Luonto

Aleksis Kivi ja luonto

”Metsän poika tahdon olla,
sankar jylhän kuusiston,
Tapiolan vainiolla
karhun kanssa painii lyön,
ja mailma Unholaan jääköön.”

Aleksis Kiven ”Metsämiehen laulu” on suomalaisille niin tuttu ja rakastettu, että harvoin tulemme edes tarkemmin ajatelleeksi sen sanoja, sen sanomaa. Kiven luonnontunne on ilmeinen, niin itsestään selvä, että on miltei yritettävä katsella Kiveä ulkomaalaisen silmin ennen kuin hänen originaaliutensa nousee havaittavaksi.

Itse jouduin tällaiseen tilanteeseen, kun kirjoitin saksankieliselle yleisölle esseetä suomalaisesta luonto- ja eräkirjallisuudesta. Huomasin, että vaikka käsite ”luontokirjallisuus” saisi saksassa täsmällisen vastineen ”Naturlitteratur”, käsitteelle ”eräkirjallisuus” oli yhdessä tekstini saksantajan kanssa kehiteltävä ilmaus ”Jagd- und Wildnissliteratur”, sananmukaisesti siis ”metsästys- ja erämaakirjallisuus”; ei myöskään suomalaiselle tuttuja ”erämiestä”, ”eränkäyntiä” ja ”eräretkeä” käynyt sellaisinaan kääntäminen saksaksi, eikä oikeastaan muullekaan eurooppalaiselle kielelle.

Aleksis Kivi oli tietenkin yhtenä keskeisenä esimerkkinäni. Ei ole sattuma, että Kivi, tämä suomalaisen kirjallisuuden kulmakivi, on myös luonto- ja eräkirjallisuutemme kulmakiviä. Itse asiassa en tiedä ketään toista eurooppalaista runoilijaa, joka olisi kokenut luonnon ja nimenomaan metsäluonnon niin syvästi omakseen.

Luontorunoilijoitahan kyllä on muuallakin, erityisesti saksalainen sielu tuntuu olevan herkkä kokemaan luontoa, ja tämän luonnontunteen ilmaisuna muistamme ennen kaikkea Goethen ”Vaeltajan yölaulun”:

”Yllä huippujen
koet rauhan.
Kautta latvusten
tuskin tuntenet lauhan
henkäyksen.
Vaikenee lintuset.
Odottanet,
pian itsekin vaikenet.”

Jotain samaa tunnelmaa voisi löytää Aleksis Kiven ”Keinusta”:

”Siel suutelee ehto ja koi
ja siel ijankaikkinen aika
pois kiitävi vauhdilla kiitävän virran
himmeään Unholaan.”

Mutta sellaisia ilmaisuja kuin Tapiola tai Metsola, nuo Kiven runoudessa useinkin toistuvat sanat, ei Goethelläkään olisi ollut käytettävissään. Metsän pojaksi hän tuskin olisi voinut itseään luonnehtia! Kotimaisista runoilijoista luonnontunteessaan – ja luonnontuntemuksessaan – lähimmäs Kiveä tulee epäilemättä Aaro Hellaakoski, joka puolestaan on rehellisesti tunnustanut velkansa Kivelle. Mutta Hellaakoski olikin ammatiltaan luonnontutkija – ja Kivi oli erämies.

Kivi oli ”metsän poika”

Esko Rahikainen on kirjassaan ”Metsän poika” kuvannut ytimekkäästi ja kaunopuheisesti Kiven suhdetta metsään: ”Aleksis Kivi oli sananmukaisesti metsän poika. Metsä oli hänen ruoka-aittansa, kirjallisen innoituksen antaja, levollisuuden ja luonnonkauneuden tyyssija. Metsä oli hänelle myös Jumalan temppeli, siitä Aleksin antama raamatullinen nimi kotikylän metsälle – Kaanaa. Tässä metsässä hän nuorena oli viritellyt linnunansojaan ja paulojaan ja käynyt niitä milloin jalan, milloin suksilla kokemassa.” Myös Turun Aleksis Kivi -kerhon kirjassa ”Hiidenkiveltä” on kiinnitetty paljon huomiota Kiven rooliin ”metsän poikana”. Dosentti Jouko Piirola on Ase ja Erä –lehdessä vuonna 2005 todennut, ”metsästäminen oli Kivelle ajoittain toinen ammatti”.

Kiven tiedetään olleen hyvä ampuja, pyytäkin hän ampui kertoman mukaan luotipyssyllä suoraan päähän. Marraskuussa 1868 Kivi kertoi Kaarlo Bergbomille saaneensa kolmen kuukauden aikana pyssyllä ja pauloilla peräti 98 lintua – ”mehtoja, terriä, pyitä ja vielä kaksi metsäkanaakin”. Ja kun Kivi seuraavana keväänä kirjoitti Bergbomille aikeestaan mennä toisen ystävän, Theodor Forssellin, luokse Pornaisiin pehtorinoppiin, hän innostui vielä haaveilemaan tulevaisuudesta: ”Ja sitten vielä muutaman vuoden palveltuani, taitasin laskea eloni ankkurin Nurmijärven tantereille, raketa itselleni pienen majan ja elää rauhassa ikäni iltapäivän, välillä kirjoitellen, välillä käyskellen metsissä, lapsuuteni metsissä, kivääri kourassa. Olisko tämä aatoksissa korkealle lennetty?” Tiedämme, että suunnitelma ei onnistunut. Mutta vielä viimeisinä aikoinaan, mielisairauden kourissa, Kivi muisteli olleensa suuri metsämies.

Vähemmän tunnettua lienee, että Kivi oli myös teoreettisesti perehtynyt metsästykseen. Hän omisti mahdollisesti jonkin J. J. Maexmontanin metsästys- ja aseoppaista ja varmastikin saman tekijän ajokoiraoppaan, vaikka ei tiedetä, oliko hänellä koskaan omaa koiraa. Myös Otto Tarvasen laatima suomenkielinen mukaelma C. J. de la Mylen ketun- ja sudenpyyntioppaasta kuului Kiven kirjastoon.

Sudenpyyntiin Kivi tutustui vähintään Siuntion Fanjunkarsissa asuessaan, sillä Charlotta Lönnqvist oli tunnettu sudenpyytäjä ja sai tästä Suomen metsästysyhdistyksen palkinnonkin. Eläintieteellisestä oppineisuudesta kertoo mm. se että Leo ja Liina -näytelmässä metsosta käytetään sen tieteellistä nimeä Tetrao urogallus, eikä ole luultavaa että tämä oli Kiven ainoa kosketus linnéläiseen latinankieliseen nimistöön.

Luonto Kiven teoksissa

Ei ole ihme, että metsällä ja muulla luonnolla on tärkeä asema Aleksis Kiven kirjallisessa tuotannossa. Näytelmissä tämä ei tule niinkään esiin, niissä on pääpaino ihmisillä, heidän luonteellaan ja toiminnallaan sekä heidän välisillään suhteilla. Nummisuutarit eivät kuitenkaan olisi nummisuutareita ilman ominta miljöötään, kaikuvaa honkanummea. Kullervon toinen, kolmas ja neljäs näytös on merkitty tapahtuviksi ”metsäsellä seudulla”. Myös Karkurien ensimmäisen näytöksen tapahtumapaikkana on ”metsäinen tieno”. Mutta Seitsemässä veljeksessä metsä on konkreettisesti läsnä, olipa kysymys veljesten lapsuudesta Jukolassa tai heidän miehiksi varttumisestaan Impivaarassa.

Tähän nähden on varsinaisia luonnonkuvauksia Kiven suuressa romaanissa hämmästyttävän vähän. Itse sanaa ”luonto” Kivi käyttää säästeliäästi; sehän on yleiskäsite, jolle ei ole sijaa välittömässä havainnossa, se on pikemminkin havaintojen kokonaisuuden synnyttämä abstraktio, joka ei esiinny ns. kansanomaisessa tai, jos halutaan, primitiivisessä ajattelussa. Kuitenkin jopa runossa ”Keinu” luonto on mukana:

”Kuin morsian kauniina seisovi luonto
iltana helluntain.”

Luonto voi heijastella siinä liikkujan tunnelmia ja antaa puolestaan niille virikkeitä. Se voi olla synkkä, kuten veljesten vaeltaessa tiiviissä kuusikossa: ” Mutta levättyänsä, riensivät he taasen alas pitkin sileätä vuoritietä, ja koska tämä oli loppunut, astuivat he pimeään kuusistoon ja kolkkona seisoi luonto heidän ympärillänsä.” Mutta päinvastainenkin tunnelma on mahdollinen: ”Ihanassa kesävaatteessansa nähtiin luonto, tuoksuen heilimöitsi pelto, ja parasta toivoivat Impivaaran miehet.”

Yleisiä luonnonkuvauksia, näkymiä tai maisemia, Kiven tuotannossa, lähinnä Seitsemässä veljeksessä, on niukalti, joskin ne sitten ovat täsmällisiä ja selvästikin omakohtaisesti koettuja. Voimme seuraavassa katkelmassa panna merkille yleisnäkymän metsineen, niittyineen, ahoineen ja järvineen, mutta metsä täsmentyy milloin lepistöksi, milloin katajistoksi tai hongistoksi, eikä kaisloja ja kanerviakaan ole unohdettu.

Ulos lepistöstä kirmasivat veljekset, juoksivat yli kivisen, kallionkieluisen tienoon, siitä halki ahtaan katajiston, siitä yli pappilan avaran, kaisla-rantaisen Neulaniemen niitun, viimein poikki lakean, kumisevan ahon, ja seisoivat santaisella tiellä, Sonnimäen kaltevan nummen alla. Ylös pitkin mukulakivistä rinnettä he astuivat ja ehdittyänsä nummen harjulle, päättivät he rakentaa itsellensä leiriä honkien juurille, kanervaiselle maalle; ja pian suitsuili heidän tuleltansa savu ylös puitten latvoille.

Korkea oli seutu, jossa veljekset majailivat. Näkyi sinne mäen takaa pappilan murros-katto, mutta mäen huipulla lukkarin punainen talo, suuri kirkonkylä, ja tuolla kuusien helmasssa pitäjän kivi-kirkko, juhlallinen, komea. Näkyi vielä moniluotoinen järvi, jota viivaili itäpohjoinen, vaisusti ja liepeästi liehtoen kirkkaan taivaan alla, liehtoen yli järven, yli niittuin ja metsien, yli Sonnimäen hongiston, jonka juurilla veljekset nyt lepäsivät ja paistelivat nauriita loimottavalla tulella.

Moniaita sivuja myöhemmin veljekset ovat taas liikkeellä, ja juuri tämä liike, vaellus tai matkanteko, antaa kirjailijalle mahdollisuuden uusiin, edellisen kaltaisiin näkymiin. Jälleen ovat kuvassa niityt, pellot, järvet ja kalliot, puusto eritellään mäntyihin ja kuusiin, ja jälleen saa aluskasvillisuuskin osansa: kanervat, puolukat, ruohot, nekin ikään kuin suhteessa veljesten vaellukseen.

Niin he haastelivat keskenänsä, matkustaen halki synkeän salon. Mutta vähitellen yleni seutu ja heidän tiensä luikerteli ylös korkealle metsäiselle maalle, joka Teerimäeksi kutsuttiin. Tuolla ja täällä näkyi sammaltuneita kallion-kieluja, muodoltaan jättiläisten hautakumpujen näköisiä, joiden ympärillä matalat, juurevat männyt humisivat. Kovin ravisteli rattaita ja vanhan Valkon lapoja kallioinen tie, jossa silmä paikoin tuskin taisi eroittaa entistä raition rataa. Yli mäen kulki tie; sillä pohjattomia rämeitä levisi sen molemmilla puolilla. Mutta veljekset itse tekivät myös parastansa, keventääkseen vanhan yksisilmäisen vetäjän kuormaa. Viimein ehtivät he mäen harjulle, sallivat Valkon siinä hetken puhallella, ja katsahtivat maailman lakeuksiin alas. Heidän silmänsä näki kaukaisia kyliä, niittuja, peltoja, sinertäviä järviä ja lännen metsien reunalla kirkon korkean tornin. Mutta etelässä erään kunnaan rinteellä kuumoitti Jukolan talo kuin kadotettu onnen maa; ja riutuvat aatokset täyttivät taas veljesten rinnat. Mutta he käänsivät siitä vihdoin silmänsä Pohjaan päin, ja siellä näkyi korkea Impivaara, sen jyrkästi kaltuva viete, pimeät luolat ja partaiset, myrskyjen repimät kuuset, jotka seisoivat vuoren kyljillä. Mutta vuoren alustalla näkivät he hauskan, kantoisen ahon, vastaisen asuinpaikkansa, ja ahon alla korven, joka heille oli antava salskeita hirsiä huoneitten rakentamiseen. Tämän kaiken he näkivät, näkivät mäntyin välistä kirkkaan Ilvesjärven ja heleän auringon lähellä laskuansa loistavan vuoren luoteiselta jyrkältä; ja toivon ihana leimaus välähti heidän silmistänsä ja kohotti heidän rintansa taas.

”Koska leikitsee kultainen sorva”

Molemmissa edellisissä kuvauksissa luonto on ikään kuin kulissina, näyttämönä jolla toiminta tapahtuu. Perusluonteeltaanhan Kivi oli toisaalta lyyrikko mutta toisaalta ennen kaikkea dramaatikko. Hän harvoin kuvaa maisemaa sellaisenaan, mutta näkymä Impivaarasta saa hänet innostumaan suoranaiseen luonnonkuvaukseen – siinäkin tosin on mukana toiminnan aspekti.

Mutta jos astut tämän vuoren harvoilla kuusilla kruunatulle harjanteelle, niin kantaapa silmäsi etäälle kohden kaikkia ilmoja. Sen eteläisellä puolella näet ensiksi ihan jalkas alla tuon mainitun, juohevasti kaltevan ahon, kauempana synkeän korven, sen takana taasen Sompiosuon, ja tuolla ilman reunalla kohoo ylös vaisusti sinertävä Teerimäki. Pohjaa kohden alenee vähitellen vuori, ja sen loivalla kamaralla, jota ennen myös oli huhtina käytetty, seisoo koivisto nuori ja tiuha, jonka ruohottomilla poluilla teeret hyppelevät ja pyyt alakuloisesti viheltelee. Idässä näkyy tasainen nummi hongistoinensa, lännessä ryhmyinen, sammalkallioinen maa, tuolla ja täällä, sammaleisella harjulla matala, mutta ko’okas ja tuuhea mänty. Mäntyjen takana kiiltää tuolla kirkkaana ja kalaisena Ilvesjärvi, noin tuhannen askelta ahosta pois.

Viittaus aikaisempaan huhtaan on samalla viittaus maatalouteen, ja maininta Ilvesjärven kalaisuudesta vie lukijan ajatukset kalastukseen. Myöhemmin mainitaankin veljesten harrastaneen kalastusta samaisella järvellä: ”Ahkerasti harjoittelivat veljekset kalastamista kirkkaalla Ilvesjärvellä; ja heidän verkkoonsa takertui tai onkeensa tarttui moni kyrmyniskainen ahven ja kultakylkinen sorva. Rannalla, tuoksuvan tuomen verhossa he istuivat monen kelmeän kesä-aamun kajastaessa, lippaellen ylös ongillansa Ahtolan kiiltävää karjaa.” Ahven ja sorva siis mainitaan lajilleen ja toisaalla myös kouru, tavallisemmalta nimeltään ruutana: ”Ilvesjärvelle he asuivat asettelemaan pyydyksiä kultakylkisille kouruille, jotka par’aikaa iloisesti kutelivat, ja vilahteli järven ruohoinen ranta.” Nämä muutamat välähdykset antavat itse asiassa monipuolisen kuvan niin järven kalastosta kuin veljesten pyyntineuvoistakin.

Kalastus on tärkeää myös Kiven pienoisnäytelmässä Yö ja päivä, jossa Saimaan rantamalla, ”Saimen rannalla”, kuten kirjailija sanoo, asustavat ja toisiaan vihaavat naapurukset joutuvat olosuhteiden pakosta vetämään yhteistä nuottaa. ”Aika on kallis, koska leikitsee kultainen sorva”. Aivan ilmeisesti oli sorvan kutuaika, toukokuu, mutta miksi sorva eikä Savoon luontevampi muikku? Kenties särjensukuinen sorva, ”suomalainen kultakala”, ja sen näkyvä ja kuuluva kutu oli Kivelle tutumpi kuin nurmijärveläisestä näkökulmasta eksoottinen muikku. Kiven itsensäkin tiedetään kalastaneen, joskaan hän ei toki ollut kalastajana yhtä intohimoinen kuin metsästäjänä.

Luontotyypit ja vuodenaikojen vaihtelu

Eri luontotyyppien, habitaattien, yksityiskohtaisemmasta tarkastelusta on hyvänä esimerkkinä Sompiosuo, jossa jälleen veljesten vaellus, liike, antaa pontimen luonnonkuvaukselle.

Näin haastellen keskenään olivat he vaeltaneet nummelta alas, kulkeneet poikki Seunalan Matin lakean ahon, siitä halki tiuhan näreistön, ja seisoivat nyt Sompiosuon partaalla. Synkeäksi näytti tämä suo, jonka pinnalla vaihetteli mutaisia, rämeisiä aukkoja, sammaleisia mättäitä, karpalon kotoja, ja siellä ja täällä seisoi matala, kuihtuva koivu, alakuloisesti nyökytellen päätänsä iltatuulessa. Mutta keskeltä oli suo kaitaisin ja siinä maa myös naveampi ja kiinteämpi. Seisoi siinä lyhykäisiä mäntyjä sammaleisessa puvussa ja mättäillä tummanviheriäisiä, väkevästi hajahtavia juovuke-pensaita. Ja yli tämän taipaleen juoksi vaivaloinen tie suon toiselle rannalle, jossa taasen alkoi pimeä korpi.

Hieman toisentyyppinen on Kourusuo, jonne veljekset päättivät ”lähteä ajelemaan narisevia sorsia, toivoin yltäkylläistä saalista.”

Läksi Lauri viinaa Viertolasta tuomaan, vahvistusjuomaksi sorsanpyynnissä Kourusuolla. – Impivaarasta noin viisituhatta askelta, Viertolan maalla, on tämä suo, avara, ympäröitty synkeillä metsillä. Sen pinnalla, joka on sorsien mieluisa asunto, vaihtelee kirkkaita lammeja, korkeita ruohistoja ja mättäällisiä saarentoja kuihtuvine mäntyineen.

Luonnon ilmastolliset tapahtumat eivät yleensä saa suurtakaan sijaa Kiven romaanissa. Vain jokin poikkeuksellinen, veljesten elämään vaikuttava tapaus mainitaan, kuten halla, joka tuhoaa sadon ja saa miehet ryhtymään toimiin Sompiosuon kuivattamiseksi.

Kuin hauta oli äänetön ja kylmä tämä yö, ja pellon povella makasi harmaa halla kuin tukehuttava painaja nuoren immen kukoistavalla povella. Ja seuraavana aamuna katseli aurinko murheisella silmällä yön tekoja, hyyrteistä, jäätynyttä laihopeltoa.

Vuodenaikojen vaihtelun kirjailija sivuuttaa yleensä vähin äänin mutta onnistuu muutamalla lauseella tuomaan esiin olennaisen näistäkin muutoksista:

”Mutta koivu kellastui, purppura-hameessansa seisoi haapa, ja illan kosteat sumut peittivät väikkyvään kohtuunsa Luhtaniitun.”
”Talvi tuli, lumi peitti maan, aholla kiertoili vinkka tuuli ja rakenteli kinoksia vasten pirtin seiniä.”

Ja talven ankaruus saa lukijan suorastaan siperialaisiin tunnelmiin:

”Seinät paukahtelivat, kivet ja kalliot halkesivat, ja pienet lintuset putoilivat lumisiukaleina, kuolleina ilmasta alas.”

Koko Noakin arkki!

Seitsemässä veljeksessä vilahtelee, väliin hyvinkin näkyvässä asemassa, koko Nurmijärven silloinen eläimistö, enimmäkseen tietenkin suhteessa ihmisiin, joko riistana tai vahinkoeläiminä. Jo silloin kun Lauri, veljeksistä metsähenkisin, heittää ensimmäisen kerran esiin ajatuksen Impivaaraan muutosta, hän myös luettelee melkoisen määrän eläinlajeja, joita korvessa voitaisiin saalistaa:

”Siellä eläisimme vasta herroina, pyydellen lintuja, oravia, jäniksiä, kettuja, susia, mäyriä ja pöyrykarvaisia karhuja.

Tähän Juhani heittää nokkelasti:

”No peijakas! annapas mennä koko Noakin arkki aina hiirestä hirveen asti.”

Ja lähestyi silloin surma metsoille, teereille ja pyille, jäniksille, oraville ja jynkkämielisille mäyrille, niinmyös Ilvesjärven sorsille ja kaloille. .. Kaatoi myös veljesten luoti tuolloin, tällöin pyöreäkarvaisen kontion; mutta ei kuitenkaan ollut vielä mesikämmenen pyyntiin oikea aika. Tuli halla-öinen syksy ja kuolivat tai pakenivat syviin kätköihinsä heinäsirkat, sisiliskot ja sammakot, ja olipa aika pyydystellä kettuja kiiltävillä sangoilla. … Jänisten tiedetään metsässä polkeilevan teitä pehmeään lumeen, ja näillepä teille virittelivät veljekset sadoittaisin messinkipauloja monen valkeaturkkisen surmaksi.

Metsän eläimistä primus inter pares oli tietenkin karhu, ja karhunkaadosta on Seitsemässä veljeksessä useitakin kuvauksia. Jo heidän isänsä on menettänyt henkensä karhun kynsissä, ja veljekset joutuvat ensimmäistä kertaa karhun kanssa tekemisiin sonnustautuessaan kohti Kourusuota; kuten tunnettua, juuri karhun ampuminen johti heidät pakenemaan Viertolan härkiä Hiidenkivelle. Sittemmin nälkiintyneet veljekset onnistuivat jälleen ampumaan karhun, jonka liha pelasti heidät nälän kurjuudesta. Ei kuitenkaan tiedetä, oliko Kivi itse koskaan osallistunut karhujahtiin vai ainoastaan kuullut tarinoita siitä. Ilveksenpyyntiin hänen tiedetään joutuneen, ja yksityiskohtaisessa, verisessä mutta runollisessa kuvauksessa ilveksen ammunnasta saattaa olla omakohtaisia muistoja.

– Kohtasivat he korvessa ilveksen pyöreät jäljet, jotka somana viivana juoksivat pitkin hankea. … Makasi nyt lumisella tanterella ilves, teiskaten ja temmeltäin, ja kaikkialle temmoili hän kynsillänsä terävillä. Mutta toinen luoti hänen tuskansa lyhensi, lävistäen aivot, ja hän raukeni. Silloin kuusi uhaten ravisti kihariansa kerran vielä ja kylvi alas latvastansa kimmeltävää lunta kuolevan poikansa peitteeksi.

Susia ja lintuja vaan ei hirviä

Susiakin Seitsemässä veljeksessä pyydetään, ja kuvaus veljesten hirmuisesta paosta susilauma kintereillään on romaanin upeimpia jaksoja. Ahma puolestaan esiintyy Taula-Matin tarinoissa, joihin kimmokkeen Kivi oli saanut ystävältään Robert Svanströmiltä, joka toimi metsänhoitajana Hyrynsalmella ja jota Kivi oli suunnitellut lähteä sinne tervehtimään.

Nykyisissä metsissämme yleinen hirvi loistaa poissaolollaan. Kysymyksessä ei suinkaan ole kirjailijan huolimattomuus, sillä vaikka hirvi oli merkittävä jo kalevalaisessa runoudessa ja vielä Runeberg saattoi rakentaa ”Hirvenhiihtäjät” –runoelmansa juuri hirvenpyynnin varaan, Kiven aikana hirvet olivat maastamme lähes kadonneet. Kiveä toistakymmentä vuotta nuoremman luonnontutkijan ja koulumiehen A. J. Melan – silloin vielä Malmbergin – 1872 julkaisema ”Suomen eläimistö” tietää mainita hirvestä: ”Suomessa hyvin harvinainen ja sukupuuttoon joutumaisillaan.” Mutta juuri 1870-luvulla hirvikanta rupesi taas elpymään, ja 1900-luvun alussa hirven mainittiin olevan yleinen koko maassa.

Linnuista kirjailija ei puhu paljon, mutta aina kun jokin lintulaji mainitaan, sen kuvaus tapahtuu niukkasanaisesti mutta täsmällisesti samaan tapaan kuin muukin luonnonkuvaus. Joitakin esimerkkejä:

On joulu-ilta. Ilma on suoja, harmaat pilvet peittää taivaan ja vasta tullut lumi peittää vuoret ja laaksot. Kuuluu metsästä hiljainen kohina, teeri illastaa urpuisessa koivussa, tilhiparvi punoittavassa pihlajassa, ja harakka, männistön kärkäs neito, kantelee varpuja vastaisen pesänsä perusteeksi.

Ja kirkkaana kaarteli heidän päällänsä syyskuun taivas, raikas koillinen hongistossa hymisi, ja korvessa, kuivan kuusen kyljessä, nakutteli punaharjainen, keltasilmäinen tikka, ja välistä helähteli hänen kileä ja kaunis äänensä.

Oma havainto kaiken perustana

Kaiken tämänkin täytyy perustua omakohtaisiin havaintoihin, ja se jos mikä osoittaa että Kivi kulki luonnossa avoimin silmin, ei minä hyvänsä haaveksivana pyssymiehenä vaan aidosti luonnosta kiinnostuneena ja luontoa tuntevana runoilijana.

Kiven lyriikassa luonto on läsnä monin tavoin, ja siinä suhteessa Kivi jatkaa perinnettä joka suomenkielisessä runoudessa kumpuaa Kantelettaresta ja Suomen ruotsinkielisessä runoudessa Franzénista ja ennen kaikkea Runebergista. Kuten tämän esityksen alussa totesin, eurooppalaisesta runoudesta tuskin löytyy muualta niin vahvaa ja jatkuvaa luonnontunteen ja luonnontuntemuksen perinnettä, joka suomenkielisessä runoudessa ulottuu Kivestä Eino Leinoon ja Hellaakoskeen, Einari Vuorelaan ja monen moneen tämän päivän runoilijaan.

Teksti: Professori Anto Leikola
Anto Leikola (s.1934) on luonnontieteilijä, kirjailija, Aleksis Kiven seuran entinen puheenjohtaja (2002-2014) ja nykyinen kunniajäsen. Leikola on julkaissut lukuisia essee- pakina- ja kolumnikokoelmia, biologian oppikirjoja, suomennoksia, artikkeleja ja arvosteluja. Leikolalle on myönnetty Suomen tietokirjailijat ry:n Warelius-palkinto vuonna 1988. Leikolan teos Norsusta Nautilukseen: löytöretkiä eläinkuvituksien historiaan (John Nurmisen säätiö) oli Tieto-Finlandia -palkinnon ehdokkaana vuonna 2012.