Raalasta Haapakorven kautta vievä tie sivuaa ennen Myllykoskelle tuloa ”Paraatinkallioita”. (Toinen maisemaltaan kaunis vaihtoehto on Hynnänkorven kautta, ohittaen Taaborin lastenleikkien lorusta tunnetun Kakkulamäen, Metsäkylän läpi Palojoelle).
Paraatinkallioita, kuten monta muutakin yhtä hyvällä syyllä, on pidetty Jukolan poikien ”Impivaarana”: ”ja siellä näkyi korkea Impivaara, sen jyrkästi kaltuva viete, pimeät luolat ja partaiset, myrskyjen repimät kuuset, jotka seisoivat vuoren kyljillä.” ”Mäki aleni, ja he tulivat nummelle honkien pylvästöön, jossa kanerva, puolaimen varret ja kuihtuvat ruohonpiiat vaihetellen peittivät kumisevan maan. Tuli hietainen, rakettu tie, joka johdatti Viertolan kartanosta kirkkoon; he astuivat sen poikki, pitäen omaa metsätietänsä, joka kulki pitkin nummen selkää.”
Paraatinkallioiden jälkeen tullaan Myllymaan talolle ja sen alla kuohuvalle Myllykoskelle. Molemmat ovat osa Kiven elämänpiiriä ja tuotantoa. Kiven vanhin veli Juhani Stenvall vuokrasi Myllymaan v. 1862 Dammert-nimisen tilanomistajan lasten holhoojalta. Dammertia, paikkakunnan puheessa ”Tammettia”, on pidetty Jukolan poikien ystävän Tammiston Kyöstin esikuvana.
Asuessaan Myllymaan talon yläkerrassa vuosina 1862 – 63 Kivi kirjoitteli Kullervo -näytelmäänsä, minkä loppukohtaus on kirjoitettu juuri sentapaiseen maisemaan, joka Myllykoskella, sen komealla kanjonilla ja sen partaalta nousevilla ahoilla on – vaikka osin meren rannalle kuviteltuna: ”Kynsikosken kohinan kuulla saat ja lähestyväs tiedät maata ankaraa. Mutta jos astut harjulle sen vuoren, joka jyrkästi meren rannalta kohoaa, jos sen kiireelle kiipeet ylös, niin Tuonen pellot näkyy, sen metsät pimeät, sen enokas virta ja ne ahot lakeat ja ehtoiset, jotka pitkän ikävyyden saattavat; ja kaiken tämän päällä kaarteleikse murehtiva, pilvinen taivas.” ”Kuusten suojaan, kosken äyräälle” hautaavat Väinö, Ilmari ja Lemminkäinen Kullervon.
Myllykoskelta Palojoelle kulkeva tie on Aleksiksen usein kulkema varsinkin silloin, kun asui veljensä luona. Hänelle tuotiin ruoka-apua Palojoelta. Tunnettu palkolaisvaimo Pörskä (Henriika Helin) kertoo kerran pikkutyttönä nähneensä Kiven huljutelleen kauhtunutta vaaleaa kesätakkiaan Kylmänojassa, koskihan olisi ollut liian vuolas paikka pyykinpesuun. Kylmänoja on vieläkin kesäisin kasvillisuudeltaan rikas lehtoalue. Niiltä paikoin voi suunnata jalkapatikassa kulkunsa suoraan peltojen poikki Paloolle, jolloin oikealle jäävä Vantaa ja Kaanaan metsä ja edessä siintää Kekkuri ja sen takana Vuolteenmäki.
Varsinainen yhdystie Myllykoskelta Palojoella kulkee kaunista nummitietä, jossa voi aistia Nummisuutarien mäntynummen raikkautta. Ehkä Myllykosken tienhaarassa Paloolla odottelevat Topias ja Sepeteus onnettomia kaupunkimatkalaisia: ”Tämä tienhaara, hyvä kanttoori, on minulle merkillinen esikuva. Tuo oikea, katsokaas, on kaitasempi vasempaa tuossa, ja tuolta vartoon Eskoa ja häitä, mutta tuolta tulee meitä vastaan Iivari ja krouvien helvetti.”Siellä myös Esko aikoo kääntyä takaisin uskaltamatta mennä kotiin: ”Ei tuumaakaan enää kotoa kohden, vaan tästä käännyn ympäri ja vaellan kauvas, kauvemmas vielä kuin se etäinen kultanummi, jonka pappilan mamselli näki unissansa.” Lopulta ”nummi pauhaa kuin suden-ajossa”, kun onneton retkue saapuu Antreksen puhaltaessa Porin marssia.
Nummitien vasemmalle puolelle ennen Palojoen peltoaukeille tuloa jää metsään Kivistö-niminen paikka. Siellä puolestaan sanotaan olleen Kivettömänmäen, jossa Nikkarin Miinan eli Lindströmskän mukaan – Helmi Saaren kertomana – Kivi oli kirjoitellut suuren kiven päällä Seitsemää veljestä. ”Ja siäl se Aleksis Kivi oli istunus siäl kivem päällä ja kirjottanu. Mummu oli sille… puhunus siit pahaa sitte ku se kulki siit ohi ja, ette ‘miksei maister tuk kirkkoo ku se menee sinne?’, mummu piti nääs semmosena lorukirjana. Ei see kärsinnyn mitää muuta kirjallisuut ku henkellistä kirjallisuutta.” Kerran mummu oli ollut Stenvalleilla, jolloin ”se Aleksis Kivi oli sanonnus sitte lopus että: ‘Jaa ei koko kymnaasios ollu noi suurta uskoo ku tol muijal’.”
Kivi oli koko Suomen kirjailija mutta myös kotiseutukirjailija vailla vertaa. Koti oli hänellä ajatuksissa hänen asuessaan muiden nurkissa niin Helsingissä kuin Siuntiossa tai viimeisinä aikoina Tuusulassa. Kuolinvuoteellaan hänen kerrotaan hokeneen: ”En löydä kotoani! En löydä kotoani!”
Kiven tuotannossa kertautuu usein kotiinpaluuaihe. Tunnetuimpia niistä on veljesten paluu Jukolaan ja siellä pidetyt tuliaisjuhlat. Lähestyypä Kiven kotikylää suunnalta miltä hyvänsä, voi sen nähdä siintelevän kuin runossa ”Pohjatuuli ” ”kultanummen kunnahalla” tai runossa ”Lapsi”:
”Kuinka viimein kuumottavi
Kototalo kaukanen;
Ja on siell’ lehtimajan juhla,
Vuorilla valkeat leimuen loistaa.”