Kuka on kansalliskirjailija?
Syksyllä 2002 Suomen Kansallismuseo ja Topelius-seura järjestivät esitelmäsarjan, jonka yleisotsikkona oli ”Suomen symbolit”. (Sarjasta muokattu kirja ilmestyi painosta syyskuussa 2006.) Esitelmien aiheita olivat muun muassa ”Maamme-laulu”, ”Kalevala – kansalliseepos” ja ”Kansallismaiseman hahmottuminen”. Muutkin liittyivät tavalla tai toisella käsitteeseen ”kansallinen”.
On etymologisesti kiinnostavaa, että suomen kielessä sana ”kansallinen” on johdettu ”kansasta”, toisin kuin jokseenkin kaikissa muissa Euroopan kielissä, joissa sanan pohjana on natio, siis kansakunta, eikä varsinaista kansaa merkitsevä latinan populus tai saksan Volk. Adjektiivit populaari, völkisch tai folklig, viittaavat kansanomaiseen, jopa ”rahvaalle ominaiseen”. Olisiko ”kansallinen” siksi suomessa ikään kuin lähempänä ”kansaa” kuin ”nationaalinen” muualla? Mene tiedä. Mikä on kansa, sitä on kysytty vuosikymmen vuosikymmeneltä, mutta epäilemättä tämä sana ja käsite vielä sukupolvi pari sitten viittasi niin sanottuun talonpoikaiseen kansaan, maata viljelevään väestöön, puhuttaessa vaikkapa kansanlauluista, kansanopistoista ja monista muista vastaavista.
Kansalliskukka, kansalliseläin, kansallislaulu
Itselleni tuossa esitelmäsarjassa lankesi aihe ”Kansalliskukka ja kansalliseläin”. Voisi kuvitella, että erilaisten ”kansallis” -asioiden nimeäminen olisi kuulunut ennen kaikkea 1800-luvulle, kansallisuusaatteen eli nationalismin suurelle vuosisadalle, tai viimeistään sen jälkimainingeissa purjehtineelle 1930-luvulle. Suomen kansalliskukka valittiinkin ensimmäisen kerran jo 1934, mutta hieman yllättäväksi osoittautui, että vielä 1967 Suomen itsenäisyyden juhlavuoden neuvottelukunta järjesti uuden kansalliskukkakilpailun. Kansalliskukaksi tuli muuten kielo, vaikka onkin hieman vaikea ymmärtää, mikä kielossa olisi erityisen suomalaista kymmeniin muihin kukkiin verrattuna.
Parikymmentä vuotta myöhemmin valittiin maamme kansallispuuksi rauduskoivu, joskin kuusi ja mänty olivat sille pahoina kilpailijoina. Myös kansalliseläin löytyi 1980-luvulla, eikä se ymmärrettävästi ollut vaakunamme leijona vaan karhu, joka tosin esiintyy myös naapurimme Venäjän symbolina. Niin ikään 1980-luvulla valittiin Suomelle kansallislintu, laulujoutsen, joka pari vuosikymmentä sitten oli vahvasti yleistymässä oltuaan aikaisemmin katoamisen partaalla. Viime aikojen keskustelu laulujoutsenen ja kyhmyjoutsenen asemasta on osoittanut, että ajatus kansallislinnusta on sisäistetty varsin laajoissa piireissä. Vielä 1990-luvulla leikki jatkui, kun Eläinmaailma-lehden äänestyksessä Suomen kansallishyönteiseksi tuli leppäkerttu, tarkemmin sanoen seitsenpistepirkko. Itse kirjoitin eräässä pakinassa jo 1978, että jokihelmisimpukka eli raakku pitäisi nimetä Suomen kansallisnilviäiseksi, joskaan en ole kuullut että asiaan olisi saatu virallista vahvistusta, sen enempää kuin ravun nimeämiselle kansallisäyriäiseksi!
Kaikille näille osin leikkimielisillekin kansallishankkeille on ollut luonteenomaista, että on haluttu valita yksi laji nimenomaan erityiseksi kansallislajiksi. Kansallislaulu, lippu ja vaakuna ovat luonteeltaan hieman toisenlaisia; molemmat jälkimmäiset ovat valtiovallan virallisesti määrittelemiä tunnuksia, ja vaikka Maamme-laulua ei koskaan ole samalla tavoin virallisesti vahvistettu kansallislauluksi, kuten alkuvuodesta 2004 lehdissä käydyssä ottelussa Pacius vastaan Sibelius – tai Runeberg vastaan Koskenniemi – kävi ilmi, sen asema on niin vakiintunut, että uuden kansallislaulun omaksumiseen ei ole laajemmalti nähty aihetta. Syiksi kansallislaulun vaihtamiseen ei ole riittänyt se että Pacius oli kotoisin Saksasta eikä sekään että valtaosa suomalaisista laulaa Maamme-laulua suomennoksena, ei alkuperäisin ruotsinkielisin sanoin. Sanoakseni asian pateettisesti, Maamme on puolentoista vuosisadan kuluessa lunastanut paikkansa molemmilla kielillä. Mutta meillä, niin kuin muuallakin, on pidetty tärkeänä, että kansallislauluja on vain yksi. Mitä muuten soitettaisiin valtiovierailuilla tai olympialaisten mitalienjaossa?
Kansalliskirjailijan määrittelyä
Mutta onko kansalliskirjailijoitakin oltava vain yksi, niin kuin kansallislauluja, lippuja ja vaakunoita? Lippu ja vaakuna ovat symboleja ja käytännöllisesti katsoen pelkästään symboleja, mutta kirjailija on toki muutakin. Ja jos meillä on kansalliskirjailija, onko myös kansallissäveltäjä, kansallismaalari ja kansalliskuvanveistäjä? Entä muualla? Onko kansalliskirjailijan käsite tyypillinen vain verraten nuorille, nationalismin nousun myötä syntyneille, tai kuten usein sanotaan, heränneille kansakunnille?
Runeberg sai kansallisrunoilijan gloorian jo varsin varhain, ja kansallisrunoilijan asemassa hän on pysynyt, joskin on kyseenalaista, missä määrin häntä on edes juhlavuotenaan 2004 todella luettu.
Mutta kuka oli Ruotsin kansallisrunoilija samaan aikaan, tai aikaisemmin tai myöhemmin? Entä Norjan tai Tanskan? Ja oliko kansallisrunoilija sama kuin kansalliskirjailija?
Ennen kuin ryhdymme pohtimaan näitä, olisi määriteltävä, mitä kansalliskirjailijalla ylipäänsä tarkoitetaan. Voidaan tietenkin sanoa, että kansalliskirjailija on kirjailija jota yleisesti pidetään kansalliskirjailijana – ja tässä tyhjänpäiväiseltä kuulostavassa tautologiassa on sen verran pohjaa, että nimitykseen vaaditaan jonkinlaista konsensusta, yleistä mielipidettä. Yksittäisen harrastajan tai tutkijan mielipide ei riitä.
J. V. Snellman katsoi hegeliläisten oppiensa mukaisesti, että kansallishenki ilmenee kansalliskirjallisuudessa. Kansalliskirjallisuudeksi taas kelpaa oikeastaan vain kansalliskielellä kirjoitettu kirjallisuus. Snellmanin mukaan jokaisella kansalla oli yksi ja ainoastaan yksi kansalliskieli, ja Suomessa se oli suomi. Suomeksi ei tosin ollut mainittavaa kirjallisuutta, ja se oli siis luotava. Juuri siksi Snellman kannusti Aleksis Kiveä kirjoittamaan nimenomaan suomeksi, vaikka hän ei myöhemmin ollutkaan Kiven kirjalliseen työhön varauksettoman tyytyväinen. Runebergin runoutta Snellman ei puolestaan lukenut kansalliskirjallisuuteen juuri sen ruotsinkielisyyden takia, ja siksi hän ei ilmeisesti olisi pitänyt Runebergia Suomen kansallisrunoilijanakaan, jos häneltä olisi asiaa kysytty. Toisaalta Snellman ei puhunut yhdestä ja määrätystä kansalliskirjailijasta, vaan näitä saattoi olla useita, jos he vain ilmensivät kansallishenkeä oikealla tavalla.
Hegeliläis-snellmanilainen ajatus kansalliskielestä on 2000-luvun Euroopassakin yllättävän elinvoimainen. Suomessa on vuosikymmenten mittaan totuttu ajatukseen, että maassa voi olla kaksi kansalliskieltä, jopa kaksi kansalliskirkkoa, ja tarpeen vaatiessa kansalliskieliksi voitaisiin kelpuuttaa useampiakin kieliä. Belgiassa virallisia kieliä on kolme – hollannin ja ranskan lisäksi myös saksa kuuluu niihin – ja Sveitsissä peräti neljä, vaikka yksikään näistä ei ole Belgian tai Sveitsin kansalliskieli siinä merkityksessä kuin vaikkapa ruotsi Ruotsin ja tanska Tanskan. Norjassa kielimuotoja on kaksi, ja pitkiä kiistoja on käyty siitä, kumpi niistä on ikään kuin kansallisempi ja siten oikeammin norjalainen. Mutta Baltiassa, erityisesti Virossa ja Latviassa, venäjän kieltä ei ole hyväksytty viralliseksi, toisen kansalliskielen asemasta puhumattakaan, vaikka sitä puhuvia on näissä maissa prosentuaalisesti paljon enemmän kuin vaikkapa ruotsia puhuvia Suomessa. Espanjassa katalaanilla tai baskilla on vain paikallisesti virallinen asema, vaikka etenkin katalaanin puhujia on miljoonia, eikä Ranskassa bretonin, oksitaanin tai provensaalin virallistaminen edes paikallisesti tulisi kysymykseenkään. Euroopan Unioniin pyrkivässä Turkissa kurdin kielen käyttäminen oli vielä jokin aika sitten suorastaan rangaistavaa, ja kestänee pitkään, ennen kuin Turkissa päästään edes keskustelemaan siitä, olisiko kurdia opetettava maan kaikissa kouluissa! Venäjällä tiedetään monien ns. vähemmistökielten, suomalais-ugrilaiset mukaan luettuina, aseman viime aikoina suorastaan heikentyneen jopa neuvostoajoista, sen sijaan että Venäjän hallinto ymmärtäisi olla ylpeä maan kielellisestä moninaisuudesta.
Nämä esimerkit osoittavat, että ajatus yhdestä dominoivasta ja ikään kuin muita paremmasta kansalliskielestä todella elää Euroopassa yhtä vahvana ja kenties vahvempanakin kuin Snellmanin aikoihin. Mutta jos hyväksymme ajatuksen siitä että kansalliskieliä voi olla useita, meidän on myös hyväksyttävä, että kansalliskirjailijat voivat kirjoittaa useillakin kielillä – ja näin ollen Runeberg saa pitää asemansa kansallisrunoilijana, ainakin yhtenä heistä.
Kansalliskirjailijan aihepiiri
Kieltä tärkeämpää ehkä onkin kansalliskirjailijan aihepiiri. Hän kirjoittaa kansasta, tai pikemminkin kansakunnasta, ja maasta jossa se asuu. Tässä suhteessa sekä Runeberg että Aleksis Kivi täyttävät paikkansa erinomaisesti; yhtäältä Hirvenhiihtäjät ja Vänrikki Stoolin tarinat ja toisaalta Seitsemän veljestä kuvaavat – tietenkin kirjailijoiden näkemysten mukaisesti – suomalaisia ja Suomea, ainakin tiettyä jotenkin tyypilliseksi luonnehdittavaa osaa niistä.
Tällä perusteella moni muukin kelpaisi kansalliskirjailijaksemme: Zachris Topelius, Juhani Aho, Väinö Linna, vain muutaman näkyvimmän mainitaksemme. Kaikkia näitä on pidetty kansalliskirjailijoina, ja esimerkiksi historiantutkija Matti Klinge on eräässä esseessään nimittänyt Linnan Pohjantähti-sarjaa Suomen kansallisromaaniksi. Lisäksi Linnan Tuntematon sotilas, Topeliuksen Välskärin kertomukset sekä Ahon tunnetuimmat lastut kuuluvat epäilemättä siihen kansalliskirjallisuuteen, jonka muutaman vuosikymmenen takainen tietosanakirja määrittelee näin: ”ne kaunokirjallisuuden tuotteet sekä kansallista tutkimusta ja hengenviljelyä käsittelevät teokset, joissa omintakeisimmin kuvastuu kansan yksilöllisyys”. Määritelmässä kuuluvat selvästi hegeliläis-snellmanilaiset kaiut, mutta sen perusteella olisi vaikeaa ratkaista, mikä teos on kansalliskirjallisuutta, mikä ei. Ehkä on parasta jatkaa vain sormituntumalla ja etsiä kansalliskirjailijoita aluksi naapurimaistamme! Niistä kenties löytyisi esimerkkejä vastauksiksi kysymykseen, mikä oikeastaan on kansalliskirjailija.
Onko naapureillamme kansalliskirjailijoita?
Jo lähin läntinen naapurimme Ruotsi tuottaa vaikeuksia. Ruotsalaisilla kaunokirjailijoilla ei ole koskaan ollut tarvetta korostaa kansakunnan olemassaoloa samalla tavoin kuin suomalaisilla, sillä kansakunta ei ole vuosisatoihin ollut suoranaisesti uhattuna. Ruotsin kansainvälisesti tunnetuin kirjailija on epäilemättä August Strindberg, mutta hän tuskin käy kansalliskirjailijasta aihepiirinsä, yhteiskuntakritiikkinsä ja yksilöllisyytensä tähden. Mitan täyttäisi paremminkin Selma Lagerlöf, joka etenkin ”Peukaloisen retkissä” kirjoitti nimenomaan Ruotsista ruotsalaisille, jopa niin että teosta on sanottu ”Ruotsin Maamme-kirjaksi”. Siitä huolimatta teos tuli runsaasti käännetyksi ja peräti maailmankuuluksi. Ruotsista ovat aiheensa saaneet myös hänen useimmat muut kirjansa. Mutta onko juuri hän Ruotsin kansalliskirjailija, se jääköön ruotsalaisten pohdittavaksi; moni voisi ehkä asettaa iloisen laulajan Bellmanin hänen rinnalleen.
Norjan kirjailijoista kansainvälisesti kuuluisin on Henrik Ibsen. Mutta luulen että norjalaiset sittenkin antavat kansalliskirjailijan viitan pikemminkin Ibsenin aikalaiselle Björnstjerne Björnsonille, Norjan kansallislaulun runoilijalle. Hänen romaaninsa ja näytelmänsä kytkeytyvät Norjaan paljon tiiviimmin kuin Ibsenin universaalisempi tuotanto. Björnson oli myös poliittisesti Norjan kansallisen heräämisen miehiä, niin kuin meillä Runeberg ja omalla tavallaan Aleksis Kivikin, vaikka hän toisin kuin nämä toimi myös aktiivisena poliitikkona.
Entäpä sitten tanskalaiset? Heidänkään ei ole tarvinnut liiaksi korostaa kansansa olemassaoloa, ja tanskan kielelläkin on kirjallisuuden kielenä monisatavuotiset perinteet. Tanskalaisista kirjailijoista epäilemättä maailmalla tunnetuimmaksi tuli H. C. Andersen, ei vain saduillaan vaan muillakin tuotteillaan, joskin tämä muu tuotanto on nykyään paljolti painunut unohduksiin. Olisiko Andersen Tanskan kansalliskirjailija? Vai sittenkin hänen edeltäjänsä Adam Oehlenschläger, Tanskan romantiikan suuri nimi, joka 1829 juhlallisesti laakeroitiin ”Pohjolan runokuninkaaksi”? Oehlenschläger sentään kirjoitti enemmän Tanskasta ja tanskalaisista, ja muutenkin voidaan kysyä, olisiko satusedän nimeäminen kansalliskirjailijaksi aivan paikallaan. Ehkä se juuri Tanskassa voisi olla? Tulihan Topeliuskin tunnetuksi muun ohella myös satusetänä.
Eteläiset naapurimme Viro, Latvia ja Liettua ovat kaikki joutuneet kamppailemaan kielensä ja kansallisuutensa puolesta, ajoittain hyvinkin rajusti, ja käsite kansalliskirjailija soveltuisi niiden kaikkien puitteisiin. Olisiko Viron kansalliskirjailijaksi otettava kansalliseepoksen Kalevipojan luoja Friedrich Reinhold Kreutzwald, Runebergin ja Snellmanin aikalainen, kansallisen liikkeen johtohahmo J. V. Jannsen, tämän lyyrikkotytär Lydia Koidula vai realistisen kirjallisuuden tienraivaaja ja Viron maaseutuväestön kuvaaja Eduard Vilde? En osaa sanoa.
Latvian kirjallisuudessa nousee esiin Suomessa jokseenkin tuntematon Janis Rainis, josta kirjallisuudentutkija Viesturs Vecgravis toteaa: ”Hän debytoi myöhään, vasta 1890-luvun jälkipuoliskolla, mutta edustaa kuitenkin latvialaisessa runoudessa kaikkein vakuuttavimmin kolmen elementin yhdistelmää: kansallisen, intiimin ja yhteiskunnallisen.” Moni latvialainen on vakuuttanut, että jos kansalliskirjailijaa halutaan, juuri Rainis, jonka mukaan myös maan kirjallisuusmuseo on nimetty, olisi oikea mies tähän tehtävään. Mutta unohtaa ei sovi myöskään maan tavattoman rikkaan kansanlauluperinteen, dainojen, kokoajaa ja julkaisijaa Krisjanis Baronista sekä kansalliseepoksen Karhunkaatajan laatijaa Andrejs Pumpursia; epäilemättä heidänkin paikkansa on kansalliskirjailijoiden Elysionissa.
„Liettua, synnyinmaani! Kuin terveyden päivät / kauneinna mielessä väikkyy, kun kauas ne jäivät, niin sua muistelen nyt.“ Nämä Adam Mickiewiczin Pan Tadeusz –runoelman alkusäkeet osaa lähes jokainen puolalainen – ne muuten muistuttavat suuresti kymmenisen vuotta myöhemmin kirjoitettuja Vänrikki Stoolin tarinoiden alkusäkeitä ”Mennyttä aikaa muistelen niin mielelläni vielä…” Runoelman suomentaja V. K. Trast ylistää Mickiewicziä Puolan ja koko slaavikunnan suurimmaksi runoilijaksi ja antaa ymmärtää, että Pan Tadeusz on kaikkien slaavilaisten kansain ihanin taideteos – ”ainoa onnistunut eepos, minkä 19. vuosisata on synnyttänyt”. Ei ihme, että puolalaiset jo kauan sitten omaksuivat Mickiewiczin kansallisrunoilijakseen. Siksi tuntuu lähes merkilliseltä, että Mickiewicz aloittaa eepoksensa ylistämällä Liettuaa, synnyinmaataan, ja koko eepos kuvaa elämää Liettuassa.
Liettualaisten suuresti arvostama tutkija A. R. Niemi kirjoitti teoksessaan ”Liettualainen kirjallisuus” 1925: ”Isänmaallisen mielialan etevin tulkki on suuri puolalainen runoilija Adam Mickiewicz, jonka runous on vaikuttanut syntyperäisiin liettualaisiin koko vuosisadan ja jonka vaikutus ei vieläkään ole lakannut.” Mickiewicz – tai liettualaisittain Mickievicius – siis kelpaisi ei vain Puolan vaan myös Liettuan kansalliskirjailijaksi, vaikka hän tietenkin kirjoitti puolaksi, joka hänen aikanaan oli Liettuan sivistyskieli niin kuin ruotsi oli Suomen. Tietysti kansalliskirjailijoita oli Liettuassa muitakin, alkaen Kristijonas Donelaitiksesta, jonka Kostas Korsakas sanoo runoelmallaan Vuodenajat ”kohoavan Liettuan 1700-luvun kirjallisuudesta ylhäisen vuoren tavoin”, vaikka runoelma painettiin vasta 1800-luvun puolella, tekijän jo kuoltua, aina 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Maironisiin, jonka laulut ja näytelmät ylistivät muinaisen Liettuan suuriruhtinaita ja joka, Algimantas Bucysin sanoja lainatakseni, ”innosti mahtavaa kansanliikettä vapauden ja itsenäisyyden puolesta.”
Miten erilaisia ovatkaan naapuriemme kansalliskirjailijat! Joukkoon on tietenkin lisättävä vielä itäisen naapurin Aleksandr Puskin, jonka pääteosta Jevgeni Oneginia kriitikko Vissarion Belinski aikoinaan luonnehti ”venäläisen elämän ensyklopediaksi”. Puskinin asema Venäjällä on säilynyt vankkumattomana kaikkien poliittisten vaiheiden läpi. Mutta Puskinkaan ei ollut Venäjän ainoa eikä edes ensimmäinen kansallisrunoilija. Matti Klinge luonnehtii tutkimuksessaan Poliittinen Runeberg (2004) Vasili Zukovskia oman aikansa Venäjän kansallisrunoilijaksi, ja vaikka Zukovski Klingen mukaan oli jo 1840 hyvin tunnettu Suomessa, hän lienee puolentoista vuosisadan mittaan ainakin meillä painunut aika lailla unohduksiin, toisin kuin Puskin, joka täälläkin yleisesti ainakin tiedetään ellei tunneta. Toisaalta on vaikea olla lukematta Tolstoita, ehkä myös Turgenevia Venäjän kansalliskirjailijoihin, sillä kuten monet ovat sanoneet, Venäjää ei voi tuntea tuntematta heidän tuotantoaan; tässä suhteessa esimerkiksi Dostojevski ja Tsehov jäävät sivummalle, niin loistavia kirjailijoita kuin he muuten ovatkin.
Mihin kansalliskirjailijoita tarvitaan?
Aikomukseni on ollut tarkastella kansalliskirjailijoita vain naapuriemme esimerkkien valossa ja tuoda ehkä esiin ennen kaikkea se miten vaikeaa kansalliskirjailijan määrittely on ja miten sen luonne vaihtelee maasta toiseen. En kuitenkaan voi jättää mainitsematta muutamaa suurta kirjailijaa, joiden maine ja tuotanto tunnetaan kaikkialla Euroopassa ja Euroopan ulkopuolellakin. Kun puhumme Italian suuresta kirjallisuudesta, ajattelemme ehkä ennen kaikkea Dantea ja hänen Divina Commediaansa, Jumalaista näytelmää. Dantea on epäilemättä sanottava Italian kansalliskirjailijaksi, vaikka hänen isänmaansa oli itse asiassa vain Firenzen kaupunkivaltio ja hänen kielensäkin toscanan kieli, yhtenäistä Italian valtiota ja kieltäkään kun ei vielä ollut.
Espanjassa vastaavan aseman saa Cervantes ja Portugalissa Camões, Os Lusiadas-sankarieepoksen tekijä, molemmat 1500-luvulta. Samalle vuosisadalle kuuluu myös William Shakespeare, jonka kohdalla syystä voidaan kysyä, onko häntä pidettävä Englannin kansalliskirjailijana. Hänen aiheensahan olivat universaalisia, toki myös englantilaisia, mutta hänen kielensä oli rikkainta englantia mitä siihen mennessä oli kirjoitettu ja hänen merkityksensä Englannin kulttuurille on ollut suunnaton. Vastaavasti on Goethen merkitys Saksalle ja saksalaisuudelle ollut valtava – suotta eivät Saksan ulkomaiset instituutit ole nimeltään Goethe-instituutteja – vaikka hänen tuotantonsa ei suinkaan ole kaikin osin sellaista että se ilmentäisi juuri saksalaisen hengen syvintä ominaislaatua.
Ranskan laajasta, vanhasta ja rikkaasta kirjallisuudesta on vaikeampi löytää tyypillistä kansalliskirjailijaa; jotkut ranskalaiset ovat sitä mieltä että jos joku niin Victor Hugo kuuluisi tähän kategoriaan, ja moni amerikkalainen pitäisi Mark Twainia ellei peräti kansalliskirjailijana niin kuitenkin amerikkalaisimpana kaikista Yhdysvaltain kirjailijoista. Mutta nämäkin kirjailijat kuuluvat ei vain omille kansoilleen vaan koko maailmalle, niin kuin Aleksis Kivenkin soisi kuuluvan.
Tärkeintä kansalliskirjailijoissa saattaakin olla heidän merkityksensä, useinkin vasta vuosia ja vuosikymmeniä heidän kuolemansa jälkeen saavutettu merkitys. Heittäytymättä liian pateettiseksi voisi ehkä sanoa, että jos me yksilöinä tarvitsemme kirjallisuutta, hyvää kirjallisuutta, tunteaksemme olevamme ihmisiä, me tarvitsemme kansalliskirjallisuutta ja kansalliskirjailijoita pysyäksemme omana itsenämme, kansakuntana kansakuntien joukossa, tässä kaiken aikaa integroituvassa ja globalisoituvassa maailmassa.
Teksti: Professori Anto Leikola
Anto Leikola (s.1934) on luonnontieteilijä, kirjailija, Aleksis Kiven seuran entinen puheenjohtaja (2002-2014) ja nykyinen kunniajäsen. Leikola on julkaissut lukuisia essee- pakina- ja kolumnikokoelmia, biologian oppikirjoja, suomennoksia, artikkeleja ja arvosteluja. Leikolalle on myönnetty Suomen tietokirjailijat ry:n Warelius-palkinto vuonna 1988. Leikolan teos Norsusta Nautilukseen: löytöretkiä eläinkuvituksien historiaan (John Nurmisen säätiö) oli Tieto-Finlandia -palkinnon ehdokkaana vuonna 2012.