Aleksis Kivi Lapinlahdessa
Kevät 1870 oli Aleksis Kivelle valoisaa, kiinnostavaa aikaa. Edellisen kevään Lea-näytelmän menestys Uudessa teatterissa oli valtionpalkinnon saaneelle Nummisuutarien kirjoittajalle entistä rohkaisevampaa ja nyt oli Seitsemän veljeksen vuosikausia kestänyt kirjoitusurakka vuorostaan saanut kauniin päätöksen. Estetiikan ja nykyiskansainkirjallisuuden professori Fredrik Cygnaeus oli verrannut Kiveä Shakespeareen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran runoustoimikunnan johtajana hän oli todennut suositellessaan romaania seuran julkaistavaksi, että ”kirjailijan suurimmaksi ansioksi on kuitenkin luettava hänen nerokas ja todellinen kuvaamisensa henkilöidensä luonteesta – – Isänmaalliselle kirjoitukselle olisi suureksi vahingoksi, jollei sitä painon kautta saataisi yleisön luettavaksi”. Tämän kirjallisuudenseuran kokouksessa luetun lausunnon keskeiset kohdat Kiven ystävä ja runoustoimikunnan jäsen Kaarlo Bergbom varmaankin välitti Aleksis Kivelle.
Romaanin viimeinenkin vihko ilmestyi toukokuussa 1870 ja hetken aikaa näytti Kiven elämä ja tulevaisuus valoisalta. Kirjoituspalkkiota köyhä mies sai 700 markkaa, joka tosin meni heti velkojen maksuun. Mutta sitten tapahtui romahdus. Finlands Almänna Tidningissä 20.-21. toukokuuta julkaistiin koko kulttuurihistoriamme karmein tuomio sittemmin kansallisromaaniksi kohonneesta Seitsemästä veljeksestä: Suomen kielen ja kirjallisuuden professori August Ahlqvist totesi teoksen olevan ”köyhä, lapsellinen ja naurettava”, se saa ”lukijan inhoten viskaamaan kirjan luotaan”, teos on ”häpeäpilkku Suomen kirjallisuudessa ja rahvaan ilkeää häpäisyä”. Kirjallisuuden seura oli tehnyt vakavan virheen julkaistessaan Kiven romaanin. Niinpä sitä ei Kiven eläessä päästetty kirjakauppoihin. Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa moni ilmeisesti oli romaanista samaa mieltä kuin Ahlqvist, sillä Fredrik Cygnaeuksen erottua runoustoimikunnasta August Ahlqvist valittiin seuraavana vuonna runoustoimikuntaan toiseksi suurimmalla äänimäärällä. Sittemmin hänet valittiin myös yliopiston rehtoriksi.
Ahlqvistin arvostelu oli professorin arvovallalla ja auktoriteetilla ladattu ja niin murskaava että Aleksis Kivi joutui vuoteenomaksi useiksi päiviksi. Ainoa ankaran masennuksen lääke, joka oli tarjolla, oli alkoholi.
Lapinlahden sairaalan ylilääkäri Thiodolf Saelan on kirjoittanut muistikirjaansa että ”Stenvall oli viime keväänä (toukokuussa 1870) ollut kaupungilla ja juonut tovereittensa kanssa muutamia päivä peräkkäin. Sai silloin alun juoppohulluuteen, joka kuitenkin meni ohi lievin harha-aistimuksin, mutta siitä lähtien sairas. – – Ahlqvistin kritiikki oli sattunut häneen kovasti. Oli maannut vuoteessa.”
Syyskuussa 1870 Aleksis Kivi kirjoittaa Kaarlo Bergbomille: ”Minä surkuttelen sinua vielä niistä kovista sielun ja ruumiin piinteistä, joita sinun keväällä täytyi kokea minun tähteni Everthin luona” Friedrich Everth oli muodissa oleva vesilääkäri, joka hoiti vedellä ja dieetillä kaikkea aina isorokkoa myöten. Kivi oli ollut hänen potilaanaan.
Kaikki Aleksis Kiven kirjeet Kaarlo Bergbomille syksyllä 1870 ovat mieleltään terveen, tosin masentuneen ihmisen kirjeitä. Lokakuussa hän kirjoittaa Margareta-näytelmästä: ”Minä olen väsynyt tähän kappaleeseen. Syy on kuitenkin kova päänsärkö, joka ynnä alinomainen verenrynkäys päähän on vaivannut minua melkein koko suven. Minun aatokseni tuntuu paksuksi ja pelkään aivoani. Ja kaikki tämä on taasen vaikutusta siitä keväisestä hirveästä katastrofista. – – Minua painaa hirveä ikävyys, mielensynkeys, se ehkä viimein perin hävittää minun sieluni.”
Ylilääkäri Thiodolf Saelanin merkintöjen mukaan Kivi oli Siuntiossa talvella (1870-71) ”kolme kertaa palatessaan kotiin kävelyn jälkeen tullut aivan valkeaksi kasvoiltaan, niin että luultiin pyörtyvän. Usein päänsärkykohtauksia. – – Koko talven ajan kärsinyt vilunpuistatuksista ja kuumotuksista.” Tiedot on ehkä saatu Charlotta Lönnqvistiltä, joka oli käynyt Kiveä Lapinlahdessa katsomassa.
Aleksis Kivi oli sairas, mutta ei vielä mielisairas. Se oli kuitenkin lähellä.
Joulukuussa 1870 Charlotta Lönnqvist oli ollut pitokokkina häissä Siuntion pohjoisosassa Övitsbyssä. Ankarasta päänsärystä ja masennuksesta kärsivä Fanjunkarsiin jäänyt Aleksis tunsi niin suurta ahdistusta ja yksinäisyyttä, että lähti talvi-iltana jalan taivaltamaan 15 kilometrin matkan häätaloon, jossa hänen mielenterveytensä pettäminen tuli julkiseksi. Sen jälkeen hän oli juorujen levitessä merkitty mies, jota alettiin karttaa.
Kevättalvi 1871 on ollut raskasta ja surullista aikaa Fanjunkarsissa. Kivi lukitsi huoneensa oven. Poltti katkerana ja toivottomana käsikirjoituksiaan. Hänen veljensä Albert Stenvall on kertonut: ”Lönnqvist, kenen luona asui, itki, kun ensin ovi oli lukossa. Sinne ei saanut mennä. Sitten sai tulla. Viimeisellä ajalla oli ovi paljon kiinni. Tuskaili ja puhui minulle: aivoani pakottaa, polttotaudissa (lavantauti) ollut”.
Kiven olo ja mielenterveys paheni niin, että maaliskuussa 1871 siltavouti Robert Karelius lähti viemään häntä Helsingin Uuteen klinikkaan, jonne vietiin mielenhäiriöön joutuneet koeajalle. Kivi oli matkalla sanonut Kareliukselle, että jos hänellä olisi ollut revolveri, olisi hän ampunut itsensä. Ehkä tiesi mitä oli edessä.
Hän oli sairas, mutta vain ajoittain mielisairas. Toukokuun 1871 viesti Charlotta Lönnqvistille on täysin asiallinen, tosin Kivi sanoo, että useimmat yöt unettomat. Pitkäaikaisen unenriiston on todettu aiheuttavan muistinmenetyksiä, hallusinaatioita ja vainoharhaisuuden oireita. Joku potilas ei ollut hammassäryn takia ollut kunnolla nukkunut kolmeen kuukauteen. Hammaslääkintää ei tuolloin vielä ollut terveillekään.
Kiven ystävä Bernhard Godenhjelm kävi tätä tapaamassa uudella klinikalla ja sanoi, että ”Kivi puhui aivan selvästi, vaikka oli sairas ja kuumeinen. Puheessa ei tosin ollut erityistä vilkkautta, mutta lempeyttä, joka teki miellyttävän vaikutuksen. Hän valitti, että hänen oli vaikea muistaa sanoja, erittäinkin jos hänen piti puhua ruotsia.” Uudella klinikalla ja Lapinlahdessa puhuttiin pääasiassa ruotsia. Saelanin muistikirjat ovat ruotsinkielisiä.
Aleksis Kivi ei Uudessa klinikassa ole enää kirjailija vaan potilas Stenvall. Ylilääkäri Otto Hjelt sinetöi Aleksis Stenvallin kovan kohtalon lähettämällä hänet Lapinlahden mielisairaalaan. Sen ylilääkäri Thiodolf Saelan on kirjoittanut muistikirjaansa 1. kesäkuuta:
”Potilas S: Jokseenkin rauhallinen, selostaa tilaansa. 2.6. Iltapäivällä hyvin levoton. Tahtoo mennä poliisikamarille, missä veljen pitäisi olla. 3.6. Nukkunut levottomasti yön, vaikka on saanut 20 tippaa morfiinia.” Jos näitä morfiiniannoksia annettiin jatkuvasti, niin mitä se aiheutti potilaan mielenterveydelle.
Kesäkuun alussa Aleksis Stenvall on mieleltään vielä kohtalaisen terve, on masentunut ja kärsii unettomuudesta.
Kuluu 73 päivää, kaksi ja puoli kuukautta, kuluu koko kesä. Sen aikana murretaan Aleksis Stenvallin ja yleensäkin potilaiden mieli. Tältä ajalta ei ole Aleksia koskevia merkintöjä, mutta 15. elokuuta Thiodolf Saelan kirjoittaa muistikirjaansa :
Stenvall huutaa ja valittelee oikein kiivaasti. Sanoo että häneltä on viety Gibbonin historia ja myyty se. On kastellut sänkynsä parin viikon ajan (morfiinipistos ½ grammaa).
3. marraskuuta: Ei ole kuukauteen vastannut kysymyksiin, sanoo vain ”concordia satan” kovalla äänellä.
19. marraskuuta:. Vastaa vain kyllä ja ei -sanoilla. Voiko hyvin? Kyllä. Muutoin ainoastaan concordia tai concordia satan kaikkeen.
Mitä tapahtui kesällä 1871 Lapinlahden sairaalassa, millaisessa potilasilmapiirissä parantumista edistetään. Luemme joitakin esimerkkejä ylilääkäri Saelanin muistikirjasta:
27. kesäkuuta ja eteenpäin: Potilas L repi ja löi rikki esineitä. Suljettiin selliin, sai rikki pakkopaidan. Yritti kuristaa itsensä vyöllä. Ei tee tarpeitaan klosettiin vaan lattialle.
17. kesäkuuta Potilas B: Hyvin väkivaltainen, repii rikki vaatteita, huutaa ja viheltää terävällä äänellä lakkaamatta yötä päivää.
Kuka voi nukkua tässä sairaalassa. Tulee mieleen siniketut Uudenkaarlepyyn sinikettu- ja minkkitarhalla missä kerran pyöräretkellä kävin. Osa ketuista sairastuu mieleltään ja huutaa jatkuvasti teräslankahäkissään, koko tarha kärsii. Näin myös monet potilaat ylilääkäri Saelanin hoidossa. Osa heistä varmaan uskoi hoitojen olevan itselleen hyväksi tai rangaistus synneistä kuten itse mielisairauskin. Sairaalan henkilökuntaan kuului pappi, joka piti sairaalan kirkossa hartaustilaisuuksia. Sairaalan naistensiivessä oli elämä yhtä onnetonta:
”Neiti S syö ulostetta, itkee, tuhrii, yrittää kuristaa itsensä kaulaliinalla.” Lapinlahden sairaalan historiasta kirjoittaneen Kalle Achtén mukaan lähes kolmannes potilaista oli epäsiistejä ja ulosteillaan tuhrivia. Monet naiset tuhrivat myös kuukautisverellä. Sairaalan pesijättäret tekivät varmaan parhaansa, mutta voi vain kuvitella millainen löyhkä sairaalassa vallitsi. Desinfiointiin sittemmin käytettyä kloori- tai karboliliuoksia ei vielä tunnettu. Potilaat altistuivat infektioille aina kulkutauteja myöten. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran esimies Matias Akiander kuoli koleraan vuoden 1871 elokuussa, yliopiston kirjaston johtaja, säveltäjä Karl Collan syyskuussa. Kolera leviää juuri ulosteiden ja niiden saastuttaman veden välityksellä. Bakteereista ei Lapinlahdessa vielä tiedetty. Potilaiden immuniteettia heikensivät epäinhimillisten olosuhteiden lisäksi myös turhat ja väärät lääkkeet.
Potilas L 7.lokakuuta: Oksensi eilen Chloral -peräsruiskeen jälkeen.
- lokakuuta: Rauhallisempi, ei tarvitse pakkopaitaa eikä tuolia.
Kun potilaat ovat pakkotuoleissa tai pakkopaidassa monia tunteja, tai kylmässä kylvyssä verkon alla tunteja, he joutuvat virtsaamaan ja ulostamaan vaatteisiinsa ja kylpyveteen. Onhan heille annettu yhä uudelleen tuskallisia ja nöyryyttäviä oksennus- ja ulostuslääkkeitä, jotta mielisairautta aiheuttavat pahat aineet tulisivat näistä aukoista ulos. Heiltä vietiin viimeinenkin ihmisarvo. Lopuksi he eivät apaattisina ja toivottomina välittäneet enää mihin tarpeensa tekevät. Hoitajat inhosivat ja pelkäsivät heitä. Potilaat pelkäsivät kylmiä kylpyjä. Potilashuoneita ei oltu vielä syyskuussa lainkaan lämmitetty. Vielä 1880 potilaat teljettiin iltakahdeksasta kuuteen aamulla lukkojen taakse pimeään. Pääsivätkö vessaan, saivatko juotavaa.
Chloralia annettiin potilaille päivittäin, annostuksien todellisista määristä ei tiedä kukaan. Arno Forsiuksen mukaan kloraalia eli triklooriasetaldehydin hydraattia annettiin näköharhoista kärsiviin ja vaikean unettomuuden uhreille. Aine vaikutti sekä suun että peräsuolen kautta annettuna ja se oli paikallisesti erittäin ärsyttävää. Väärin annosteltuna se saattoi aiheuttaa sekavuutta, tajuttomuuden tai jopa kuoleman. Johti riippuvuuden muodostumiseen.
”Potilas K: On nyt kolme päivää seissyt hiljaa yhdellä paikalla kädet silmien edessä, puoliksi tunnoton.
Potilas L 21.11. Saa chloralia. Huutanut viime yönä, repinyt hameensa rikki pieniksi palasiksi. Äärimmäisen siivoton.
Kauppias B 29.12. Huutanut koko yön.” Saelan ei muistikirjoissaan pohdi sitä miksi potilas huutaa, ei pohdi hänen sairauttaan eikä osoita milloinkaan myötätuntoa potilasta kohtaan. Merkinnät potilasta kohden ovat niukat ja pelkästään toteavat.
”Rouva H: saanut peräruiskeena chloralia yöksi kahden viikon ajan tuloksetta. Saa morfiinipistoksen päivää kohden, melkein tehotta.”
Varmasti ne tehosivat, mutta ei sillä tavalla kuin kuviteltiin. Potilaalle tällainen farmakopea voi olla pitkän päälle tuhoisaa.
Arno Forsiuksen mukaan mielisairaaloissa käytettiin rauhoittavana tai unettavana lääkkeenä myös bromia (kalium- tai natriumbromidi), jauheena tai valmiina liuoksena. Pitkään käytettynä se aiheutti ajatuksen ja muistin heikkenemistä, sekavuutta ja käsien vapinaa.
”Potilas G: Ei saada ottamaan morfiinia, sylkee sen pois. Uhataan pakkosyötöllä (letkulla).”
Jos potilas kieltäytyi vastenmielisistä lääkkeistä tai raivostui kohtelustaan käytettiin väkivaltaa, pakkopaitaa, suunavaajaa, pakkotuolia, pimeää koppia jne. Toki oli väkivaltaisia potilaita, joita voimaakin käyttäen oli estettävä vahingoittamasta itseään ja toisia rauhallisia potilaita, mutta Lapinlahdessa väkivaltaa käytettiin kohtuuttomasti. Hoitajaksi kelpasi kuka tahansa, mitään koulutusta ei ollut. Saelanin edeltäjä Leonard Fahlander luopui pakkokeinoista, mutta joutui hoitajien vaatimuksesta niihin osittain palaamaan ja Saelan otti ne täysimittaisesti uudelleen käyttöön,
”Potilas B. Ei ole huomattu onaniaa.” Mielisairaiden hoidon historiasta kirjoittaneen Lapinlahden ylilääkäri Martti Kailan mukaan onanian uskottiin aiheuttavan mielisairautta. Potilaille annettiin kalomelia syljen vuodon lisäämiseksi, mikä aiheutti ienten ärsytystä ja elohopeamyrkytyksen. Uskottiin että sylkirauhasten ja sukuelinten välillä oli yhteys ja lisääntynyt syljenvuoto parantaa masennustiloja.
Se ainoa lohtu mitä nujerrettu potilas kaiken kärsimyksen keskellä yritti saada, itsetyydytys, sekin kiellettiin ja sitä vakoiltiin. Tämä kaikki kohdistui myös Aleksis Stenvalliin.
Kalle Achten mukaan Saelan isketti suonta ja kuppautti potilaita kohtuuttoman usein. Saelan toivoi että mielisairaus tulisi veren mukana ulos. Alahärmässä oli kupparieukko tartuttanut syfiliksen kuppaussarvillaan 200 potilaaseen. Potilaan pulssia kokeiltiin Lapinlahdessa joka päivä, jotainhan piti tehdä. Toistuvia ummetuksia täytyi toki lääkitä ja siihen käytettiin laksatiivina sennaa.
Sairaalassa potilaana ollut Heinäveden kirkkoherra Karl Johan Lind näki kuinka muuan hoitaja löi potilasta hiilihangolla alakerran käytävällä. Lind yritti mennä väliin, mutta hoitaja tokaisi ”ei tässä pappeja” tarvita. Lind parani sitten ja kirjoitti kokemuksistaan. Kalle Achtén mukaan Lind painotti useita vuosikymmeniä ennen virallista tahoa, että psyykkisillä häiriöillä on sielullinen pohja. Lind käytti potilaiden kanssa keskustelu- ja lauluterapiaa. Todisteena sen toimivuudesta oli runoilija Johan Julius Wecksell, joka oli paennut tai taantunut täydelliseen puhumattomuuteen ja häntä pidettiin toivottomana tapauksena. Saelan piti häntä parantumattomana, koska tämän aivot olivat hajoamassa (hans hjerna höll på att upplösa sig). Lind sai kuitenkin Weckselliin kontaktin, sai runoilijan laulamaan kanssaan virsiä ja lopuksi sai tämän kirjoittamaan kauniin kirjeen äidilleen. Tämän jälkeen hoitohenkilökunnan asenne sekä Lindiin että Weckselliin muuttui. Ylilääkäri Saelankin hämmästyi todetessaan, että on muitakin tapoja hoitaa mielisairasta kuin pakkopaita, kylmät kylvyt, kuppaus, oksennusaineet ja peräruiskeet. Näitä käytettiin Egyptissä jo 1500 eaa. Kuuluisa lääkäri Paracelsus sanoi jo 1500-luvulla, että potilaan hoidossa myötätunto ja ihmisrakkaus ovat olennaisena parantavana tekijänä.
Väkivalta jatkui entisellään. Erään kerran hoitajat löivät potilasta kun tämä lauleskeli. Potilas valitti tästä aamulla, mutta vartijat sanoivat että ”han pratar strunt”, puhuu pötyä, ja Saelan vapautti heidät vastuusta. Lind näki hoitajien kärventävän potilaita kuumilla raudoilla. Oliko tämä sadismia, jota kohdistettiin kahlittuihin mielisairaisiin aikaisemmilla vuosisadoilla. Lindin mukaan ”mielisairaala voi olla valheiden tyyssija ja muodostua mitä raaimman väkivallan ja tyrannian pesäpaikaksi!”
Joitakin poikkeuksiakin oli ja Lindin mukaan päällysmies Ginberg oli potilaille ystävällinen ja jopa ruokaili heidän kanssaan. Lind tuli sairaalaan potilaaksi vasta Aleksis Stenvallin jälkeen eikä ole tiedossa oliko Ginberg päällysmiehenä jo Stenvallin aikana.
Juhani Stenvallin käydessä Lapinlahdessa oli Aleksis-veli jo ”surkuteltavassa tilassa. Hän istui kymärässä ja loi joskus harhailevan katseensa minuun. En saanut mitään vastausta kysymyksiini.” Seitsemän veljeksen, Nummisuutarien ja Kanervalan kirjoittaja oli Lapinlahdessa ihmisenä tuhottu.
Thiodolf Saelan oli houruinhoidon johtokunnan ja yliopiston laillistama puoskari ja kiduttaja. Toki monien mielisairaiden hoito on yhä edelleen vaikeata ja voi olettaa että Thiodolf Saelan hoiti oman käsityksensä mukaan potilaitaan hyvin. Tulokset vain olivat potilaiden kannalta tuhoisat. ”Lempeä ja lämmin inhimillisyys oli sisäisin piirre hänen olemuksessaan” luonnehti J. Hafelstam Saelania tämän muistokirjoituksessa.
Saelanin Aleksis Stenvallia koskevan 19. marraskuuta 1871 tehdyn potilasmerkinnän jälkeen menee 88 päivää eli kolme kuukautta ilman mitään merkintää, kunnes 16. helmikuuta 1872 on merkintä Stenvallista: ”On ainoastaan huutanut, sanoo tänään olevansa sairas ja väsynyt.”
Aleksis Stenvallin hoitoon varatut rahat olivat ilmeisesti loppuneet ja Saelan halusi päästä potilaastaan eroon. Aleksis vietiin Albert veljensä kotiin Tuusulan Syvälahteen, jossa hän hieman jälleen kuntoutui. Syksyllä 1872 Eliel Aspelin ja Emil Nervander tulivat torppaan Aleksia tapaamaan. Tuli puhe kravustamisesta ja Nervander mainitsi Vantaankosken Palojoella ja Aleksin lapsuuden lehtimajan sen partaalla. Aleksis muisteli siellä olleensa ja sanoi: ”Jag var en stor skytt och satte ut pauloja ja siimoja.” Nervanderin kysymykseen saiko hän riistaa pyydyksiinsä, Aleksis vastasi: ”Jo, jag var då lycklig! Vieraiden lähtiessä tuli puhe ystävistä joille viedä terveisiä ja Aleksis toivotti: ”Ja, helsa åt alla!”
Voi olla että nykylääkkeillä ja terapialla Aleksis Kivestä olisi vielä saanut jossain määrin terveenkin ja kirjailijaeläkkeen hän olisi ansainnut, mutta mahdollisesti juuri Lapinlahdessa saatu tai pahentunut fyysinen sairaus päätti hänen elämänsä veljen kodin peräkamarissa vuoden 1872 viimeisenä päivänä.
Esitelmä Pro Lapinlahti ry:n ja Aleksis Kiven Seuran järjestämässä seminaarissa Lapinlahden sairaalassa 15.11.2015.
Teksti: FL Esko Rahikainen
Esko Rahikainen (s.1942) on tietokirjailija. Rahikainen on kirjoittanut Aleksis Kivestä ja hänen teoksistaan kirjat: Tähtiä kuin Otavassa (Lintu, 1980), Kivi (Gummerus, 1984), Lumivalkea liina – Aleksis Kivi ja rakkaus (1998, Like), Metsän poika (Gummerus, 2004), Fanjunkars – Aleksis Kiven kirjailijakoti (Pro Fanjunkars -säätiö & Aleksis Kiven seura, 2008) ja Impivaaran kaski (SKS, 2009). Rahikainen on julkaissut myös lukuisia artikkeleja, tutkimuksia, suomennoksia, runoja ja sanoituksia sekä toiminut Aleksis Kiven seuran varapuheenjohtajana.