Aleksis Kiven sairaus A.Th. Sælanin muistiinpanojen valossa
Se kuva, joka jälkipolvilla on Aleksis Kiven fyysillisestä olemuksesta, perustuu melkein yksinomaan siihen piirrokseen, jonka runoilijan ystävä E. A. Forssell teki Kiveä jo saatettaessa kirkkomaan multiin. Runoilijan päätä kohotettiin arkussa ja Forssell piirsi kuvansa, joka aikalaistensa arvostelujen mukaan onnistui erinomaisesti. – – –
Jälkipolvet ovat yksimielisesti omaksuneet runoilijasta sen kuvan, jonka Forssell hänestä antaa, kuvan laihasta, kuihtuneesta ja hoitamattomasta, sairauden riuduttamasta miehestä, tarkemmin harkitsematta ajankohtaa ja tilaisuutta, jolloin kuva on tehty. Vuosikymmenien takaisina asioina muistuttelevat eräät vielä elossa olevat Kiven nähneet henkilöt mieliinsä kuvaa terveestä, reippaasta sekä verraten kookkaasta ja hartiakkaasta miehestä. Mutta tämä kuva on heidän muistissaan jo niin hämärtynyt ja epämääräinen, ettei sen yksityiskohtia voi enää erottaa. Totuus on kenties löydettävissä näiden äärimmäisyyskäsitysten välimailta – – -.
Aleksis Kiven aikalaisten kertomuksista ja runoilijan omasta kirjeenvaihdosta ilmenee, että hänessä on ollut kivuloisuutta miltei läpi elämän. Hänen ruumiin- ja hengenvoimiensa äkilliseen lamautumiseen viimeisinä elinvuosina taas tuo melkoista lisävalaistusta tässä esiteltävät A. T. Sælanin muistiinpanot, jotka lääkintöneuvos Einar Anttinen löysi Lapinlahden sairaalan arkistosta vuoden 1944 lopulla.
Jo isänperintönä on Kivessä saattanut esiintyä taipumusta heikkohermoisuuteen, sillä Eerik Juhana Stenvall oli ahkera viinamies, ns. kausijuoppo. Kuluaikana tuleva runoilija joutui varmaan monesti sananmukaisesti kiristämään nälkävyötään ruuan puutteen takia, mistä on ollut haitallisia seurauksia hänen elimistölleen. Eikä riittävä ravinnonsaanti ollut hänelle sen jälkeenkään – – – aina täysin turvattu, sillä köyhyys ahdisti häntä suuresti, kuten hänen elämäkerrastaan tiedämme.
Varhaisimmassa säilyneessä kirjeessään v. 1855 (Emmanuelille 9.12.1855) Kivi jo mainitsee ruumiillisesta heikkoudestaan ja kivulloisuudestaan ja kertoo maanneensa viikon päivät kuumeessa. Hermosairaudestaan hän sanoo kaksi vuotta myöhemmin: ”Heikkohermoisuuteni on pahentunut, kylmä hiki valuu jäsenistäni” (kirje A. R. Svanströmille 25.7.1857). Seuraavana vuonna hän viittaa jälleen hermojensa heikkouteen ja ilmoittaa olevansa hyvin rasittunut.
Kivi hoiti huolellisesti terveyttään, ja hänen tilassaan lienee tapahtunut v:n 1864 tienoilla käänne parempaan päin. Vuosien 1864 ja 1868 välillä näyttää olleen jonkinlainen väliaika, jolloin Kivi mainitsee olevansa varsin terve ja reipas. Tämän väliajan hän käyttää tarkoin hyväkseen kirjallisten suunnitelmiensa toteuttamiseksi, sillä nuo vuodet ovat hänen elämänsä tuotteliainta aikaa. Kirjeenvaihdosta ilmenee edelleen, että Kivi hankki itselleen kuumeen kastuessaan metsästysmatkallaan vuoden 1868 lopulla. (Kirje Kaarlo Bergbomille vuoden 1868 lopulla). Seuraavana vuonna hän mainitsee tuntevansa kipua sydämessään. Kipu ei ole mitään ”poetillista särkyä, vaan puhdasta materiallista”, kuten hän itse siitä sanoo arvellen sen yhä lisääntyvän. ”Eikä oliskan juuri ihme” hän jatkaa, ”sitä on enemmin kuin 20 vuotta paistettu joka päivä hiljaisella tulella, ja tämä menne vuosi oli naisen ulosmaksun, velaan, tähden oikein helvetillinen”. (Kirje Bergbomille joulukuussa 1869).
Äkillinen ja lopullinen käänne pahempaan päin Kiven terveydentilassa tapahtui keväällä 1870. Kevättalvella Kivi halusi raskaiden työkuukausien jälkeen vaihteeksi lepuuttaa hermojaan, nauttia toveriseurasta ja lukea teoksiaan parhaille ystävilleen. Siinä tarkoituksessa hän matkusti Helsinkiin. Runoilijaa vaivasi suuri sisäinen levottomuus. Hän ei viihtynyt asunnossaan, vaan kierteli kaupungilla ja tuttaviensa luona. Hän oli muuttunut entistä harvapuheisemmaksi ja synkkämieliseksi. Hän löi laimin vaatetuksensa ja ulkoasunsa hoidon. Hän viihtyi myös – kuten Viktor Löfgren-Lounasmaa kertoo – tuntemattomissa kapakoissa, epäilyttävissä juomaseuroissa ja iloisissa toveripiireissä kenties haluten tutustua erilaisiin ihmistyyppeihin tai etsien viihdytystä ja unohdusta itselleen. Tämä oleskelu Helsingissä päättyi niin, että tapahtui jonkinlainen ”katastrofi” ja että Löfgren toimitti runoilijalle kyytihevosen, jolla tämä matkusti takaisin Siuntioon.
Itse Kivi oli täysin tietoinen terveydentilassaan tapahtuneesta käänteestä, ja keväällä Helsingissä sattuneet tapaukset painoivat raskaasti hänen mieltään. Hän kirjoittaa Kaarlo Bergbomille (luultavasti alkukesällä 1870): ”Mutta mitä aattelisin retkestäni Helsingissä? Tuskan päivät! Enhän koskaan unohda sinun kasvojasi, valistetut puoleeni, koska oljentelin kivussa ja sielun synkeimmässä paahteessa! Ilman sinua olisi onneni ollut kova. Kova oli minulle tämä isku. Alakuloisella mielellä havaitsen, että se iloinen ja rohkea maailmankatselma, joka tähän asti, huolimatta lukemattomista kivuista ja kärsimyksistä, on aina asunut povessani, rupeaa jo synkistymään ja elämä ja tulevaisuuden toivo ei anna minulle enään yhtään huvitusta.”
Keväällä ja kesällä 1870 Kivi koetti parantaa itsensä Helsingissä toimineen saksalaisen vesiparantajan Friedrich Everthin ohjeiden mukaan. Syksyllä Kivi jälleen kirjeessään Kaarlo Bergbomille (loka- tai marraskuussa 1870) palaa Helsingissä sattuneeseen ”katastrofiin”, joka edellisen kirjeen mukaan merkitsi hänen elämässään ”suurta haaksirikkoa”. Runoilija on väsynyt muokkaamaan silloin tekeillä olevaa ”Margaretaa”. ”Minä olen väsynyt tähän kappaleeseen”, hän kirjoittaa. ”Syy on kuitenkin kova päänsärkö, joka ynnä alinomainen verenrynkäys päähän on vaivannut minua melkein kaiken suven. Minun aatokseni tuntuu paksuksi ja minä pelkään aivoani. Ja kaikki tämä taasen on vaikutusta siitä keväisestä hirveästä katastrofista Helsingissä.” Samassa kirjeessä hän vielä toisenkin kerran mainitsee ”seuraukset kevääsestä katastroofista Hilsingistä (!)”. Tämä mieleenpalautuma on Kivelle sitäkin raskaampi, koska hän yhteen aikaan syksyllä oli terveytensä suhteen hiukan toiveikkaampi (kirje Kaarlo Bergbomille syyskuun lopussa 1870).
Runoilijan Helsingin matkan aiheena lienee ollut myös ”Seitsemän veljeksen” ilmestyminen. Romaani tuli toukokuun alussa julkisuuteen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantaman ”Novelli-kirjaston” 1.–4. osissa. Siihen oikeutettuun iloon, jota runoilija epäilemättä tunsi suurimman työnsä valmistumisen johdosta, riensi Aug. Ahlqvist tuomaan katkeran panoksensa. Heti romaanin ilmestyttyä Ahlqvist julkaisi ”Finlands Allmänna Tidningissä” murhaavan arvostelun, jossa hän erikoisesti tehosti romaanin rajatonta raakuutta. Tästä Kivi kirjoitti Bergbomille 12.9.1870: ”Miksi ette ole jollakin tavalla toimittaneet jotakin puolustuskirjoitusta Ahlqvistin hävyttömälle haukkumiselle? Minä olen tänä kesänä kuullut niin paljon loukkaavia soimauksia 7 veljestä. Merkillistä kuinka mielukkaasti he iskevät kiinni. Ja kukaan heistä ei ole lukenut itseä kirjaa mutta ainoastaan Ahlqvistin tarkastuksen, joko lukenut tai kuullut siitä puhuttavan. Nämät ovat olleet kovin kiusallisia minun kuullakseni tässä kivuloisessa, ärsytetyssä tilassani ja ovat olleet suurena haittana terveyteni edistymisessä.” Puolustuskirjoitus ilmestyi kyllä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimesta, mutta vasta 1873, joten se ei ehtinyt runoilijaa lohduttamaan eikä hyödyttämään. ”Seitsemän veljestä” pääsi eri kirjana julkisuuteen vasta huhtikuun 4. päivänä 1873 varustettuna tällä puolustuslausunnolla oltuaan tavallaan pannaan julistettuna tasan kolme vuotta.
Lopullisen murroksen enteitä runoilijan sieluntilassa alkoi näkyä syksyllä 1870 lokakuun ja joulukuun välisenä aikana, jolloin hän joutui välistä ohimenevän mielenhäiriön valtaan. Keväällä 1871 hänen tilansa huomattiin vakavaksi ja hänet päätettiin toimittaa Helsinkiin hoitoon. Kivi kirjoitettiin Helsingin Uuden Klinikan potilaaksi 27. päivänä huhtikuuta 1871 ja siirrettiin Lapinlahden mielisairaalaan 1. päivänä kesäkuuta, ylilääkäri, sittemmin professori Anders Thiodolf Sælanin (1834-1921) hoitoon.
Uudessa Klinikassa Kiven sairaus oli määritelty ”melankoliaksi” ja hänen ammatikseen oli merkitty ”litteratör”. Lapinlahdessakin sairaus määriteltiin potilaan yleisen mielialan mukaan ”melancholia chronicaksi” ja potilas oli ”studeranden Alexis Stenvall”. Sairauden syyksi arvellaan, kysymysmerkein, verenvähyyttä ja juoppoutta sekä loukattua kirjailijakunniaa. Kummankaan sairaalan tieteelliset merkinnät eivät millään tavoin viittaa siihen suuntaan, että Kivi joskus olisi saanut sukupuolitartunnan ja että hänen sairautensa olisi nimenomaan johtunut siitä, vaikka suuren yleisön keskuuteen levinneet huhupuheet haluavat tällaista väittää.
Lapinlahden sairaalassa Aleksis Kivi oli helmikuun 29. päivään 1872 ja luovutettiin seuraavana päivänä Alpertti-veljelle Tuusulan Syvälahteen vietäväksi. Siirtomerkintä ”Obotad” tarkoittaa sitä, ettei potilaan tila ollut sairaalassa tullut paremmaksi, samaa tarkoittaa Uuden Klinikan siirtomerkintä ”Oförbättrad”. Kumpikaan merkintä ei siis tuomitse potilasta parantumattomaksi.
Viivähtämällä näin pitkään Kiven sairauden vaiheissa ja hänen viimeisten elinvuosiensa parissa tämän kirjoittaja on tahtonut luoda pohjaa ja vertailukohteita niille prof. Sælanin muistiinpanoille, jotka tässä on tarkoitus esittää pääpiirteittäin.
Prof. Sælanin muistiinpanot potilaista on tehty pieneen muistikirjaan, jota hän sairaskäynneillään aina kuljetti mukanaan. Aleksis Kiveä koskevia, lyijykynällä tehtyjä muistiinpanoja on yhteensä kolmella sivulla. Näiden yläosaan on merkitty vuosiluku 1871 ja potilaan nimeksi ”Alexis Stenvall el. Kivi”. Muistiinpanot ovat ruotsinkielisiä, ja merkinnät alkavat 1.6.1871 eli päivästä, jolloin Kivi tuli Lapinlahden mielisairaalan potilaaksi. Merkintöjä on kahdenlaatuisia: päiväyksellä varustetuissa lääkäri seuraa potilaansa tilan kehittymistä, muut merkinnät muodostavat lyhyen kertomuksen potilaan aikaisemmasta tilasta ja sairauteen mahdollisesti liittyvistä syistä. Viimeksimainittu sisältää seuraavat tiedot:
Aina hermostunut, itserakas, ei siedä kritiikkiä, sydän rasittuu pienimmästäkin ponnistuksesta, kuumotusta käsivarsissa; ollut 2 á 3 kertaa tyfus muutamia vuosia sitten, viimeksi 3 á 4 vuotta sitten; viime syksynä hän valitti päänsärkyä, viime kesänä nukkui huonosti, oli kuumotusta päässä ja ruumiissa, valeli itseään kylmällä vedellä; oli ollut viime keväänä (1870) toukokuussa kaupungissa ja juonut ystävien kanssa muutamia päiviä yhtä mittaa, sai silloin alun Delirium tremensiin, joka kuitenkin meni ohi (lievähköin hallunisaatioin), mutta ollut tästä hetkestä lähtien sairaalloinen. Ollut aina laiha, mutta luonteeltaan vilkas. Koko talven hän on, sen jälkeen kun päänsärky lakkasi, kärsinyt vilunväristyksiä, kuumotusta, joka oli joka toinen päivä pahempaa, sai kiniiniä, arveli sydämenseudun tulleen paremmaksi; tuli ärtyisäksi. Vatsa koko talven kova. Ahlqvistin kritiikki oli kovasti koskenut häneen, oli maannut sängyssä. Oli talvella 3 kertaa, kävelyretken jälkeen, kun tuli kotiin, tullut aivan valkoiseksi kasvoiltaan ja luultiin hänen pyörtyvän; oli usein päänsärkykohtauksia.
Sælan on voinut saada nämä tiedot potilaastaan joltakin tämän omaiselta tai ystävältä tai myös potilaalta itseltään. Ensimmäinen merkintä lääkärin muistikirjassa kesäkuun 1. päivältä kuuluu: ”Potilas suhteellisen rauhallinen; tekee selkoa tilastaan.” Mutta jo toisena päivänä potilas on hyvin levoton ja puhuu sekavasti. Myöhemmin hänen tilansa näyttää käyvän yhä huonommaksi, joten hän tuskin sitten enää on näitä kaikkia tietoja voinut itse antaa. Merkintöjen sijaitseminen muistikirjassa osoittaa, ettei niitä ole annettu ainakaan syyskuun loppupuolen jälkeen 1871. Olivatpa tiedot kenen hyvänsä antamia, niistä voidaan ensi silmäyksellä havaita, että ne sopivat hyvin yhteen niiden tietojen kanssa, joita meillä Kivestä on tähänkin asti ollut, erikoisesti ne niveltyvät runoilijan omaan kirjeenvaihtoon ja siihen kuvaan, minkä hän on itse taudistaan ja sen kulusta antanut.
Lääkärin lausunto potilaan hermostuneisuudesta, itserakkaudesta ja siitä, ettei tämä siedä kritiikkiä, saattaa tuntua hiukan yksipuoliselta. Hermostuneisuutensa runoilija tunnistaa itse jo varhaisimmassa kirjeenvaihdossaan. Itserakkaudeksi voidaan helposti tulkita esim. se, että hän mahdollisesti oli arka ja helposti loukkaantuva esiintymisessään, sekä myös se, että hän oli selvästi tietoinen kirjallisten tuotteittensa arvosta ja pätevyydestä, mitä osoittaa mm. hänen jyrkkä asenteensa ”Seitsemän veljeksen” ymmärtämättömiin arvostelijoihin. Ja kun muistaa ennen kaikkea Ahlqvistin Kiven kaikkiin tuotteisiin kohdistaman yksipuolisen ja tuomitsevan arvostelun, ymmärtää helposti, miten runoilija on suhtautunut ainakin tämänkaltaiseen kritiikkiin. Kirjeessään Kaarlo Bergbomille Kivi viittaa Ahlqvistin murhaavaan arvosteluun ja sanoo sen vaikuttaneen haitallisesti paranemiseensa. Sælan vahvistaa tämän mainitsemalla, että Ahlqvistin kritiikki oli koskenut runoilijaan niin kovasti, että tämä oli joutunut vuoteenomaksi. Kiven ruumiinrakennetta ja yleistä luonteenlaatua kuvaa Sælanin maininta: ”Ollut aina laiha, mutta luonteeltaan vilkas.”
Muistiinpanoissa on edelleen huomautus runoilijan sydämen heikkoudesta ja päänsärystä. Kirjeenvaihdossaan Kivi itse mainitsee nämä vaivat nimenomaan kesällä 1870, siis yhtäpitävästi lääkärin muistiinpanojen kanssa. Vilunväristykset sekä kuumotus päässä, käsivarsissa ja ruumiissa on niin ikään mainittu taudin merkkeinä ja niihin liittyvinä maininta Kiven harrastamasta vesiparannushoidosta. Runoilijan yleisvointi talvella 1870-71 on ollut jo aika huono, koska hän kävelyretkiensä jälkeen sai pahoinvointikohtauksia, niin että hänen luultiin pyörtyvän.
Se Helsingissä keväällä 1870 sattunut ”katastrofi”, joka merkitsi Kiven elämässä suurta haaksirikkoa, hävitti hänen optimistisena säilyneen ”mailmankatselmansa” ja muodosti ratkaisevan käänteen hänen terveydentilassaan, saa Sælanin muistiinpanoissa tyhjentävän selityksen. Tuo ”hirveä katastrofi Helsingissä” on lääkärin muistiinpanoissa mainittu Delirium tremens, johon Kivi sai alun juotuaan useita päiviä yhtämittaa tuttaviensa kanssa. Sairaus meni kuitenkin ohi lievähköin hallusinaatioin, mutta siitä lähtien Kivi oli Sælaninkin muistiinpanojen mukaan ollut sairaalloinen. Epäilemättä tämä sairaus on lopullisesti antanut Kivelle vahvistuksen sen epäilyn oikeutuksesta, että hän mahdollisesti ennen pitkää kadottaa järkensä valon ainiaaksi. – – – Kiven omista kirjeistä ja Sælanin muistiinpanoista ilmenee siis yhtäpitävästi myös se, että tästä tapauksesta alkaen runoilijan terveydentila ratkaisevasti huononi. Huhupuheiden arveluille, että tuo ”katastrofi” merkitsisi sukupuolitautitartuntaa, ei näin ollen jää mitään sijaa. Kuten jo J. V. Lehtonen on huomauttanut, ei missään sairaalamerkinnöissä ole pienintäkään sukupuolitautiin viittaavaa mainintaa eikä sellaista ole Sælaninkaan muistiinpanoissa. Jos Kivessä tällaista sairautta olisi ollut, ei se varmaankaan olisi voinut jäädä lääkäriltä havaitsematta ja mainitsematta eikä potilaalla itsellään tai hänen ystävillään olisi ollut mitään syytä sitä salata runoilijan sairauden saavutettua jo niin kriitillisen asteen kuin v. 1871 oli laita.
Aleksis Kiven sairauskuvaan antaa epäilemättä varsin merkittävän lisäpiirteen se Sælanin muistiinpanojen tieto, että runoilijassa olisi ollut 2 á 3 kertaa lavantauti (tyfus) muutamia vuosia siten. – – – Vain lääkäri voi pätevästi sanoa, mikä merkitys toistuvalla tyfuksella (tai siihen vivahtavalla taudilla) on ihmisen terveyden tuhoojana. Joka tapauksessa tuon taudin on täytynyt olla osallisena Aleksis Kiven ruumiinvoimien heikentymisessä ja siten välillisesti myös henkisen vireen lopullisessa laukeamisessa.
Ryhtymättä pitemmälle menevien päätelmien tekoon Aleksis Kiven sairaudesta yllä esitettyjen Sælanin merkintöjen mukaan, palatkaamme merkintöjen toiseen ryhmään, jossa seurataan potilaan tilan kehitystä sairaalassaoloaikana.
Päiväysten mukaan Sælanin muistiinpanot Kivestä rajoittuvat ajanjaksolle 1.6. – 20.11. 1871.
1.6.1871 potilaan mainitaan olevan suhteellisen rauhallinen ja tekevän selkoa tilastaan. Seuraavan päivän merkinnässä hän on jo hyvin levoton. 3.6. potilaan sanotaan nukkuneen levottomasti, vaikka hän on saanutkin 20 tippaa morfiinia. 15.8. potilas huutaa ja vaikeroi kovasti, mutta 2.9. hän on iloinen, sanoo voivansa hyvin, mutta hänen on vaikea puhua, sanat ovat epäselviä ja irrallisia. 3.11. tehty merkintä mainitsee, ettei potilas ole kuukauteen vastannut hänelle tehtyihin kysymyksiin eikä ole halunnut nousta vuoteestaan. Syys- ja lokakuun vaihteessa potilaan tila näyttää muuttuvan yhä pahemmaksi. Valtimon toiminta kiihtyy, 27.9. se on 75, mutta 14.10. jo 90 ja 16.11. se on 94 ja epäsäännöllinen. Milloin potilas puhuu, on puhe hyvin vaivalloista, tai hän vastaa vain myöntävästi tai kieltävästi kysymyksiin.
Näihin kymmenkuntaan merkintään rajoittuvat Sælanin muistiinpanot. Näistä merkinnöistä maallikkokin voi tehdä sen päätelmän, että runoilija oli Lapinlahdessa ollessaan hyvin sairas. Hän oli jo menettänyt otteen elämään, hänen järkensä oli ratkaisevasti sammumassa ja hänen luomistyönsä päättynyt. Myöhemminkään hänen tajuntansa tuskin kirkastui päätellen niistä hänen kuolinpaikkansa tienoilla Tuusulassa liikkuvista muistelmista – – -.
Mitään yhteyttä ulkomaailmaan Aleksis Kivi ei siis enää Lapinlahdessa olonsa aikana kyennyt pitämään. Hänen kynänsä viimeisimpiä jälkiä lienevät ne kaksi kirjettä, jotka hän kirjoittaa Charlotta Lönnqvistille Uudesta Klinikasta keväällä 1871. Niissä elää vielä aivan heikkona toivo tervehtymisestä ja siitä, että hän tapaa hyväntekijänsä ― ellei tässä elämässä, niin toisessa, ”paremmassa maassa”: ”Mutta tehkäämme niin, että elämme hurskaasti ja tapaamme toisemme paremmassa maassa. Mutta jos minä tulen terveenä ja reippaana syksyllä maalle, niin olemmekinhan silloin molemmat paremmassa maassa. ― Mutta ajatelkaamme reippaammin ja luottakaamme Jumalaan.”
Tuusulan Syvälahdessa Alpertti-veljen luona Kivellä oli joskus valoisampia hetkiä, jolloin hänen ajatuksensa tavallisesti palasivat nuoruuden ja terveyden aikoihin tai päätyivät vertailemaan entistä ja silloista olotilaa. Kun kuolema Sylvesterin päivän vastaisena aamuyön hetkenä 1872 saapui noutamaan runoilijaa, se tuli epäilemättä vapauttajana. Runoilijalla ei ollut enää mitään siteitä tähän maiseen olomuotoon, vain heikkona lepattava elämänliekki ylläpiti hänen häälyvää varjoaan täällä. Runoilijan sairas ja väsynyt sydän lakkasi toimimasta – niin, tähän sisältyneekin välitön kuoleman aiheuttaja.
Artikkeli julkaistu kokonaisuudessaan teoksessa Tarkiainen, Viljo: Minä elän – Aleksis Kivi ajan kuvastimessa, Otava/1945, s. 61 – 75.
Teksti: Professori Eino Kauppi (ent. Kauppinen)
Eino Kauppi (1910-2001) oli kirjallisuudentutkija ja pitkään Tampereen yliopistossa työskennellyt professori. Kauppi oli Aleksis Kiven seuran sihteeri ja johtokunnan jäsen vuosina 1943-1949, Pentti Haanpään seuran johtokunnan jäsen vuodesta 1956, valtion kirjallisuuslautakunnan jäsen vuosina 1957-1959 ja Kirjallisuudentutkijain Seuran kunniajäsen. Kauppi kirjoitti lukuisia teoksia Aleksis Kiven ja Pentti Haanpään tuotannosta ja elämästä, sekä toimitti runokokoelmia.