Elämäkerta

Aleksis Kiven elämä

Alexis Stenvallin, Aleksis Kiven, elämäkerta perustuu yhä tutkimukseen Aleksis Kivi, Elämä ja teokset, jonka V. Tarkiainen julkaisi jo 1915, J. V. Lehtosen ja Eino Kauppisen kokoamiin dokumentteihin sekä Aleksis Kiven Seuran albumeissa julkaistuihin runsaisiin aineistoihin. Varsinaisesti uutta lähteistä ei myöhempikään tutkimus ole tuonut esiin.

Teorioita, tulkintoja ja todisteluketjuja Kiven persoonallisuudesta, henkilösuhteista ja traagiseksi kääntyneestä elämän loppuvaiheesta on esitetty; kaikki saman lähdeaineiston pohjalta. Tarkiaisen tasapainoinen esitys kestää, vaikka sitä on osattava lukea myös suomenkielisen kansalliskirjallisuuden rakentamishankkeena – J. L. Runebergin Kiven perintöjen linjanvetona Suomen kansan oikeasta kuvasta. Vasta myöhempi aika sovitteli yhteen Suomen kansalliskirjallisuuden luojiksi niin Elias Lönnrotin, J. L. Runebergin kuin Aleksis Kiven.

Tuskin yhdenkään muun suomalaisen kirjailijan kohdalla on sekä biografisten ja historiallisten seikkojen että itse teosten välillä nähty ja etsitty niin likeistä yhteyttä kuin Kiven.

Kivi ja Adlercreutzit

Ei ole esitetty kuin yksi teoria – vailla lähdenäyttöä mutta kylläkin aihetodistein – joka voisi jossain mielessä selittää toisin kuin siihen astisesti Alexis Stenvallin elämäkerrallista kehystä. Jos, kuten Jaakko Puokka väittää kirjassaan Paloon Stenvallit (1979) uskoen ainakin Nurmijärvellä ja Raalan kartanon piirissä sitkeästi eläneeseen tietoon, kirjailija Kiven isä oli Raalan ja Siuntion kartanoiden isännän, laamanni Carl Henrik Adlercreutzin avioton poika, saattaisi moni Alexis Stenvallin elämäkerrallinen käänne tai persoonallisuuden piirre näyttäytyä uudessa valossa. Selityksensä saisi esimerkiksi tilanne, jossa Kiveä herroiteltiin ja hän sanoi ettei ole ”mikään herra vaan kraatarin poika”, tai Kiven repliikki että ”suutarit ovat suden sukua mutta kraatarit karhun veljenpoikia”, tai se että Kiveä, joka kirjoitteli koulukirjoihinsa aggressiivisen suomalaisia iskulauseita ja jota pilkattiin koulussa ”finnkuleks” -nimellä. Samalla voisi selittyä myös se, että Kivi ryntäsi Thomas Erik Adlercreutzin, siis osaksi verisukulaisensa, kimppuun kun tämä väitti ettei maahamme koskaan tule suomenkielisiä kouluja, ja kirjailija teljettiin siitä hyvästä sikakoppiin rauhoittumaan.

Kaikki tämä selittyisi psykologisesti tai sosiaalipsykologisesti siten, että Aleksis Stenvall kielsi osan ”verenperinnöstään”, sen mikä liittyi vaikka niukastikin ruotsinkieliseen kulttuuriimme ja sosiaaliseen yläluokkaan. Jos Puokan teoria pitää paikkansa, se vahvistaa käsitystä siitä, että Kivellä oli eräänlainen ”Kullervon”, sivullisen sankarin, osa koko suomalaisuusliikkeen kuviossa. Joka tapauksessa, olipa Kivi yhteiskunnallisesta asemastaan tavallaan suistunut tai ei, hän rakensi määrätietoisesti oman kirjailijan roolinsa. Sen vuoksi hän joutui alentumaan, ehkä viekastelemaan ja makeilemaankin, mutta ennen muuta nöyrtymään, vippaamaan, häpeilemään tai vetäytymään syrjään sinänsä hyvien ystäviensä, varakkaiden porvarispoikien, koulu- ja ylioppilastovereidensa maailmasta. Kyllä se jäyti itsetuntoa, mutta toisaalta: jos ei selitä Kiveä kurjuuden kultista lähtien, on ihailtava sitä, että hän itse asiassa pystyi kehittelemään liki röyhkeästi sen avustajarenkaan, mikä hänellä oli.

Suomalaisuusmiehille Kivi kelpasi nimenomaan siksi, että hänessä nähtiin kaivatun kirjallisen murroksen mahdollisuus. Heitäkin Kivi joutui siis kumartamaan – oman henkensä ja lopulta uransa pitimiksi. Kivi sattui monestakin näkökulmasta aina rajalle, sekä biografisesti, psykiatrisena rajatilapersoonallisuutena että kirjallisesti. Palojokelaisesta näkökulmasta hän oli vähintäänkin puoliherra, joka ei koskaan tehnyt ansiotyötä perinteisessä mielessä. Senpä tähden jokaisella palkkiolla ja sen menetyksellä oli paitsi rahallinen myös itse kirjailijan arvoon liittyvä merkitys.

Kirjallisuudenhistoriassamme Kivi oli ensimmäinen suomenkielinen ammattikirjailija, jonka rooli oli suuri: hän käänsi koko proosamme, draamamme ja lyriikkamme suunnan uudelle uomalle. Siksi hänen loukattu ammattikunniansa – Ahlqvistin lokaama – oli hänen lopullinen ennenaikainen hautaan viejä.

Puoliksi siniverisenäkään Kiven teokset eivät tästä selityksestä muutu – ne seisovat omalla arvollaan – mutta saisivat kyllä pikantin biografisen kontekstin ja uusia tulkinnallisiakin ulottuvuuksia. Tarkiaisen piirtämä Kiven sukupuu sotamies-merimieskirkonrakentaja-talollinen-räätäli koristuisi jännittävästi kulmalla Adlercreutzien vaakunasta. Mutta miten ei Kivi-muistitietoon ennen Puokan kirjaa ole jäänyt ainuttakaan Adlercreutz-kytkentää? Miten ei Kivi missään inahdakaan tällaisista yhteyksistä? Tunsivatko Kivi-tutkijat V. Tarkiainen ja J. V. Lehtonen nämä väitteet, vaikenivatko he objektiivisuuteen pyrkivinä tutkijoina tällaisesta perimätiedosta? Tuntuu siltä, että monenlaista muutakin perimätietoa Stenvalleista ja Kivestä muistiinmerkinneille tutkijoille näitä tarinoita ei kerta kaikkiaan ole kerrottu siinä vaiheessa kun Aleksis Kivestä tehtiin kansalliskirjailijaa.

Stenvallien suku

Kiven isän Eerik Johan Stenvallin syntymäajaksi Yrjö Blomstedt on merkinnyt kaksi päivämäärää ilman selityksiä: 17.2.1798 ja Helsingin lastenkirjan ja Nurmijärven lasten- ja rippikirjan mukaan 20.12.1798. Ensimmäinen dateeraus on oikea. Vanhemmat olivat 1798 avioliiton solmineet Maria Juhontytär Stenvall ja merimies Anders Johan Stenvall, jolla oli jo 1794 avioliiton ulkopuolella syntynyt lapsi. Yrjö Blomstedt on jäljittänyt Stenvallien sukua Janakkalan pitäjässä asuneesta Sakarias Matinpoika Tingvall -nimisestä sotamiehestä. Nurmijärveläissyntyinen Anders Johan Stenvall (1769–1840) oli merillä vuosikausia, hän omisti talon Helsingissä, mutta muutti Nurmijärvelle sotaa pakoon lähteneen perheensä perään 1811 viljellen torppaa Pekkolan talon maalla ja sitten itsellisenä kirkonkylässä.

Anders Johanin pojaksi merkitty Eerik (Eric) Johan Stenvall mainitaan Nurmijärven rippikirjassa ruotsinkieliseksi. Pitäjänräätäli Eerik Stenvall siirtyi 1825 Palojoelle, jossa hän toimi muun ohella kyläläisten kirjoitusmiehenä. Avioliittoon Stenvall meni 1824 viitisen kilometriä Palojoelta sijaitsevasta Tuusulan Nahkelasta kotoisin olevan Annastiina Hambergin kanssa. Hänen isänsä Antti Juhaninpoika Hamberg, alunperin tilannimen mukaan Hannula, asui veljensä pitämällä kotitilallaan toimien seppänä. Veljesten isä oli rakennusmestari, joka oli johtanut muun muassa Tuusulan kirkon korjaustöitä. Stenvallien perheeseen syntyi neljä poikaa: Johannes eli Juhani 1825, Emanuel eli Manu 1828, Albert 1831 ja Alexis (Aleksis) 1834 sekä 14-vuotiaana kuollut tytär Agnes 1837.

Palojoen kylään rakennettiin nuorelle parille tavallista mökkiä suurempi mansardikattoinen talo, mikä Puokan mukaan oli yksi todiste Adlercreutzien käytännöllisestä huolenpidosta Stenvalleja kohtaan.

Nurmijärvi

Nurmijärvi tuskin paljon poikkesi aikansa maalaispitäjistä. ”Nurmijärven rosvot” olivat tosin maakunnan häirikköinä tunnettuja, heihin kuului myös Eerik Johan Stenvallin veli Matti. Merimiesisoisän ja isosedän rosvo-Matin historiat tuovat aineksia ja värikkyyttä Kiven kirjallisellekin mielikuvitukselle. Kiven isä oli varmaan jonkinlaisena esikuvana kirjailijan käsityöläistyypeille ja kaiketi isän puolelta juontaa Kiven taipumus niin ajoittaiseen juopotteluun kuin komiikan tajuunkin. Annastiina Hamberg puolestaan toimellisena ihmisenä, lapsikatraan äitinä ja puuhakkaana pitokokkina on monien Kiven tomerien naistyyppien malli. Äitinsä kautta Kivi sai varhaislapsuudessaan kosketuksen myös paikkakunnan heränneisiin, joiden johtajia oli kirkkoherra J. F. Bergh. Jo kuusivuotiaana Kivi sai kirkollisen alkuopetuksen eli lukutaidon Malakias Costianderin paikkakunnan etevän, kirjallisesti lahjakkaan koulumestarin, Seitsemän veljeksen lukkarin esikuvan, opissa.

Kiven päivänpaisteisesta lapsuudesta on rakennettu kokonainen legendasto, jossa Aleksis toimii kylän lasten leikinjohtajana. Palojoen Taaborin vuori, läheiset metsät kallioineen, ahot ja nummet sekä vehreärantainen Vantaanjoki uimapaikkoineen ovat Kiven onnelaa. Palojoen ympäristö heijastuu tulevan kirjailijan teoksissa eräänlaisena perusmaisemana.

Helsinki

Lapsuuden katkaisi kouluun lähtö Helsinkiin 1846. Elämäkerran kirjoittajat ovat dramatisoineet tätä vaihetta; toisaalta sen ajan oloissa opintielle lähtö oli aina ankeaa, mutta tuskin Aleksiksen kohdalla sen järkyttävämpää kuin muillakaan maalta kaupunkiin lähteneillä suomalaispojilla. Ensimmäinen opinahjo oli entisen merimiehen C. Granbergin koulu, jossa pääasiana oli joltisenkin ruotsinkielen taidon hankkiminen; Kivestähän kehittyi ajan mittaan täysin ruotsin hallitseva myös kirjallisesti. Koulukortteeri hankittiin vankilan vahtimestarin Christian Winbladin luota.

Samaan aikaan, 1847, kun nuori ylioppilaspolvi koki snellmanilaista herätystään ja esimerkiksi ylioppilas Ahlqvist muiden mukana kulki Lönnrotin jalanjäljillä runonkeruumatkoilla ja kun Suometar alkoi ilmestyä, aloitti Aleksis Stenvall ala-alkeiskoulun Helsingissä. Alkumenestys oli hyvä. Yläalkeiskoulu, jonka rehtorina oli dosentti Fredrik Cygnaeus, sen sijaan alkoi tuottaa vaikeuksia. Sitä Aleksis junnasi vuoteen 1853 heikolla menestyksellä. Aivan epäilemättä yhtenä syynä oli alituinen puute, mikä ei hellittänyt kun hän erottuaan koulusta alkoi opiskella yksityisesti. Alexis asui tällöin varakkaan räätälimestari Palmqvistin luona rakastuen koulutoverinsa Edmund Palmqvistin sisareen Albiinaan. Stenvallin elättelemä kosinta kaatui varmaankin osaksi kosijan varattomuuteen, mikä annettiin tälle tiedoksi. Tämän jälkeen Kivi ei käynyt enää Palmqvisteilla, joiden laaja kirjasto oli ollut hänelle verraton aarreaitta ja väylä maailmankirjallisuuteen. Kiven harrastus näytelmäntekoon oli ilmennyt jo silloin kun hän asui Winbladilla. Vankilan salissa esitettiin Aleksiksen kirjoittama ”rosvonäytelmä” ja näyttelemistä jatkettiin niin Palmqvisteilla kuin Raalan kartanossa, jonka pehtoorin Lindforsin poikien ystävä Aleksis oli. Päivänvalon näkivät myös ensimmäiset kirjalliset kokeilut, kertomus Eriika, novelli Koto ja kahleet, muutamat ruotsinkieliset runot ja näytelmä Bröllopsdansen på Ljungheden. Tämä käsikirjoitus meni kiertotietä dosentti Fredrik Cygnaeuksen tietoon. Pojan kirjalliset lahjat pantiin merkille, ja Cygnaeuksen tiedetään käsikirjoitusta lukiessaan nauraneen niin että ”vatsa hytkyi”.

Rasittuneena mutta kuitenkin pakolliset luvut selvittäneenä Stenvall valmistui niin sanotusta ylioppilasleipomosta, joka toimi sekä Helsingissä että maaseudulla, ja pääsi yksityisellä, Fredrik Cygnaeuksen antamalla todistuksella yliopistoon kirjoittautuen sen historiallis-kielitieteelliseen osastoon 1859. Tämä oli viimeinen kerta kun ylioppilaaksi pääsi yksityistä tietä. Äidilleen Aleksis ilmoitti, että hänestä ei tulekaan pappi, kuten äiti oli toivonut, vaan hän aikoo runoilijaksi kuten Runeberg.

Yliopisto

Se yhteisö, johon Aleksis henkilösitein liittyi, oli merkittävä. Ensinnäkin Suomalainen puolue ja sen jungfennomaaninen siipi Yrjö Koskisen johdolla alkoi hahmottua voimakkaaksi tekijäksi. Sille tuli oma äänenkannattajakin, Kirjallinen kuukauslehti, jonka ”apumieheksi” pestattiin myös nuori lupaava kirjoittaja Aleksis Stenvall. Aleksiksen suosijoita ja jopa pienien taloudellisten tukien muodossa kannustajia olivat jo varhaisessa vaiheessa Cygnaeus ja itse Snellman, mutta vastustajat olivat yhtä kovaa luokkaa, puolueen konservatiivisiiveksi eli ”vanhoiksi rehellisiksi” linnoittautuneet August Ahlqvist ja Agathon Meurman.

Ystäväin ja tukijain piiri oli ruotsinkielisiä fennoja, kuten hänen ”paras ystävänsä ja veljensä” Robert Svanström, Edmund Palmqvist, E. A. Forssell (jonka ”bolagistina” Aleksis asui kutakuinkin ilmaiseksi; virkaurallaan senaattoriksi ylenneen Forssellin vaimo oli aikanaan Kivenkin ihailema tarjoilija Britta Kristina Alm eli Töölönlahden Kerstin) ja tämän veli Theodor (valmistui agronomiksi), F. F. Holmström (tämän laivanvarustajan pojan, jonka huonetoverina asui kutakuinkin siivellä, Kivi peittosi ylioppilaskemujen päätteeksi), J. E. Salomonsson-Kallio, Thiodolf Rein (professori, yliopiston rehtori, Kiven monien käytännöllisten asiain hoitaja), A. G. Swan, Lindforsin veljekset, Emil Nervander (journalisti ja Kivi-kultin perustaja). Kivi oli näitä puolen kymmentä vuotta vanhempi, mutta joka tapauksessa tämä toveripiiri ylläpiti pitkälle lainoilla ja suoraan avustaen isiltään saamilla rahoilla ylioppilas Stenvallia, jossa nähtiin jotain poikkeavaa lahjakkuutta vaikka yliopisto-opinnot eivät mitenkään edistyneetkään. Kiven henkilökuvaukset, piirteet hermostuneisuuksineen, toisaalta tietty yksinäisyys ja umpimielisyys, silmiinpistävä askeettisuus ja piinaava itsensätarkkailu perustuvat juuri näiden tovereiden kertomuksiin. Kivi osallistui vain vähän viikinkiromantiikan ja freudentalismin aikaa eläneen uusmaalaisen osakunnan toimintaan. Häntä pidettiinkin ”raivokkaana ja parantumattomana ihmisenä”, joka mieluummin haki seuraa nuorsuomalaisten hallitsemasta pohjoispohjalaisesta osakunnasta tovereinaan muun muassa Kaarlo Forsman ja J. V. Calamnius.

Stenvallista Kiveksi

Se kirjallinen maasto, johon Aleksis Stenvall Kivenä alkoi piirtyä, oli Runebergin hallitsema. Suomenkielisen runouden viljelijöitä olivat August Ahlqvist A. Oksasen nimellä ja Julius Krohn Suoniona. Varhemmista on mainittava vain Runebergin aikalainen, varhain kuollut Bergh, joka runoilijanimellä Kallio teki tilaa Aleksis Stenvallista esiin kuoriutuvalle Aleksis Kivelle.

Ensimmäisen kerran Kivi varsinaisesti astui kirjallisuutemme parrasvaloihin, kun hän voitti omalla kirjailijanimellään esiintyen Kullervo -näytelmällään 1860 Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa (SKS) toimeenpannun kilpailun, johon palkintosumman oli lahjoittanut varakas kauppias Kiseleff. Aino -näytelmä, Kullervon uusi versio ja Nummisuutarit -näytelmä oli tekeillä 1861 – 1863. Noina aikoina, G. G. Swanin mukaan jo 1859, tiedetään Kiven miettineen myös suurta romaania. Kivi asui sekä Siuntion Purnuksessa että Nurmijärven Myllymaalla, joissa hänen veljensä Juhani toimi tilanvuokraajana. Juhani Stenvallin elämän kaari oli laskeva: hän suistui lopulta täysin yhteiskunnan ulkopuolelle.

Kertoessaan 1864 jo kirjoittavansa ”följetonia”, ”novellia”, Maiden ja merien takaa -nimiseen albumiin Aleksis asui Siuntiossa, aluksi jahtivouti Kareliuksen mökissä, josta hän muutti Fanjunkarsin sotilastorppaan Charlotta Lönnqvistin luo. Jaakko Puokan indisioiden pohjalta, voi tässäkin ounastella Raalan ja Siuntion kartanon omistavien Adlercreutzien velvollisuudentuntoista Stenvallien hoitelemista. Niinkuin siinäkin että Stenvallin veljesten Juhanin ja Emanuelin parihäät pidettiin 1855 Raalan kartanossa Svante Gustav Engelbert Adlercreutzin toimittua ”naimaisänä” eli puhemiehenä. Kartanossa Manu toimi koko ikänsä räätälinä ja Manun poika Arvid postimestarina. Onko Adlercreutz-vyyhti vain kohtalon oikkua?

Siuntio

Joka tapauksessa Charlotta Lönnqvist henkilökohtaisin uhrauksin antoi Aleksis Stenvallille mahdollisuuden kehittyä kansalliskirjailija Aleksis Kiveksi, kun tämä olisi ollut käytännöllisesti katsoen taloudellisella tuuliajolla parhaina luomisvuosinaan.

Kiven kirjailijakutsumus oli selvä viimeistään 1865 kun hän sai Nummisuutareilla valtionpalkinnon selättäen jo luomisvoimassaan ehtyvän Runebergin Salamiin kuninkaat, J. J. Wecksellin Daniel Hjortin ja A. Oksasen Säkeniä. Kivellä ei koskaan ollut mitään muuta kutsumusta – eikä hän myöskään muuhun toimeen koskaan tiettävästi ryhtynytkään – lukuun ottamatta 1869 päähänpälkähtänyttä ja haihattelevaa ajatusta ruveta pehtooriksi!

1860-luvun puolenvälin tienoille on ajoitettu yksi Aleksis Kiven romanttisista rakkaustarinoista. Tällöin hän matkustaessaan Anjanpellon markkinoille Vääksyyn tapasi Mäntsälän Ohkolan kestikievarin tyttären Aurora Hemmilän. Muistitiedon mukaan Kiven kerrotaan olleen Auroran kanssa kirjeenvaihdossa. Kiven kerrotaan myös jonkin tapaamisen yhteydessä lukeneen Auroralle silloin tekeillä ollutta romaaniaan.

Siuntion kautenaan Kivi julkaisi 1866 näytelmät Karkurit, Kihlaus sekä itse kustantamansa runokokoelman Kanervala ja kirjoitti näytelmän Olviretki Schleusingenissä (julkaistiin vasta 1916). Seuraavina vuosina 1867–1869 Kivi kirjoitti. näytelmät Leo ja Liina, Yö ja päivä, Sankarteos (hävinnyt), Lea ja Canzio. Nälkävuodet koettelivat tuolloin Suomea, kerjäläisiä saapui Siuntioonkin Pohjois-Suomesta asti. Nälän ohella koettelivat taudit. Kivi sai ensimmäisen lavantautitartunnan, mikä myöhemmin uusiutui ja kulutti muutenkin terveydeltään horjuvaa kirjailijaa.

Kiven kirjailijauraa ja kirjailijakuvaa varjosti August Ahlqvistin harjoittama jatkuva parjaaminen. Ensimmäisen kerran se kohdistui Kullervoon. Ahlqvist ei halunnut ymmärtää Kiven Kullervon traagillisuutta, katsoihan Ahlqvist itse olevansa Kalevalan tutkijana Lönnrotin perinnön vaalija. Suomen kielen professorina hänellä oli tyystin toinen käsitys kirjallisuuden, näytelmän ja runon keinoista ja kielestä kuin Kivellä, jonka taustavoimana olivat Fredrik Cygnauksen ja Kaarlo Bergbomin vahvat auktoriteetit. Aika kaukana toisistaan olivat myös Kiven ja hänen hyväntekijänsä Julius Krohnin käsitykset runoudesta. Krohn erehtyi korjailemaan Kiven tekstejä; Kiven siinä mielentilassa Krohn olikin ”saksalainen lallallaa, omenasaksa”.

Kiven vähintäänkin neurasteeninen mielenlaatu esti häntä kokemasta edes niitä muutamia juhlahetkiä, mitä hänelle olisi tarjoutunut. Niinpä hän pakeni Nurmijärvelle eikä osallistunut näytelmänsä Lean ensi-iltaan 1869. Tämä suomalaisen teatterin riemuvoitto esitettiin Uudessa teatterissa, pääosassa osansa ulkoa suomeksi opetellut hurmaava ruotsalainen Hedvig Charlotte Raa, diiva jonka rooliasuun kuulunut ”valkea liina” on nähty liehuvan salaisen rakkauden symbolina Kiven lyriikassa.

Tässä vaiheessa Kivi oli kuluttanut loppuun jo myös hyväntekijänsä Charlotta Lönnqvistin rahat. Olipa heidän välillään ollut eroottinenkin suhde tai ei, oli Kiveä 19 vuotta vanhemman Charlotan enää mahdotonta ylläpitää Kiveä. Paavo S. Elo tutkimuksessaan Aleksis Kiven persoonallisuus ja Veijo Meri teoksessaan Aleksis Stenvallin elämä ja siitä versoneessa näytelmässään ovat nähneet Kiven ja Charlotan suhteen voimakkaasti eroottisena. Nuoren miehen suhteesta vanhempaan neiti-ihmiseen on kyse myös Kiven Leossa ja Liinassa, joka tuo mieleen Fanjunkarsin parin – heistähän supistiin tai puhuttiin puolijulkisesti paikkakunnalla. Jaakko Puokka on puolestaan korostanut Charlotan sosiaaliroolia osana Adlercreutzien huolenpitojärjestelmästä.

Seitsemän veljestä

Kiven kirjallinen pyrkiminen keskittyi noina vaikeina vuosina kokonaan romaanin Seitsemän veljestä kirjoittamiseen ja julkaisemiseen. Teos lienee siis ollut tekeillä koko 1860-luvun. 1866 ilmestyneen Kanervala -runoteoksen takakannessa ollut teksti kertoi: ”Kunnioitettavalle Yleisölle tarjotaan tilattavaksi seuraava teos: ´Seittemän Miestä´; ilosteleva (humoristiks) elämänkertomus seittemästä veljestä Hämeen metsissä. Tehnyt A. Kivi.” Vuonna 1869 Kivi oli Gygnaeuksen ja Bergbomin avittamana päässyt siihen vaiheeseen, että oli valmis tuomaan käsikirjoituksensa luettavaksi. Kun sovittu kokouspäivä koitti, kirjailija oli niin juovuksissa ettei lukemisesta tullut mitään. Tapaus on mitä ymmärrettävin sen paineen jälkeen missä kirjailija oli ponnistellut. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle (SKS) virallisesti jätetty käsikirjoitus viipyi, jolloin Kivi jo epäili Bergbomin ja muiden runoustoimikunnan jäsenten sen hylkäävän. Silti hän oli vakaa omassa uskossaan: ”minä itse en veljeksiä hylkää, vaikka te perin pohjin katsositte sen mitättömäksi.” Vuoden lopulla toimikunta esitti lausunnon, jossa teoksen ansiot suomalaisen luonteen ja luonnon kuvauksena tuotiin esille, jos kohta pidettiin paikoin sen ”pitkiä draamallisia kanssa-puheita” pitkästyttävänä. Joka tapauksessa oli loppupäätelmä, että ”isänmaiselle kirjallisuudelle olisi suureksi vahingoksi, jollei sitä painon kautta saataisiin yleisön luettavaksi”. Jupinaa tuli siitä, että palkkiosummasta 700 markasta tuli maksaa 100 markkaa kielentarkastaja A. Törneroosille, jota – Tuokko-nimisenä runoilijana tunnettua maisteria – Kivi äityneenä nimitti ”niinkuin pieneksi kanssa-veljekseen Apollossa”. Korjausluvun suoritti Julius Krohn, joka kuultuaan Kiven ahdingosta lähetti saamansa 100 markkaa Kivelle.

Seitsemän veljestä ilmestyi 1870 neljänä vihkona SKS:n kustannuksella. Kivi oli pannut kaiken toivonsa, niin arvostusta odottavana taiteilijana kuin palkkiota kipeästi tarvitsevana ammattikirjailijana, romaaniinsa. SKS:n kaunokirjallisen valiokunnan lausunnot saattoivat hänet odottamaan hyvää. Sitäkin musertavampi oli sitten August Ahlqvistin täydellinen teilaus Kiven eepoksesta Finlands Allmänna Tidningenissä. Syyte kohdistui niin teokseen kuin sen kustantajaan. Arvion summa tulevasta kansallisromaanista oli: ”Teos on naurettavuus ja häpeäpilkku suomalaisessa kirjallisuudessa. Varsinkin sisältää se ilkeän häväistyksen suomalaisesta rahvaasta, tekijän kuvaukset kun ovat olevinaan luonnon mukaan tehdyt. Tämä rahvas ei ole missään semmoista – kuin tämän kirjan sankarit ovat; se hiljainen ja vakava kansa, joka on viljelykselle raivannut Suomen erämaita – on aivan toista laatua kuin Impivaaran uutisasukkaat.”

Arvostelusta huolimatta SKS päätti julkaista teoksen yhtenä niteenä. B. F. Godenhjelm puolusti romaania Kirjallisessa kuukauslehdessä 1871 Ahlqvistia vastaan, mutta Cygnaeuskaan ei uskaltanut lähteä vastaiskuun samassa lehdessä kuin Ahlqvist – vaikka Kivi tätä toivoi. Eliel Aspelin piti Pohjalaisessa osakunnassa marraskuussa esitelmän Kiven elämänvaiheista ja kirjallisesta toiminnasta, mutta silloin Kivi oli jo hiipumassa loppua kohti. Käytännössä SKS pelästyi Ahlqvistin kritiikkiä niin paljon, että Seitsemän veljestä pantiin takavarikkoon kolmeksi vuodeksi. Julki se tuli vasta kun se oli itse kirjailijan kohtalon kannalta jo myöhäistä, Kiven kuoleman jälkeen huhtikuussa 1873. Tällöin romaaniin liitettiin Cygnaeuksen alkulause ja romaanin aatteellista osuutta selvittävä jakso, jonka kirjoitti itse Snellman. Sama kirjoitus julkaistiin myös Morgonbladetissa, mikä puolestaan sai Ahlqvistin iskemään Helsingfors Dagbladissa Kiven ja Seitsemän veljeksen kimppuun kirjoituksella joka oli otsikoitu pilkallisesti ”Ett finskt snilleverk” eli ”Suomalainen neroteos”. Samat syytökset hän toisti vielä Kielettäressään 1874.

Lapinlahden sairaala

Kiven terveys oli murtunut täydellisesti 1870. Lavantaudin ja delirium-kohtausten – johon viitannee Kiven itsensä mainitsema ”suuri haaksirikko” – vauhdittamana hänet vietiin 1871 Uuteen klinikkaan ja sieltä Lapinlahden sairaalaan. Kiven diagnoosiksi merkitsi häntä hoitanut ylilääkäri A. T. Saelan ”loukatusta kirjailijakunniasta” johtuneen melankolian. Kalle Achte on käytettävissä olevien dokumenttien pohjalta tullut tulokseen, että kyseessä oli klassillinen skitsofrenia, jota olivat jouduttaneet Kiven kokemat voimakkaat ahdistustilat.

Ajan hoitokeinot olivat ankeat. Pakkolaitos vesihoitoineen oli yksi niistä. Kun Nurmijärven kunta 1872 antoi Kiven veljelle Albertille 4 tynnyriä rukiita, jotta tämä ottaisi parantumattomaksi todetun veljensä kotiinsa Tuusulan Syvälahteen, lienee yksi ajatus ollut, että riutuva kirjailija voisi Tuusulanjärven rantamilla saada tarvitsemaansa vesihoitoa.Veljensä Alpertin ja tämän toisen vaimon Wilhelmiinan vuokramökissä Kivi vietti viimeiset kuukautensa. Kesällä häntä kävi katsomassa Charlotta Lönnqvist, myöhemmin ystävänsä Emil Nervander ja Eliel Aspelin-Haapkylä. Aspelin kertoo hyväntahtoisen ja hurskaan velimiehen hoitaneen ”mielipuolta” kirjailijaa miten parhaiten taisi. Jotkut toiset tietolähteethän väittävät Kiven viimeistä kohtelua kehnoksi. Oli kohtalon ironiaa, että vanha pari sai surmansa ryöstömurhassa neljä vuosikymmentä myöhemmin; murhaaja kuvitteli saavansa Aleksis Kiven perintörahoja.

Himmeän halavan alle

Kiven viimeisistä ajoista ja sanoista on paikkakunnalla esitetty lukuisia tarinoita – tosin vasta kymmeniä vuosia sen jälkeen kun kirjailija ummisti silmänsä uudenvuoden aattoyönä ennen aamunkoittoa.

Jo aamulla lähti Alpertti viemään kuolinsanomaa Helsinkiin. Vieraita saapui sieltä 18. Ennen kuin Tuusulaan saapuneet kirjailijan ystävät lähtivät viemään arkkua kirkolle, avattiin kansi ja E. A. Forssell piirsi hänen kasvoistaan luonnoksen, josta hän sitten muotoili kuvan elävästä Kivestä. Tästä puolestaan muokkasi Kiven kuvan Albert Edelfelt Suomen kuvalehteen 1873.

Muistajaiset, jotka vietettiin ystäväin kesken Saksan talossa, olivat mieliinpainuvat tarjoomuksineen. Kirjailijan veljen Manun mukaan ei aikaisemmin ollut ”nähty niin juhlallista hautaus komentoa”. Hautaan, ”himmeän halavan alle” ei siis pantu ketä hyvänsä kunnan holhokkia. Vaikka itse hauta vuosikausiksi jäikin unohduksiin, alkoi Kiven kirjallinen jälkimaine pian syntyä. Siinä samalla rehotti myös elämäkerrallinen tarinasto, jolle V. Tarkiainen antoi suuren kertomuksen muodon ja merkityksen.

Kiven löytäjät

Ensimmäisiä Kiven löytäjiä olivat maaseututeatterit, jotka ottivat ohjelmistoonsa Kiven näytelmistöä. Ennen muuta Nummisuutarit ja Kihlaus osuivat näyttelemistä rakastavan kansan sydämiin. Seitsemää veljestä ryhdyttiin lukemaan kaikkialla suuriruhtinaskunnassa. Nuoret kirjailijat Volter Kilpi ja Eino Leino ehkä ennen muita nostivat Kiven esikuvakseen. Kivestä tuli kirjallisuutemme perusmitta, johon vertautui myöhempi kirjallisuutemme, ennen muuta proosaepiikka. Kiven kirjailijakohtaloon samastuivat niin Eino Leino kuin myöhemmin Väinö Linna ja Veijo Meri. Tarkiainen rakensi perusselvityksen Kiven elämästä ja koko tuotannosta, mutta suhteettoman myöhään, vasta 1953 Lauri Viljanen kirjoitti oivaltavan, laajan tutkielman Kiven lyriikasta. Kiven näytelmistä ja romaanista etsi Aarne Kinnunen – pysyttäytyen yksinomaan teksteissä – peruskuvioita tutkielmissaan. Synteesinomaisesti Kiveä tulkitsivat niin V. A. Koskenniemi kuin Rafael Koskimieskin. Kiven biografian ja persoonallisuuden vastakohtaista arvoituksellisuutta ovat tulkinneet ennen muita Paavo S. Elo, Kalle Achté, Oiva Ketonen – erityisesti Ahlqvistin osuutta puntaroiden – Veijo Meri ja Esko Rahikainen. He ovat rakentaneet uusia kertomuksia repien rikki kulttia Kiven elämän kurjuudesta, neroudesta, infantiiliudesta ja äkkiä mielen taittaneesta melankoliasta.

Kivi sai patsaansa Kansallisteatterin eteen, Nurmijärvelle, Tuusulaan ja Tampereelle, nimikkoseuransa Helsinkiin ja Turkuun, kansallisen merkkipäivänsä, jokavuotiset nurmijärveläisin amatöörivoimin esitetyt ulkoilmanäytelmänsä Taaborin vuorelle, museoksi uudelleen rakennetun syntymäkotinsa, pyhiinvaelluskohteensa Tuusulan kuolinmökille ja hautausmaalle, kaupunginosia, katuja ja nimiä veljestensä mukaan ristittynä, Jukolan viestin, Kaukametsä-salin Kajaaniin, Venla-patsaan.

Suomalainen teatteri on elänyt Kivestä. Uusia näkökulmia Seitsemään veljekseen toivat Kalle Holmbergin, Paavo Liskin ja Jouko Turkan näkemykset näyttämöllä ja televisioversioina. Suomi-kuvasta ei voi puhua ilman Eeron näkemystä ”kotomaan koko kuvasta”, suomalaista naista ja miestä ei voi kuvata ilman Kiven luomia hahmoja näytelmissään, runoissaan ja Nurmijärven eepoksessa. Viimeksi mainitun romaanin versioita ovat laillansa liki kaikki suuret eepoksemme Volter Kilvestä Väinö Linnaan. ”Minä elän” on hyvin sattuva, vaikkakin sepitetty Kiven tunnuslause.

Artikkeli on julkaistu alun perin Kansallisbiografian verkkojulkaisuna (SKS/1997).

Teksti: Professori Hannes Sihvo
Hannes Sihvo (1942-2003) oli professori, kirjallisuustieteilijä ja historioitsija. Hän oli Kalevalaseuran, Kirjallisuuden tutkijain seuran sekä Aleksis Kiven seuran kunniajäsen. Sihvon teos Elävä Kivi – Aleksis Kivi aikanansa (SKS/2002) sai Laura Jäntin palkinnon ja oli Tieto-Finlandia ehdokkaana vuonna 2002. Sihvo on palkittu myös Suomalaisen tiedeakatemian Kalevala-palkinnolla ja valtion tiedonjulkistamispalkinnolla.