seitsemän veljeksen elokuvaushanke.
Yksi uusi Seitsemän veljeksen filmaussuunnitelma sentään toteutui, aviopari Riitta Nelimarkan (s. 1948) ja Jaakko Seeckin (s. 1946) kollaasitekniikalla toteuttama pala-animaatioelokuva, joka kolmen vuoden työn tuloksena valmistui talvella 1979. Pituutta elokuvalle kertyi 80 minuuttia, ja Aleksis Kiven alkuperäisteoksesta otettiin mukaan vain joitakin keskeisiä elementtejä, painopisteen ollessa alkupuolella teosta. Toisaalta mukana oli paljon Riitta Nelimarkan omaa, pikkuanarkistista kuvahuumoria. Elokuvan teatterikierros jäi niukanlaiseksi, mutta televisiossa tämä Seitsemän veljestä esitettiin vuosina 1979–94 kaikkiaan seitsemän kertaa.
Toiseksi tuorein kansalliskirjailijaamme liittyvä elokuva on Jari Halosen (s. 1962) tuottama ja ohjaama Aleksis Kiven elämä, jonka kutsuvierasensi-ilta oli Nurmijärven Kino Juhassa 10.10.2001. Tekijä on jakanut elokuvansa kolmeen näytökseen, jotka ovat saaneet nimikseen Nuori Stenvall, Kieliriita 1863 ja Seitsemän veljestä. Halosen tulkinta kuvattavastaan on vahvasti persoonallinen, mutta keskushenkilöä kunnioittavasti kohteleva. Olli Varjan kameratyöskentely on ansiokkaimmillaan tallettaessaan suomalaista maisemaa alun lumikuvissa sekä lopun järvinäkymissä. Elokuvan musiikin on säveltänyt ja sovittanut Tuomas Kantelinen. Lopputekstien yhteydessä kuullaan Sibeliuksen Finlandia kuoroesityksenä. Aleksis Kivenä nähdään Marko Tiusanen ja hänen parhaana ystävänään Emil Nervanderina Jari Salmi. Karoliina Kudjoi on Albina Palmgvist ja Sue Lemström Charlotta Lönnqvist. Ohjaaja itse tulkitsee kirjailijan kiivasta antagonistia August Ahlqvistia.
Teksti: Kari Uusitalo
Kari Uusitalo (s.1933) on elokuvahistorioitsija, ohjaaja, käsikirjoittaja ja suomalaisen elokuvan historiasta kirjoittanut kirjailija. Uusitalolle on myönnetty elokuvaneuvoksen arvonimi vuonna 1990.