Miltä Aleksis Kivi näytti?
Aleksis Kiven muotokuva on arvoitus – vielä tämänkin jälkeen. Ensimmäinen muotokuva Kivestä, 1870-luvulta, saattaakin olla näköisveistos. Nyt on syytä katsoa tarkemmin tätä Kiven hahmoa, joka vartioi sisääntuloa Kansallisteatterin päänäyttämön aulaan yhdessä Kaarlo ja Emilie Bergbomin sekä Elias Lönnrotin kanssa.
Veistoksen alkulähteille meidät johdattaa M.A. Knaapisen kirje vuodelta 1934. Tarkkaa tietoa ei ole vieläkään siitä, miltä Aleksis Kivi näytti – valokuvaa hänestä on etsitty jo yli sadan vuoden ajan.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kirjallisuusarkistossa tarttui silmiini kummallinen kirje, jonka M.A. Knaapinen on kirjoittanut professori V. Tarkiaiselle Perniön Knaapilassa 9.2.1934. Kirjeen mukana Knaapinen lähettää lainaksi ilmeisesti kaksi kuvaa:
”Isomman kuvan takana ovat maisteri Forseliukselta saamani tiedot vain muutama vuosi sen jälkeen kun kuvat 1896 häneltä sain. Minulla on useampiakin kirjeitä maisteri, kauppaneuvos F:lta, mutta en muista, onko jälellä se, joka seurasi kuvia. Vakinainen asuntoni on Piikkiössä ja kirjallisuutta sekä kirjeitä on siellä ja myös täällä Knaapilassa. Luulen kuitenkin, ettei siinä kirjeessä ole enempää asiasta, koska F. kertoi suullisesti Kivestä ja suhteesta häneen. En oikein käsitä tätä arpajaisvoittoasiaa. Mistä sitten F. sai tuon 800 mk-maininnan? Ja niin hän puhui, että kuva C:lle maksoi. Arpajaisista en muista hänen puhuneen – eikä ainakaan Forselius sitä [kuvaa] arpajaisvoitoksi ole antanut. – On kuva sitten valmistunut siinä muodossa kuin se nyt on koska hyvänsäkin, mutta varmaa on, että sen hankinta sai alkunsa siinä ’lystinpidossa’, mikä Forseliuksella, Kivellä ja Stenbergillä oli ollut Helsingissä, heidän yhdessä muistellessa ylioppilasaikojansa. Saman ikäisiä he olivat. Kuva ei siis ole ilmasta otettu ei(kä) F. sitä arvottomana pitänyt.”
Tämän jälkeen kirjeessä kerrotaan, että mainittu Forselius osasi täysin suomea ja lukeutui suomenmielisiin, mutta liittyi 1880 tienoilla Turussa ruotsinmielisiin olematta kiihkoruotsikko. Forselius auttoi mielellään suomalaisia poikia opintiellä, mutta ei halunnut missään nimeään mainittavan.
”Kerron tämän, koska tästä niin hyvin näkyy, miksi Kivi ja Forselius ovat voineet tulla tovereiksi – ja sellaisia F. sanoi heidän olleen. Niin hyvin muistan, kuinka F. oli iloinen kuultuaan luentoni Kivestä ja ryhtyi kertomaan heidän ja Stenbergin yhdessäoloa ja kuvan syntyä. – On vain surullista, etten kohta pannut kaikkea muistiin. Kai arvelin, että asia oli – Stenbergin kuva – tuttu kaikille. – Luin lehdistä, että jotkut ajattelevat Kiven haudan repimistä. Jos niin tapahtuu, niin silloin Kiven ”sydämenystävät” kyynelöivät. Kansa, joka antoi suuren kirjailijansa nälkään nääntyä 1860–70 -luvulla, antakoon hänen edes rauhassa olla rakastamansa kotimaan mullassa! Jo ajatuskin tuollaisesta viiltää sydäntä niiden, jotka ovat päässeet Kiven sielun ytimeen ja häntä todella ymmärtäneet.”
Jälkikirjoitukseksi Knaapinen on vielä lisännyt:
”Tuon Stenbergin Kivi-kuvan näin 1900-luvun alkuvuosina rehtori Cajanderin kodissa Mynämäellä, kun yhdessä siellä puuhasimme erästä kansakoulua, mutta en muista, mitä C. puhui sen saannista, mutta arpajaisista ei ainakaan ollut puhetta.”
Tämän kirjeen arvoitukset ovat selvinneet vähän kerrassaan. Aivan viimeksi oli puhe Kiven haudan repimisestä. Se selvitti myös miksi Kiven kuva-asia on aktuaalistunut kirjeen kirjoittajalle. Vuonna 1934 juhlittiin Kiven syntymän satavuotismuistoa monin tavoin. Muun ohella ilmestyi Kansan Kuvalehdessä numeroissa 5 ja 6 (jälkimmäinen helmikuun 10. päivänä, siis päivää Knaapisen kirjeen jälkeen) Aarno Karimon artikkeli ”Aleksis Kiven hahmo uuteen valaistukseen. Hänen elinaikanaan tehty kuva – ollut kätkössä tähän saakka!” Siinä julkaistiin Albert Stenvallin Yrjö Weilinille vuonna 1903 myymä siluettikuva, jonka Albertin mukaan oli tehnyt 1854 Aleksin koulutoveri Lindfors. Kuva oli joutunut Lindforsin sisarelle, Kiven ihastukselle Hildalle, joka naimisiin mentyään antoi sen Charlotta Lönnqvistille, josta se sitten Charlotan kuoltua luovutettiin Albertille. Kuva on kulkenut siis Kivelle varsin läheisten ihmisten käsissä. Aarmo Karimo lataa vielä lisää. Rouva Weilin oli näet kertonut Emil Nervanderin Weilineillä kuvan nähdessään tokaisseen: ”Juu, tämä on selvästi Aleksis Kivi”. V. Tarkiainen ei kuitenkaan tosi tiedemiehenä pitänyt kuvan identifiointia todistettuna eikä hän sen vuoksi sitä ole Kivi-elämäkertaan eikä muihin Kivi-tutkielmiinsa ottanut. Karimo kirjoitteli Kivi-kuvasta senkin vuoksi, että 1934 käytiin keskustelua Helsinkiin pystytettävästä Väinö Aaltosen Kivi-monumentista ja sen näköisyydestä. Kiven kasvonmuodoista saadaan Karimon mielestä selvyys vain, jos ”Kiven hauta avataan ja pätevä tiedemies tarkoin tutkii ja mittaa haudassa olevan kallon, josta samalla tulisi ottaa kipsijäljennös” Karimon mukaan se ei olisi mikään pyhäinhäväistys, koska sellaista tehdään suurissa sivistysmaissakin. Pekka Laaksonen on 1984 julkaisemassaan tutkielmassaan ”Kiven kuva” – ja uudelleen kokoelmassaan ”Kotimailla” – maininnut Aarne Anttilan esittäneen samanlaisen ajatuksen. Pekka Laaksonen on muistanut myös Emil Nervanderin huolehtineen siitä, että E.A. Forssell ikuisti jo arkussa makaavan Kiven piirteet – ja siluettikuvaahan siinäkin tilaisuudessa ensin yritettiin. Mutta nyt takaisin alkuperäiseen arvoitukseemme.
Mesenaatti Forselius, Kiven turkulainen ystävä
Tiedusteluketjuni Ilmari Hakala – Juhani Kostet vei Turkuun, josta sain Juha Kaitaselta tietoja niin Knaapisesta kuin Forseliuksestakin. Kaitasen kautta sain myös tässä artikkelissa julkaistun Kivi-kuvan, jonka hänelle oli lähettänyt Knaapilan tilan nykyinen isäntä Eero Knaapinen Perniöstä.
Victor Forselius (1838–1905) oli varsin tunnettu turkulainen kauppaneuvos, pankkimies, kirjapainon johtaja, koulunjohtaja, tekniikan edistäjä ja mesenaatti. Eikä vähiten: miljonäärinä kuollut poikamies Forselius toi Suomeen ensimmäisen automobiilin vuonna 1900. Forseliusta autoilun historiassa on tutkinut mynämäkeläissyntyinen Jukka Marttila. Vastikään on perustettu Victor Forseliuksen rahasto, ja Turun Seudun Mobilistit toimeenpanee vanhojen autojen Victor Forselius -ajon 21.–23. heinäkuuta. Vuonna 1876 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäseneksi tullut Forselius hoiti SKS:n pitkäaikaisen sihteerin J. V. Rothsteinin hautajaiset ja patsaan pystyttämisen 1901.
Alussa siteeratun kirjeen kirjoittaja Mauno Knaapinen (1863–1954) on ollut tunnettu kotiseutumies ja koulumies. Hän on toiminut Länsi-Suomen Kansanopiston rehtorina Huittisissa 1892–1904, jolloin hän lienee pitänyt Kivi-esitelmän, jota Victor Forseliuskin oli kuunnellut. Huittisten kauden jälkeen Knaapinen toimi Turun-Rauman seuden kansakoulujen tarkastajana, jolloin hän on Mynämäellä tutustunut puolestaan K. A. Cajanderiin.
Victor Forselius oli Aleksis Kiveä hieman nuorempi. Turun lukion käytyään hän tuli ylioppilaaksi 1859. Helsingin yliopiston matrikkeli kertoo Forseliuksen opiskelleen ensin historiallis-kielitieteellisessä osastossa kuten Aleksis Stenvallkin, samoja luentojakin kuunnellen, sitten matemaattis-luonnontieteellisessä osastossa. Valmistuttuaan maisteriksi 1864 Forselius lähti harjoittamaan kauppaopintoja ulkomaille 1864–66.
Yliopiston matrikkelin viereiseltä aukeamalta löytyy muun muassa samana vuonna Forseliuksen kanssa valmistunut Johan August Florin (1841–1902), Suomen Pankin johtajan poika. Hänestä tuli aikanaan lääkäri ja dosentti. Florin puolestaan oli Kaarlo Bergbomin ystävä jo Helsingin lyseon ajalta, kertoo Aspelin-Haapkylä Suomalaisen teatterin historiassa.. Syntyy siis ketju Bergbom – Florin – Forselius, yksi Aleksis Kiven tukirenkaista.
Ja nyt ekskursio, joka vie Kiven jäljille toistakin tietä. Kiven viimeisimmän auttajan Thiodolf Reinin puolison Hedvig Sofia Maria Florinin serkku oli Johan August Florin, joka vietti kesiään Lohjalla Iso-Teutarissa. Florinit vierailivat usein Charlotta Lönnqvistin luona Fahnjunkarsissa. Kannattaa katsoa Kiven kirje 8. elokuuta kommentteineen!
Kiven veistäjä Stenberg
Mutta kuka sitten oli Stenberg, joka oli pitänyt hauskaa Stenvallin ja Forseliuksen kanssa ilmeisesti aivan vuoden 1860 tienoilla tai 1860-luvun alussa ja joka sitten oli eräissä illanistujaisissa 1860- ja 70-lukujen vaihteessa ikuistanut Kiven piirteet tai jolla oli joka tapauksessaan muistissaan Kiven kasvot?
Kyseessä on kuvanveistäjä Johan Erland Stenberg (1838–96), joka käytti taiteilijanimeä Kivinen – tai Emil Nervanderin mukaan Kivikallio. Päivälehden muistokirjoituksessa 15.1.1896 sanotaan, että ”syvempiä jälkiä kuvanveistotaiteen kehitykseen maassamme vainaja kyllä ei ole jättänyt”, mutta hän oli yksi niistä, joiden ansiosta kotimainen kuvanveistotaide alkoi kuitenkin elpyä.
Stenberg oli suutari Salomon Stenbergin ja Katarina Inellin poika Orimattilasta. Hän kävi ala-alkeiskoulun Heinolassa ja lukion Porvoossa. Sitä seurasi vuosina 1863–67 Jyväskylän seminaari, jossa hänen mieliaineitaan olivat piirustus ja voimistelu. Stenbergin kyvyt huomasi Edla Soldan.
Stenberg toimi vuodesta 1868 mykkäin ja sokeainkoulun opettajana Tukholmassa, opiskeli Tukholman taideakatemiassa vuonna 1868 ja teki opintomatkoja Suomen taideyhdistyksen ja valtion matkarahalla Kööpenhaminaan, Müncheniin, Firenzeen ja Roomaan (mahtoikohan myös Forselius avustaa näitä matkoja?). Hänen töistään on mainittava eräiden Kalevala-aiheiden lisäksi Franzénin patsas Oulussa ja apostoli Paavalin patsas Jyväskylässä. Päivälehden muistokirjoituksen laatija on myös kirjoittanut, että Stenberg teki 1878 matkan Pariisiin. ”Täälä teki kahden vuoden aikana Aleksis Kiven marmorisen rintakuvan ja J.J. Nervanderin pronssisen muotokuva-medaljongin.”
Helsingissä Seurahuoneen salissa 1880 pidetyn Suomen Taideyhdistyksen näyttelyn luettelossa sanotaan: ”Erland Stenberg. Pariisi, rue Bonaparte. Aleksis Kiven (k.1872) rintakuva; marmorista”. Mutta oliko se todella esillä? Kolmessa ”Åbo Posten” -lehden numerossa olleen näyttelyselostuksen viimeisessä osassa (26.5.1880, N:o 119) sanotaan: ”Herr E. Stenbergs Alexis Kivi torde vara välbekant för konstvänner i Åbo; den har ännu icke hitanländt, ehuru densamma upptagits i katalogen i förhoppning, att omständigheterna skola medgifva utställandet äfven i Helsingfors af detta fötjenstfulla skulptur verk i marmor.” Alkuperäinen Kivi-veistos on ollut siis Turussa.
Aleksis Kivi Kansallisteatterissa on näköisveistos
Onhan toki ollut tunnettua jo 1900-luvun, että Kansallisteatterissa on Stenbergin muovaama marmorinen Kivi-kuva. Mutta Stenbergin ja Kiven tuttavuudesta ei ole ollut missään puhetta. Tarkiainenkaan ei ole edes elämäkertateoksensa uudistetussa painoksessa palannut tai kenties muistanut palata tähän saamaansa Knaapisen kirjeeseen.
Lähellä ongelmaa hän oli kuitenkin jo vuonna 1919 artikkelissaan ”Minkä näköinen Aleksis Kivi oli?” teoksessa ”Aleksis Kiven muisto”. Siinä hän julkaisi kaksi marmorikuvaa. Edellisessä on teksti: ”Vanhin veistokuva Kivestä. Tekijäksi on otaksuttu Stenbergiä.” Toisen teksti: ”Prof. A.K. Cajanderin hallussa oleva Kivi-veistos. Monista yhtäläisyyksistä päättäen joko toisinto tahi jäljennös ed. siv. kuvatusta veistoksesta.”
Stenbergin muistokirjoituksissa tai hänen näyttelyidensä yhteydessä mainitaan Kivi-kuva, mutta sen todetaan olevan tehdyn E.A. Forssellin kuvan perusteella.
Kun Tarkiainen edellä tietää, että alkuperäinen marmoriveistos on professori A.K. Cajanderilla, tunnetulla metsäntutkijalla ja myöhemmin ministerillä, olemme siis alussa mainitun kirjeen jäljillä. Siinä mainittu Cajander on professori C:n isä, kansanopiston rehtori K.A. Cajander. Häneltä on peräisin myös tämän artikkelin kuva Kivi-veistoksesta.
Olisikohan alussa lainatun kirjeen kirjoittajalle Knaapisellekin hämäräksi jäänyt puhe arpajaisista saadusta kuvasta, ilmeisesti veistoksesta, tarkoittanut sitä, että Kiven muistoksi ryhdyttiin hankkimaan kenties jo 1870-luvun loppupuolella kuvaa – veistosta tai patsasta. Vai rahoittiko Forselius koko Kiven veistoshankkeen?
Stenbergin tekemä Kivi-veistos, joka on mainittu Suomen Taideyhdistyksen näyttelyluettelossa vuonna 1880, lienee juuri tuo sittemmin Cajandereiden haltuun tullut. Milloin lienee toisinto patsaasta tullut Kansallisteatteriin? Aspelin-Haapkylän Suomalaisen teatterin historiassa kerrotaan, miten toukokuun 10. päivänä 1894, silloin siis vielä Arkadia-teatterissa, vietettiin ”Lean” ensi-illan 25-vuotisjuhlaa, jolloin J. E. Stenbergin marmorinen Kiven rintakuva oli asetettu näyttämölle.
Kivi-renessanssihan alkoi heti kirjailijan kuoleman jälkeen. Vuonna 1876 ilmestyi ensimmäinen osa Kiven ”Valituista teoksista” ja 21. toukokuuta 1877 paljastettiin Tuusulan hautausmaalla Hämäläis-Osakunnan aloitteesta graniittinen muistopatsas, jonka rahat oli saatu keräyksellä. 3. maaliskuuta 1877 oli hyväksytty Johan Erland Stenbergin piirustukset mustanharmaasta kivestä, toisella puolella valkoisesta marmorista hakattu kannel, jota ympäröi laakeriseppele ja teksti ”Alexis Kivi. Syntynyt 1834. Kuollut 1872.” Toisella puolella on sanat ”Seitsemästä veljeksestä”: ”Kotomaamme koko kuva, sen ystävälliset äidin kasvot olivat ainiaaksi painuneet hänen sydämensä syvyyteen.”
Hymähdys suupielessä
Nyt on syytä arvioida uudelleen Stenbergin antiikkis-klassilliseen kuosiin muokattu Kivi-veistos. Se on kaikissa tapauksissa tulosta pyrkimyksestä näköiskuvaan tai ainakin muistikuvaan Kivestä hänen parhaimmilta miehuusvuosiltaan.
Kiven ystävän E.A. Forssellin alkuperäinen piirros, joka oli syntynyt kiireessä kirjailijan maatessa jo arkussa kuihtunein poskin kuolon uneen nukkuneena, katosi Pariisissa, kun Albert Edelfelt muokkasi sen piirrokseksi Suomen Kuvalehden toukokuun numeroa 1873 varten. Edelfelt ei ollut koskaan Kiveä nähnyt. Silti on uskominen, että siinä on näköisyyttä, jota esimerkiksi Aspelin-Haapkylä vakuuttelee.
Mutta puolestaan juuri Stenbergin kuvassa saattaa olla jotain sitä, mitä C. G. Swan sanoo arviossaan Forssellin – Edelfeltin piirustuksesta: ”Jos Kivi piirustusta tehtäessä olisi ollut entisellään, olisivat kasvot tulleet täyteläisemmiksi, ja ehkäpä olisi hieno hymähdys jäänyt piileskelemään kuvan suupielissä.”
Vuonna 1900 Kivi olisi ollut vasta 66-vuotias. Jos hän olisi tuolloin ajellut Forseliuksen kanssa tämän ensimmäisellä Suomeen tuodulla ”Benz Velo Comfortable” -merkkisellä automobiilillä pitkin Turun katuja, kansalliskirjailija Kivi olisi hymähdys suupielessä muistellut ehkä yhteisiä liki neljän vuosikymmenen takaisia illanistujaisia Forseliuksen ja Stenbergin kanssa, (muistellut myös kenties Forseliuksen luokse tekemäänsä Turun retkeä?) ja tietenkin Juhani Jukolaa, joka oli hänkin käynyt Turussa ja nähnyt siellä monta kummaa: ämmällisiä miehiä ja hemaisevia naaroja. ”Tuolta jyrisee vaunut, täältä jyrisee vaunut, ja vaunuissa istuu sen vietäviä viiksinaamaisia narreja, istuu tyttöjä kuin posliinivauvoja – -”.
Kirjoitus on julkaistu alun perin Hiidenkivi-lehden nro:ssa 3/2000.
Teksti: Professori Hannes Sihvo
Hannes Sihvo (1942-2003) oli professori, kirjallisuustieteilijä ja historioitsija. Hän oli Kalevalaseuran, Kirjallisuuden tutkijain seuran sekä Aleksis Kiven seuran kunniajäsen. Sihvon teos Elävä Kivi – Aleksis Kivi aikanansa (SKS/2002) sai Laura Jäntin palkinnon ja oli Tieto-Finlandia ehdokkaana vuonna 2002. Sihvo on palkittu myös Suomalaisen tiedeakatemian Kalevala-palkinnolla ja valtion tiedonjulkistamispalkinnolla.
Lue lisää:
Sihvo, Hannes: Elävä Kivi – Aleksis Kivi aikanansa, 2002, SKS, Jyväskylä
Rahikainen, Esko: Aleksis kolmen Albertin kuvaamana, Suomen Kuvalehti/ 18/1987