Kiven syntymäpaikalta Palojoelta voi pyöräillä moneen suuntaan. Itäänpäin mennessä, noin viiden kilometrin päässä Nahkelan kauniissa kylässä, on merkitty kivipaadella Kiven äidin kotitalon paikka. Siitä eteenpäin kuljettaessa päästään Tuusulan rantatielle, v. 1872 kuolleen Kiven viimeiselle asuinpaikalle hänen veljensä Albertin mökille, ja Kiven hautapaikalle Tuusulan kirkkomaalle.
Palojoelta länteen, Nurmijärven kirkolle, vie sama vanha tie, kappale Porvoon – Turun tietä. Aluksi tulee Vantaa, jossa sillan kohdalla alajuoksulla on koskipaikka ja sen jälkeen itärannalla pikku niemeke, missä Kivi piti nuoruusvuosinaan lehti- tai havumajaa. Mainitun Helmi Saaren kertoman mukaan: ”Tomanterin poika meni sitte sinne, justii sinnem majaa sitte ja, se oliki siäl jo sitte se Aleksis Kivi siäl majas. Ja se saarna siäl sitte, itteksee siäl. Ja se kuuli viäl ne viimeset sanat ku se sano että ‘Jumalan ja isänmaan pualesta’. Ei se sillon olluv viäl mikää, mikää kirjailija mut se oli nii nuari poika mutta, se henki oli siin jo sillo.”
Kivi suunnitteli eräässä kirjeessään veljelleen Emanuelille v. 1855, että ensi suvena ”minä seilailen välistä sinun tykös pitkin jokea metsämajastani” Raalaan. Metsämajassaan Kivi on haaveillut runossa ”Härkä-Tuomo”: ”käen äänen Ihanasti hymisevä kaiku ympär’ soi ja koski Vahtoisena matkan päässä pauhaa.”
Vantaanjoen länsipuolella on Kaanaa, Kivelle merkittävä seutu. Mahdollisesti jossain siellä ja Vuolteenmäen metsissä, missä on vieläkin miiluhautojen jälkiä – Kivi on kuunnellut Seitsemän veljeksen Taula-Matin tarinoille esikuvaa antaneen miilunpolttaja Soltin Simon metsästysjuttuja. Kirjeessään ystävälleen A. R. Svanströmille v. 1863 Kivi kirjoittaa:
”Olisi omituisen viehättävää niin suuressa arvossa pitämäni ystävän kanssa saada pyssy olalla vaeltaa kotimetsässä, esimerkiksi lempiseudussani Kaanaassa, jossa lapsena olen paimentanut isäni lehmiä, virittänyt loukkuja ja ansoja sekä vanhempana aina syksyisin metsästänyt. Siellä istuisimme jonkin korkean männyn juurella, sytyttäisimme piippumme, runoilisimme ja filosofeeraisimme.”
Kaanaanmäen jälkeen ajetaan moottoritien yli ja tullaan Seitsemän veljeksen Jukolan esikuvana pidettyyn Ojakkalaan. Moottoritien ja vanhan Hämeenlinnantien väliin jää kunnostamista odottava ”Venlan mökki”.
Ojakkalan v. 1783 perustetun kruunun uudistalon omistivat Kiven kummit Antti Simonpoika Wahlberg ja hänen vaimonsa Anna Sofia Mikontytär. Ojakkalan kaunista pihapiiriä, jonka vanhimmassa rakennuksessa aitassa on vuosiluku 1797, voi ihailla kauempaa.
Kolmostien runtelemassa ympäristössä on vieläkin rippeitä siitä maisemasta, jota kansallisromaanimme aloitus kuvaa: ”Jukolan talo, eteläisessä Hämeessä, seisoo erään mäen pohjaisella rinteellä, liki Toukolan kylää. Sen läheisin ympäristö on kivinen tanner, mutta alempana alkaa pellot, joissa, ennenkuin talo oli häviöön mennyt, aaltoili teräinen vilja. Peltojen alla on niittu, apila-äyräinen, halki-leikkaama monipolvisen ojan; ja runsaasti antoi se heiniä, ennenkuin joutui laitumeksi kylän karjalle. Muutoin on talolla avaria metsiä, soita ja erämaita, jotka, tämän tilustan ensimmäisen perustajan oivallisen toiminnan kautta, olivat langenneet sille osaksi jo isonjaon käydessä entisinä aikoina.”
Seitsemän veljeksen karttakuvaa samoin kuin sen henkilöiden alkujuuria on yritetty hahmottaa monen tutkijan ja harrastajan toimesta. Yksi tärkeimmistä apumiehistä oli alussa mainittu K. A. Domander, joka tunnisti valtaosan Kiven eepoksen nurmijärveläisistä. On hyvä muistaa, mitä ensimmäinen ja tärkein Kiven tutkija kertoo v. 1919 Domanderista:
”Todistaakseen oikeiksi otaksumiansa Seitsemän veljeksen tapahtumapaikoista hän oli valmis lähtemään retkeilylle näyttääkseen niitä allekirjoittaneelle ihan ‘paikan päällä’. Ja me kiipesimme yhdessä ´Sonnimäen´ harjulle katselemaan kirkonkylän näköaloja, tarkastelimme Rajaportin nahkapeitturin asumaa taloa, kävimme etsiskelemässä Sompiosuota ja Impivaaran uutistalon paikkaa, tunkeuduimme luolaan, jossa karvainen peikko kertomuksen mukaan piti asuntoaan jne. – vaikka totuuden nimessä on sanottava, että nämä tutkimusretket tuottivat pettymyksiäkin: otaksuttu Sompiosuo osoittautui pieneksi ja pahanpäiväiseksi suorämeiköksi, otaksutun Impivaaran harjanteelle ei näkynyt kirkontornia, vaikka kuinka olisi katsellut, eikä luolan peikko kaikista kutsuista huolimatta suvainnut esiintyä. Me totesimme aivan vastaansanomattomassa muodossa, että vaikkakin Kiven todellisuusnäkemys on ollut väkevä, on hänen mielikuvitusvoimansa ollut vieläkin väkevämpi ja luonut runouden korkeimmat kukkulat ja syvimmät alhot aivan vapaasti, välittämättä mitään todellisuuden pienistä mittasuhteista ja rajoituksista.
Ja samalla kun me totesimme tämän luonnossa, aavistimme me myös, kuinka valtava on ollut se hengen voima, joka on usein muiden nähdä mitättömän pienessä tapahtumassa ja luonteenpiirteessä keksinyt odottamattoman herkullisen ja ihmistä syvällisesti paljastavan merkillisyyden. Elikkä, niinkuin asia Domanderin suulla lausuttuna kuului: ‘Kyl siin tarttee totisest pal järkee haaskaa, enneko syntyy tommottii kirjoi kui Nummisuutarit ja Seittemän veljest.’”
Ojakkalasta lähtee nousemaan vanha kaunis tie kirkolle yli Härkähaanmäen, ”Sonnimäen”, jossa Jukolan ”veljekset, iloisena kuin oinaat, viettivät vapauden hetkeä nummen korkealla harjulla”. Tien oikealle puolelle kolmostien ja moottoritien tuntumaan jää Ilvesvuori. ”Sonnimäen” maisema on Kiven eepoksessa sekä realistinen että kuviteltu. Juhanin sanoin: ”Mutta Sonnimäen harjulla seisomme, kirkko näkyy ja tuolla loistaa lukkarin punainen puustelli kuin liekehtivä perkeleen pesä”.
Paluumatkalla maisema saa leppeämmän muodon, jossa todelliseen panoraamaan on lisätty järveä: ”Elämä, nuoren miehen elämä on juuri niinkuin tämä kaikuva, kohiseva nummi. Ja tuolla koillisessa longoittaa Impivaaran töykeä vuori ja tuolla taasen luoteisessa läikkyy kirkon-kylän järvi ja vieläpä haamoittaa tuolla muitakin järviä, tuolla ilmanrannalla kuin ikuisessa kaukaisuudessa.” Ehkäpä kaukaisuudessa häämöttävät järvet ovat Vaaksinjärvi ja kirkasvetinen Sääksjärvi Kiljavan nummen laidalla.
Härkähaanmäki laskeutuu Pukkilan kylään eli ”Toukolaan” (jona on pidetty myös Palojokea). Pukkilasta on syytä pistäytyä ennen kirkolle menoa vasemmalle vanhaa kirkkotietä Pirunkalliolle eli Korkeakalliolle. Tähän paikkaan liittyy tälle vuosisadalle asti säilynyt kansantarina. Tämä tarina on voinut antaa tunnelman myös kertomukselle ”Kalveasta immestä”, jonka Aapo esitti Sonnimäellä. Kivi julkaisi Suomettaressa v. 1864 alkuperäisen kertomuksen nimellä Vuorenpeikot. Tarina Nurmijärveltä. Alku on suora kuvaus:
”Ei kaukana Nurmijärven kirkolta, lähellä järviä, löytyy vuori, jota kutsutaan Korkeakallioksi. Tämä ei kuitenkaan ole korkeimpia vuoria, mutta länteenpäin loppuu se jyrkällä seinällä, jossa nähdään kamottavasti tuijottelevia luolia ja reikiä. Ylhäällä humisee tuuhea männistö, alhaalla on lakea niittu, jonka ylitse juoksee talvitie kirkolta Palojoen kylään.”
Itse tarina jatkuu: ”Muinoin, koska Nurmijärven rannalla ei vielä kirkkoa löytynyt, oleskeli tämän vuoren luolissa hirveitä peikkoja, rasitukseksi ja kamoksi kaikille. Muodostaan kerrotaan, että oli heillä ainoastaan yksi silmä; päälaelta, pitkin kyyryä niskaa selkään alas, juoksi pitkä harjasrivi ja miehustasta yli puolelle polviin oli ihonsa pitkävillainen kuin vuohen. Työnsä olivat luonnollisesti pimeyden työt. Raivaten he öisiltä ympäri maata kuleksivat, vahingoittaen viljapeltoja, varastellen kirkkoja ja saastutellen; ja ennen aamun koittoa riensivät he taas kontohinsa Korkeakallion luoliin, tahi, jos kauempana pesästänsä olivat, itsensä päiväksi kätköihin lymysivät koska eivät auringon valoa suvaita tainneet.”
Peikot olivat varastaneet Tuusulan kirkon kalkin ja vieneet luolaan. Muuan hurskas mies, ritari, haki sen oveluudella takaisin. Häntä takaa-ajavat peikot kääntyivät vasta kun sankari sai taivaasta apua; enkeli huusi: ”aja ristikolle”. Tämä tarkoitti Palojoen Ristinmäkeä ja Kiven kotitalon edessä avautuvaa Ristipeltoa, missä vesivaot oli kynnetty ristiin. Peikot jättivät Korkeakallion vasta, kun Nurmijärvelle rakennettiin kirkko ja sen kellot soivat: ”jo Nurmijärven mustasonni mylvii.”
Pukkilasta avautuva maisema on entisen v. 1923 kuivatun järven pohjaa; voisi kuvitella, että entisen Nurmijärven rannoille Kivi on sepittänyt runonsa ”Sunnuntai” maiseman:
”Me varjossa valkean tuomen
Istuimme ruohistoss’
Ja allamme kimmelsi järvi
Paisteessa auringon.
Ja loiskelit Aholan immet
Kultasell’ santarannall’.
Sen toisella rannalla seisoi
Temppeli korkea,
Siell’ kuulimme virsien veisun
Ihanast’ huokaavan,
Ja viimein, kuin jumalten maasta,
Temppelin kello pauhas.”
Pukkilan komeaa Ylöstalon taloryhmää vastapäätä on sijainnut Kiven isoisän mökki. Rauniokasa on nähtävissä. Entisen merimiehen Antti Juhana Stenvallin, joka oli nainut Pekkolan talon tyttären Maria Juhanantyttären v. 1797, kerrotaan ”toimitelleen hiukan paikkaräätälin virkaa ja kesäisin kalastelleen lähellä olevasta ruohorantaisesta Nurmijärvestä”.