Muusikot ja musiikki Aleksis Kiven teoksissa
”Mikä on häiden tarkoitus? – Peli ja musiiki ja palavat olkilyhteet”. Näinhän saneli Mikko Vilkastus Nummisuutareissa yksinkertaiselle Eskolle, ja Esko vielä lisäsi: ”palavat olkilyhteet aidanseipäissä.”
Aleksis Kivi ei ollut varsinainen musiikkimies. Hänen ei tiedetä soittaneen mitään instrumenttia, eikä hänen kohdallaan ole tietoa edes passiivisesta musiikinharrastuksesta. Konsertteja toki oli hänenkin aikansa Helsingissä, mutta ei ole todennäköistä, että hän olisi niissä käynyt; mistä hänellä olisi ollut edes pääsylippuihin rahaa. Toisaalta hänen tiedetään olleen ihastunut tanssijatar Alina Frasaan, ja varmaan Töölön ravintolassakin kuuli musiikkia.
Musiikki ei ollut Kivelle vierasta, ja pelkästään hänen runoutensa perusteella voidaan uumoilla, että hän oli pohjaltaan hyvinkin musikaalinen. Kansanmusiikkia hän joutui kohtaamaan nuoruutensa Nurmijärvellä ja sittemmin Siuntiossa, ja monet hänen tekstinsä kertovat että hän oli tehnyt siitä teräviä huomioita.
Musiikilla on tietty osuutensa Kiven suuressa romaanissa, näytelmissä ja runoissa. Pääasiallisesti kysymyksessä on kuitenkin funktionaalinen musiikki: soittoa ja laulua tarvitaan tiettyihin tilanteisiin, joissa se on luonnollinen, tärkeä osa normaalia elämänmenoa. On työmusiikkia ja juhlamusiikkia, hengellistä musiikkia ja maallista musiikkia, mutta jokseenkin aina sillä on jokin tehtävä, tunnelman kohottaminen tai rituaalien korostaminen tai pelkästään tahdin antaminen tanssille ja muulle karkeloinnille. Kiven kuvaamiin maailmoihin eivät kuulu ne mitä nykyään sanottaisiin musiikki-instituutioiksi: konsertit ja arvostelut, orkesterit, kuoroharjoitukset ja musiikkiopistot.
Nummisuutarit
Musiikin kannalta epäilemättä merkittävin Kiven tuotteista on Nummisuutarit, ainoa jossa muusikot nousevat edes jotenkin merkittäviin rooleihin – kuitenkin itse näytelmän kannalta sivurooleihin – ja jossa käydään jopa musiikkikeskustelua.
Nummisuutareissa muusikoita on kaksi, viulunsoittaja Teemu ja klaneetinsoittaja Antres. Näistä Teemu on muusikkona ehdottomasti merkittävämpi, todellinen taiteilija, joka on taidostaan ylpeä ja tekee sen myös tiettäväksi. Teemu on pestattu Karrille pelimanniksi Kreetan ja Jaakon häihin – musiikilla on siinä selkeä funktionsa, tanssin säestys, ja olisikin vaikea kuvitella, että hääväki syventyisi konserttiyleisön tavoin kuuntelemaan Teemun viulua.
Mutta se että kysymys on käyttömusiikista, ei tietenkään heikennä Teemun itsetuntoa – omahyväisyyttä, sanoisi joku – sillä muuta musiikin lajia kyläyhteisö ei tunne. Onko Teemulla muuta ammattia kuin pelimannin, sitä ei näytelmä kerro, mutta luultavasti on, varsinkin kun Teemun täytyy esiintyä salaa kiukkuiselta isältään, ”juurevalta ukolta”. ”Jos hän nyt kohtaisi jonkun teistä ja kysyisi: ’kuka oli pelimannina häissä?’, niin vastatkaat, ettette tunteneet häntä, eli sanokaat, että se oli Vilukselan Matti tai Viuvalan Eero.” Käy ilmi, että Teemun on pidettävä viuluaankin naapurin piironginlaatikossa, jotta isä ei saisi tietää hänen soitostaan. Teemun isä ”vihaa kaikenlaista maailmallista musiikia ja on minun kovin kieltänyt pelaamasta viulua, olkoon se missä tilaisuudessa tahansa.”
Onko juureva ukko pelkästään fundamentalistinen uskovainen, jonka mielestä kaikki maallinen musiikki on syntiä, vai pitääkö hän muuten vain soittamista turhana? Oli miten oli, Nummisuutarien toisen näytöksen dramaattinen nousu alkaa juuri Eskon ja Teemun kiistelyllä muusikkojen paremmuudesta, kun Esko antaa ymmärtää, että Oinasmäen Jooseppi heidän kylästään olisi paljon parempi viulunsoittaja. ”Virstan matkaa kuuluu hänen pelinsä, se käy ytimiin ja munaskuihin, ja ihminen luulee olevansa taivaan ilossa.” Tämä käy peräti pahasti Teemun herkästi ärtyvälle luonnolle: ”’Oinasmäen Jooseppi … taivaan ilossa.’ Kaikki tässä musiikista juttelis’, vaikk’ei ymmärrä konstin päälle enemmän kuin porsas hopealuskan.” Eikä Esko voi tähän lausuntoon vastata muuten kuin ”Niin, herra tirehtööri.” Tässä lyhyessä replikoinnissa tulee mainituksi peräti neljä kylämuusikkoa, ja samalla käy ilmi että kysymys oli paitsi pelimannitaidoista sinänsä myös kylien kunniasta.
Pentti Saarikoski on eräässä kirjoituksessaan arvellut, että Teemu olisi eräänlainen kirjailijan omakuva. ”Omasta arvostaan sairaalloisen tietoinen taiteilija, herkkä loukkaantumaan, isänsä alistama. … Varmaa on, että Kiven lähiympäristö piti ’värssyjen sepittämistä’ epämiehekkäänä harrastuksena, tuskin minään työnä.” Saarikoski ei kuitenkaan lähemmin määrittele ”lähiympäristöä” – ainakin hänen helsinkiläiset ystävänsä arvostivat hänen työtään suurestikin, eikä hän liene ollut normaalia enempää ”isänsä alistama”. Ajatus Teemusta Aleksis Kiven omakuvana ei tunnu oikein luontevalta. Ja muutenkin, Teemu on näytelmässä nähty lähinnä ironisessa valossa: hän päihittää Eskon painissa mutta silti hänen isänsä höyhentää hänet, ja tilanteen koomisuutta lisää tietenkin se että seuraavaksi juureva ukko ja Teemu yhdessä höyhentävät Eskon. Lopuksi Esko raivostuneena viskaisee ruokapöydän nurin ja mikä tärkeintä, lyö Teemun viulun säpäleiksi. Siltikin kirjailijan sympatiat ovat pikemminkin Eskon kuin Teemun puolella.
Teemun soittamasta musiikista mainitaan vain että se on polskaa. Toisen muusikon, Antreksen, esittämä kappale sen sijaan käy selville, jopa kahdessa eri otteessa: se on ”Porin-marssi”. Porilaisten marssi siis tunnettiin yleisesti jo Nummisuutarien kuviteltuna ajankohtana. Sen alkuperäistä säveltäjää ei tiedetä, mutta vanhan laulumelodian marssiksi sovittaja oli ilmeisesti Helsingin kaupungin urkurina toiminut saksalaissyntyinen Christian Fredrik Kress, joka kuoli jo 1812. Pacius sovitti melodian kuorolle Runebergin tekstiin 1858. Voisiko tämä merkitä että Nummisuutarien tapahtuma-ajaksi tulisi 1860-luvun alku, sillä itse näytelmähän ilmestyi 1864?
Antres oli nummimaailmassa yleisesti tunnettu muusikko. Jo Nummisuutarien ensimmäisessä näytöksessä Topias kaavailee tervetuliaisjuhlaa, jossa ”vähän loiskimmeki kraatari Antreksen klaneetin mukaan.” Tässäkin käy ilmi, että musiikilla saattoi olla kahdenlaisia funktioita: yhtäältä seremoniallisena juhlamarssina – ”Astu edellä, Antres, ja puhalla klanetias, jälessäs tulee pestiäiskestin juhlakulku”, julistaa Topias näytelmän päätössanoissa – ja toisaalta, niin kuin Karrin häidenkin kohdalla, tanssin säestyksenä.
Viulu ja klarinetti eivät silti ole nummimaailman ainoat instrumentit. Haitari, kitara ja mandoliini tosin kuuluvat vasta myöhempiin aikoihin. Mutta viidennen näytöksen alussa Topias muistelee kanttoorille, miten ”Peltolan hirsi-talkoossa sekä nuoret että vanhat tanssivat virolais-ukon, Hanssun, säkkipillin mukaan.” Säkkipilli oli epäilemättä jossain määrin eksoottinen soitin hämäläisellä maaseudulla, mutta niinpä oli soittajakin syntyään ulkomaalainen, vaikka ei tosin Viroa kauempaa.
Toinen hämäläiselle käsityöläismaailmalle etäinen ja eksoottinen soitin on Kihlauksessa ohimennen esiintyvä piano, Eenokin kertoessa, miten Viitamäen luutnantti, jolla on hirmuinen sappi, panee rauhoittuakseen tyttärensä pelaamaan klaveeria ja itse lötköttää muutaman kierroksen valssia salin permannolla frouvansa kanssa. Hämäläisten kraatarien tuvissa ei klaveereja nähty, mutta sekä Eenokki että Aapeli, mahdollisesti oppipoika Jooseppikin, olivat sentään herrasväissä käydessään sen sekä nähneet että kuulleet, muuten ei Eenokki niin luontevasti tästä instrumentista puhuisi. Mutta kun Eenokki samassa repliikissä kertoo, miten ihana on vanhojen nuorienmiesten taivas, hän toteaa, että enkelit soittaa musiikia, mutta ehkä viisaastikin jättää mainitsematta, mitä soittimia he käyttävät. Vai oliko harppu sanomattakin selvä?
Seitsemän veljestä
Seitsemän veljeksen rikkaaseen henkilögalleriaan kuuluu jonkinasteisia muusikoita vain kaksi, ja heidän instrumenttinsa ovat samat kuin Nummisuutarien muusikoiden: mustalais-Mikolla viulu ja Kissalan Aapelilla klaneetti. Jukolan veljeksistä itsestäänhän ei kukaan soittanut mitään, ei myöskään heidän ystävänsä Tammiston Kyösti, ja jos lukkari soitti virkansa puolesta urkuja, siitä ei mainita mitään. Aapelin osuus jää kirjassa varsin vähäiseksi.
Tosin romaanin toisessa luvussa Aapelin klaneetti ”soi kuin pää-enkelin pasuuna”, kuten Timo sanoo, mutta Aapeli käyttääkin soitintansa pilkkalaulun säestykseen: ”Kiljukoon nyt kaikkein kaula…” Aapelin klaneetanpuhallus jää kuitenkin ohimeneväksi episodiksi; huomattavasti tärkeämpi rooli muusikkona on Mikolla. Veljesten saapuessa kymmenen Impivaaran-vuoden jälkeen synnyinkotiinsa Jukolaan soittaa Mikko tulomarssia eikä huonosti soitakaan: ”Mahtavasti soitti Mikko viuluansa”, toteaa kertoja. Ja kun tuliaisjuhla on päässyt alkuun, saamme kuulla muusikosta enemmänkin: ”Ei tänä iltana Mikkoakaan unohdettu, vaan kannettiinpa runsaasti olutta ja viinaa kaulankastiksi soittomiehelle. Siitä rupesi hän viulunsa kruuveihin syljeskelemään oikein ankarasti ja soinnuttelemaan tuota moninkerroin yhteenliimattua konettansa. Ja helähtipä siitä viimein vallan ihana ruotsin katrilli.” Sittemmin ”ilon ja karkeloitten hälinä Jukolan tuvassa eneni hetki hetkeltä ja muuttui viimein ryskeiseksi riemuksi. Milloin viskeltiin katrillia, milloin pyörryttävää polskaa, tanssittiin melkein ilman levähdystä, ja permanto jymisi ja ssen jykevät pallkit taipuivat nuorten miesten korkkojen alla. Aina iloisesti valkea leimusi, aina iloisesti Mikon viulu vinkui, vinkui että katto naukui ja nokiset orret vapisivat.”
Seitsemän veljeksen laulut
Mutta jos instrumentaalimusiikilla on Kiven romaanissa ja näytelmissä verraten vähäinen rooli, niin sitä tärkeämpiä ovat laulut. Seitsemää veljestä tuskin osaisimme ajatella ilman laulujaan, ja niiden esittäjinä ovat useimmiten veljekset itse. Jo lapsuusmuistossa Juhani laulaa ”Elettiinpä ennenkin, vaikk’ ojan takan’ oltiin”. Pilkkalaulun seitsemän miehen voimasta esittävät tietenkin toukolaiset, mutta sittemmin saavat lauluroolin taas veljekset.
Timo laulaa oravasta, Juhani kajauttaa Timon ja Eeron kanssa ”Mitä minä huolin, veitikka nuori”, lukkarilasta karattua Juhani muistelee kansanlaulua ”Ei mun auta, ei mun auta, täytyy mennä järveen”. Impivaaran humalakohtauksessa Eero laulaa Juhanin käskystä joutavia renkutuksia mutta liittää niihin peräkaneetiksi omat säkeensä ”Jussi, Jassi jauhokuono”. Eeron osuuteen kuuluu myös monisäkeistöinen laulu Rajamäen rykmentistä.
Näytelmien laulut ja laulajat
Lauluja ja laulajia tapaamme myös Kiven näytelmissä. Nummisuutareista muistamme Eskon sotalaulun ja häälaulun sekä erityisesti sen peräkaneetin ”Tilulii, tilulii, tilulilu lilulii!”, Karkureista Hannan laulun ”Äitiinsä etsei lapsi” ja Kihlauksesta loppulaulun ”Kosk tulit kureerit ja laitoit kortteerit ja kysyit: onk’s talossa olutta viel’”.
Ja oluesta puheen ollen, on tietenkin muistettava riemullinen näytelmä Olviretki Schleusingenissä, jossa sotamiehet laulavat veisua ”Wenn das die Preussen vüsten, Das sie morgen sterben müsten”, jonka Kivi oli poiminut suoraan Helsingfors Tidningarista lainaamastaan uutisesta, joka puolestaan oli lainattu Magdeburger Zeitungista. Näyttää siis siltä että tämä laulunpätkä oli todella sama jota juopuneet baijerilaiset sotilaat lauleskelivat Schleusingenissa armon vuonna 1866. Mutta samasta näytelmästä muistamme tietenkin oluen ylistyslaulun ”Terve, ruskee ohranneste, terve, jumal’ kultasuu!” Jopa Canzio-näytelmästä löytyy laulua: ”Medchen, vein und sang”, laulaa siinä Varro, ja mielellämme annamme hänen hieman virheellisen saksankielensäkin anteeksi.
Runot
Entäpä Kiven erilliset runot? Yllättävän monissa niistäkin on musiikki tai ainakin laulu ikään kuin taustalla mukana, joskin harvoin itse muusikot nousevat esiin. Poikkeuksena tästä on tunnettu runo Anianpelto, jonka kolmannessa säkeistössä runoilija innostuu yksityiskohtaiseen kuvaukseen: ”Seisoin viimein markkinoitten pauhus: / harput soi ja kanteleet. / Poika ruskea Germaniasta / leiskui harpun helinäl, / vaimo vakaa Pohjanlahden ranteilt / soitti kanteletta lempeää.” Seuraavankin säkeistön alku on ääniä täynnä: ”Soitto hymisi ja rattaat ryskyi, / orhit hirnuit komeast”, ja sama kuulokuva toistuu hieman tiivistettynä vielä kahdeksannen säkeistön alussa, ”Soitto pauhasi ja orhit hirnuit”, ilmeisenä tarkoituksenaan johdattaa lukija runoilijan uneksunnasta takaisin meluisille markkinoille. Saksalaisen harpunsoittajan instrumenttia ei tarkemmin määritellä – miksi muuten ilmaisu ”Germaniasta” kotoisemman ”Saksanmaan” tilalla? – mutta pohjalaisessa kanteleensoittajassa on nähty Kiveä parikymmentä vuotta vanhemman Kreeta Haapasalon piirteitä.
Kantele soi taustalla parissa muussakin runossa, Suomenmaassa – ”ja kanteleitten pauhina / siel kaikuu ympär kallioi” – sekä Kanervakankaalla, missä ”hongiston kantele kaikuu”. Mutta kun myös Suomenmaassa ”kultanummen hongat soi” heti kanteleiden pauhinan jälkeen, on ilmeistä että kanteleet ovat tässä pikemminkin vertausta, ja todellinen ääni on honkien humina. Myös Pohjatuuli-runossa, jossa ”Tapiolan kannel kaikuu”, kysymyksessä näyttää olevan pikemminkin metsän pauhu kuin oikea kannel.
Konkreettisempi mutta yhtä lailla taustalle jäävä on Suomenmaan paimentorvi: ”siel pauhaa torvi paimenen”. Mutta Suomenmaan maisema onkin etäältä nähty ja kuultu. Kanervakankaalla puolestaan on läheltä nähty laatukuva, ja siinä on toimintaa, myös musikaalista: ”Paimenet ukkoa katsomaan käyvät / pilliä soitellen, / käy hänen luoksensa ampuja metsäst / torvea soitellen”. Eteemme nousee milteipä näkymä pienestä konsertista, sillä sekä paimenpilli että metsästystorvi ovat tässä irronneet tavallisista hyötyfunktioistaan ja soiton tarkoitus tuntuu olevan vain miilunpolttaja-ukon ilahduttaminen.
Muita instrumentteja ei Kiven runoudesta juuri löydä, lukuun ottamatta Helavalkeaa, jossa ”toiset he karkelos kalliol väikkyy / kimmeän viulun soides; / helisee viulu ja tienohin ympär / ihana kaiku virtaa.” Runossa Rippilapset esiintyvät urut, onhan kysymys kirkonmenoista: ”kellojen kaikunas / ja urkujen huokaavas soitos.” Mutta sekä viulu että urut pitäytyvät tässäkin taustalla, enintään osina riemukasta helluntainviettoa ja toisaalta harrasta rippikirkkoa kuin itsenäisinä toimijoina, eikä esimerkiksi viulunsoittajaa mainita, urkurista puhumattakaan.
Kiven runoissa, niin kuin proosassakin, on laulu paljon yleisempi musikaalisen ilmaisun muoto kuin instrumenttimusiikki, ja monet runot on suorastaan lauluiksi tehty: tästähän ovat esimerkkeinä Seitsemän veljeksen Seitsemän miehen voima, Timon Laulu oravasta, Annan Sydämeni laulu ja tietenkin pilkkalaulu Rajamäen rykmentistä.
Mutta laulaminen sinänsä kuuluu moneen irrallisempaankin runoon: Jouluillassa pauhaavat jouluvirret, Rippilapsissa veisataan niin ikään virttä, samoin Sunnuntaissa ”kuulimme virsien veisun / ihanast’ huokaavan”. Runossa Uudistalon-perhe nuori vaimo ”huuheleevi kankahalla, / kultanummel laulelee”, kun taas mies ”viheltelee veisuansa”. Lintukodossa pieni kerikansa laulelee – ”Laulaa poika, laulaa neito pojan rinnoil’”, mutta lintukotolaisten mahdollisesta soitannosta emme saa tietää mitään, vaikka voisi kuvitella jonkinlaisen harpun tai lyyran soiton heille hyvinkin mahdolliseksi.
Vähemmän tunnetussa runossa Impi ja ryöväri laululla on keskeinen asema, kun neidon lempeä laulu pysäyttää murhanhimoisen ryövärin aikeet; runon alkupuolella jopa ikään kuin esittelyksi mainitaan: ”Antoi luonto neitoselle / äänen lahjan ihanan; / laulu kaikui suloselle / tuon hienon koiviston kohdus.” Ja tietenkin laulu kuuluu myös yhteen Kiven tunnetuimmista ja rakastetuimmista runoista, Kanervalassa aikoinaan julkaistuun Metsämiehen lauluun: ”Viherjäisel laattialla, / mis ei seinät hämmennä, / tähtiteltin korkeen alla / käyskelen ja laulelen, / ja kaiku ympäri kiirii.”
Runo on niin omakohtaisen eletty, että meidän on suorastaan pakko uskoa Aleksis Stenvallin itsensä lauleskelleen Nurmijärven ja Siuntion metsissä vaellellessaan. Hänen veljensä Juhanin muistelusten mukaan Aleksis joskus lauloi ainakin koulunsa laulunopettajan F. A. Ehrströmin säveltämää, nykyäänkin hyvin tunnettua laulua ”Lähteellä” ja paria muutakin nimeltä mainittua laulua; mutta millainen lauluääni hänellä oli, sitä saamme tuskin koskaan tietää.
Kirjoitus on Anto Leikolan esitelmä Aleksis Kivi -symposiumissa 13.10.2006.
Teksti: Professori Anto Leikola
Anto Leikola (s.1934) on luonnontieteilijä, kirjailija, Aleksis Kiven seuran entinen puheenjohtaja (2002-2014) ja nykyinen kunniajäsen. Leikola on julkaissut lukuisia essee- pakina- ja kolumnikokoelmia, biologian oppikirjoja, suomennoksia, artikkeleja ja arvosteluja. Leikolalle on myönnetty Suomen tietokirjailijat ry:n Warelius-palkinto vuonna 1988. Leikolan teos Norsusta Nautilukseen: löytöretkiä eläinkuvituksien historiaan (John Nurmisen säätiö) oli Tieto-Finlandia -palkinnon ehdokkaana vuonna 2012.