Yksi yhteisistä punaisista langoista Aleksis Kiven elämässä ja sanataiteessa muodostuu hänen suhteestaan kirkkoon, hänen omaa aikaansa dominoivaan kirkolliseen kulttuuriin ja perinteeseen – kirkonmiehineen ja seurakuntalaisineen -, raamatulliseen ja uskonnolliseen kieleen ja maailmankuvaan, sekä lopulta myös uskon ja epäuskon kysymyksiin.
Näitä piirteitä on jo klassisessa perustutkimuksessa Kiven biografiasta ja tuotannosta hahmotettu yksityiskohtiakin myöten. Vain kokoava näkemys on puuttunut.
Kiven nurmijärveläinen kirkko, papit ja Kivelle tyypilliset lukkarit-kanttorit esikuvineen on selitetty jo Tarkiaisen peruselämäkerrassa. On pantu monin tavoin merkille se, että Nurmijärven seurakunta on ollut 1800-luvun ensi puoliskolla tyypillinen Suomen Siionissa takapajuisuuksineen ja kehityksineen, mutta erityisesti on muistettu Nurmijärvi yhtenä herännäisyyden eteläisimpänä kasvualustana, etenkin seurakunnan kappalaisen J.F. Berghin ansiosta. Itse Paavo Ruotsalaisen käyntiä v. 1838 on muistettu Nurmijärvellä. Herännäistyypit ovat Kivellä lähiympäristöstä otettuja. Äiti Anna Stiina Hamberg oli herännyt : ”mamma on pietisti”, on Kivi sanonut jo nuorena. Heränneiden tyyppien skaala ulottuu Kivellä äärestä viereen, koomisesta herkkään: herätyssaarnaajat Kurkelan Juhosta perkeleillä pelottelevaan mutta sovinnon suloisuuden ylistäjään ”Seitsemän veljeksen loppuluvun lukkariin, tekohurskaitakin piirteitä omaaviin Simeoniin ja körttiin pukeutuvaan Juhaniin, Härkämäen isäntään mutta myös hänen aito kristittyyn tyttäreensä, josta tuli veli Tuomaan vaimo, näkyjä näkevään Seunalan Annaan joka rukoilee Jumalalle kiroilevan Juhaninkin puolesta, tai herätyksessä totiseksi muuttuneeseen Tammiston Kyöstiin saakka.
Näillä tyypeillään Kivi oli siis omalla tavallaan mukana siinä keskustelussa, mitä herännäisyyden asemasta ja suhteesta yhteiskuntaan hänen aikanaan käytiin. On ihme, että Kiven kuvausta, myönteistä, erityisesti Jukolan veljesten kehittymistä seurakunnan täysvaltaisiksi jäseniksi hänen lähipiirissään (lukuun ottamatta Cygnaeusta, Bergbomia, Snellmania) tajuttu. Kiven elämänvaiheiden taustalla omalla tavallaan heränneitä olivat myös Nurmijärven palkkapitäjänään hallitseva teologian professori – ”välitysteologina tunnettu – A.F.Granfelt ja Kiven toiseksi viimeinen lääkäri, professori O.E. Hjelt Tuusulasta.
Se että tiukkamoraalinen A.Meurman ja Kivelle alituiseen katkera A.Ahlqvist tuomitsivat ”Seitsemän veljestä” on erikoista: he jäivät kirjaimellisesti taivastelemaan vain veljesten jumalatonta menoa eivätkä panneet merkille sitä, että pojilla oli kaiken aikaa pyrkimys- vaikka koomiseksikin muuttuneena – tulla kunnon seurakuntalaisiksi mikä tarkoitti maallisemmin sanottuna yleistä kansalais- ja yhteiskuntakelpoisuutta. Kiven teilaajilta Ahlqvistilta ja Meurmanilta puuttuu totaalisesti tyylilajien varioinnin taju. He odottivat Kiveltäkin vain saarnaa, näkemättä Kiven kuvauksissa niin silmiinpistävää paimenten inhimillisyyttä, ymmärtävällä huumorilla ja komiikalla mutta myös aidolla hartaudella höystettyä.
Korkea tyyli ja koominen
V.Tarkiaisen elämäkerta ja muut tutkimukset ovat olleet F.Cygnaeuksen nerokkaiden aikalaisoivallusten jatkajia myös suhteessa uskonnolliseen kieleen. Esitellessään (teoksessa A.Kiven muisto, s.229-231) Jukolan poikien tärkeintä kirjaa, symbolisesti ja konkreettisesti, Aapista, Tarkiainen panee merkille, miten jo aapiskirjassa on iskostettu mieliin uskonnollista kieltä ja lauseparsia, jollaisia Jukolan veljekset viljelivät. Aapinen, Katekismus, Virsikirja – sitten myös Raamattu – ovat totuttaneet kansan tähän korkeaan tyyliin, josta on vain askel jouduttaessa toisessa asiayhteydessä koomiseen.
Sen saman minkä myöhemmin sanoo E.Auerbach ”tyylien sekoituksesta” tai M.Bahtin kielen karnevalisoinnista, ilmaisee jo Tarkiainen, joka oli mm. Cervantesin ja Holbergin erinomainen tuntija. Tarkiaisen mukaan Aristofaneen sankarityylien parodioissa ja keskiaikaisten kirkonmenojen messujen kansan parodioissa ovat esim. Laurin saarnankin syvimmät juuret. Kun esim. veljekset keskustelevat johtajuudesta (5. luku) ja kun Aapo sanoo: ”Se on oikeus ja kohtuus”, on kysymys messusta, jossa kansa vastaa noilla sanoilla papin kehotukseen ”Kiittäkää Jumalaan, meidän Herraamme”. ”Pyhä kieli profaanisti käytettynä synnyttää aina koomillisen vaikutuksen” ja sitä ovat aina harjoittaneet ”älykkäimmät sukkeloitsijat sekä kansan keskuudessa ettäkirjallisuudessa”, Tarkiainen kirjoittaa ja jatkaa: ”Miksei Suomen kirkolliseen kieleen jo lapsuudestaan tottunut Kivi olisi käyttänyt tuolloin tällöin hyväkseen tuota tyylikeinoa, antaaksensa lauseille ’sillä kurilla enemmän kiivautta ja voimaa’, kuten Esko häälaulullaan pienellä ’peräkaneetilla?”. (Tarkiainen s.231)
Valtaosa Kiven huumorista tulee kielen – useimmin vielä repliikkien – alkuperäisen viiteyhteyden ja -lähteen ja tekstin dialogisesta ironiasta. Tämän huumorin ymmärtäminen vaatii siis kielen kaksipohjaisuuden tajuamista: kaksi tärkeäää tekstipohjaa tähän ovat Kivellä uskonnollis-raamatullis-kirkollinen kieli ja toisaalla oikeuden ja lain kieli. Molemmat kielipohjat teksteineen: peruskirjoina siis Raamattu ja lakikirja olivat Kivelle perin tuttuja jo kodin lähipiiristä äidin ja isän perintönä. Voisi siis sanoa: isältä laki ja äidiltä evankeliumi. Laki ja evankeliumi olivat yhteiskunnan moraalinen perusta. Tämä käy ilmi, vaikkakin laki ja evankeliumi käsitettynä raamatullisessa mielessä esim. Stenvallien kotikirjoihin kuuluneesta pikku kirjasesta jonka nimi kuuluu kokonaisuudessaan: ”Herran Jesuksen nimeen! Tuomas Wilcocks’in Kalliit Hunajan Pisarat Kalliosta Kristuksesta eli Lyhykäinen varoitussaarna kaikille pyhille ja syntisille”. Suomentaja Abraham Frosterus näet huomauttaa selityksissään (nootti 44): ”Tosin pitää lain olla Lakina ja Evankeliumin Evankeliumina, eikä suinkaan sekoittaa toista toiseen, vaan käyttää molempia järjestyksessä ja tarkoituksensa mukaisesti –”.
Kiven tuomitsijat ehkä sittenkin ymmärsivät aivan oikein teosten kielen dialogisuuden ja ironian, mutta eivät halunneet sitä ymmärtää: he katsoivat Kiven pilkkaavan heitä itseään ja arvojaan kristittyinä seurakuntalaisina ja lainkuuliaisina yhteiskunnan jäseninä. Kiven kielen kaksipohjaisuutta ja humoristista huumorin koodia tajuamatta lukija löytää puheympäristöstään irrallisia Raamatun ja virsikirjan tai Ruotsin valtakunnan lain sitaatteja tuhka tiheään. Vaikkapa nuo herätyskirjallisuuden kalliit hunajan pisarat leikillistyvät, kun ”Nummisuutarien” Mikko Vilkastus muistuttaa Nakkisten vanhasta sedästä, joka ryhtyessään juomaan kutsui viinaa ”hunajan pisaraksi korkeuden kalliosta.”
Siis vasta viittaussuhteessaan nuo selvät sitaatit, joskus jopa lainausmerkkeihin asetettuina, tai enemmän lähdepohjan tuntemusta vaativat alluusiot toteuttavat tarkoituksensa: joko huumorin tai hartauden. Ts. Bahtinin termi ”vieras sana” toteutuu Kiven teksteissä koomisessa merkityksessä, silloin kun ”pyhää sanaa” siteerataan oikein mutta ”väärässä” yhtydessä (Juhani” tai sitten siteerataan väärin mutta totisessa tarkoituksessa (etenkin Esko). Tässä kaksipohjaisuudessa on myös selitys ja avain siihen, miksi lopulta vain ”Nummisuutarit”, ”Kihlaus” ja ”Seitsemän veljestä” ovat joka suuntaan elävää kirjallisuutta. ”Lea” ja ”Kanervalan” runot taas elävät kauneusnäkyjensä ja uskon ja rakkauden tunnustuksina yksipohjaisessa idealismissaan ja romanttisuudessaan. Muut Kiven teokset kamppailevat joko tietoisen komiikan (”Olviretki”), näytelmällisen juonen tai pelkän idealismin ja aatteen kahleessa (”Canzio”, ”Margareta”).
Kiven kirkko
Jo Kiven kotikirkko, sen interiööri ja sen ympäristö näyttäytyvät joko idealistisessa ja hartaassa tai sitten humoristisessa – tai liki pelottavassa – valaistuksessa. Tunnettu on Kiven kirje ystävälleen A.R.Svanströmille 1863. ”Kirkko on oleva sinusta vähäpätöinen, mutta huomaa kuitenkin tornin tasaiset suhteet, kellojen syvämielinen ointu, saarnastuolin, mutta varsinkin alttarin symmetria ja yksinkertainen sulous, mystillinen majesteettisuus Kristuksen kuvassa, kun hän väikkyy pilvissä taivaaseen astuessaan… Huomaa myös neitsyt Maria, lapsi sylissä: hänen kasvonsa ovat minusta olleet naiskauneuden ihanne, varsinkin kun niitä katselee etäältä.” Kivi todella on tarkkaan tuntenut kotikirkkonsa ja antanut avaimia sitä kautta syvemmällekin tuotantoonsa. Yksityiskohtana voi mainita, että kirkon keskikohdalla oleva pieni torni palloineen ja risteineen oli Kiven kummisedän Antti Ojakkalan suunnittelema ja rakentama. (Eeva Ojanen: Temppeli korkea. Nurmijärven kirkon kaksi vuosisataa. 1993, s. 38) C.P.Elfströmin alttaritaulu ”Kristuksen taivaaseen astuminen” heijastuu ”Lean” ihannoituun Jeesus-kuvaan ja lehterin ”Nurmijärven madonnan” vaikutuksesta äiti- ja lapsiaiheisiin tuotannossaan Kivi antaa jo siis itse viitteet. Runossa ”Rippilapset” on Kiven omakohtaisen muistuman vahva tunne, vaikka maininta ”urkujen huokaavasta soitosta” on historiallisesti liian aikainen – urut hankittiin Nurmijärven kirkkoon vasta Kiven kuoleman jälkeen v. 1875 (ks. Ojanen, mts 43):
”Kuva on korkea alttarin seinäs:
Pilvissä väikkyy siel Ihmisen Poika
Sankari katsannol’
Mut ihanast hymyävät huulens
Ja otsansa kimmeltää”
Tyystin toinen on tyylilaji kun Juhani katselee näkyä Sonnimäeltä : ”Tuolla punoittaa lukkarin talo kuin punainen kukko ja tuolla kohoo korkeuteen Herran temppelin torni”. Ja ennenmuuta kirkon sisäkuva muuttuu humoristiseksi, kun näemme eepoksen loppuluvussa Juhani Jukolan istuvan rykimässä kirkonpenkissä körtit päällään Härkämäen hurskaan isännän vieressä tai ennen muuta kun ”Nummisuutareissa” kimnasisti Kurkelan Juho pudottelee saarnastuolista ”niin että kajahtelit Herran temppelin seinät”:
”Seitsemän veljeksen” huumorin taittuessa loppuluvun hartauteen kertoja alleviivaa veljesten elämän kääntymistä rauhaiseksi kristtityn vaellukseksi. Sitä symboloi myös jouluaaton illan hiljentyminen ”Koska Simeoni alkoi ihanan virren ja naiset, kirjat helmoilla, yhtyivat kaikki yhteen ääneen”, ylinnä ”kainon Anna puhdas ja lempeä ääni”. Siihe loppuvat parodiat, travestiat ja siteerailut. Jouluaamuna veljekset ”heräsivät lähteäksensä loistoisaan kirkkoon, joka tuhansista palavista kynttilöistä kimmelsi kuin taivas tähdessä”.
”Pyhän sanan” lähdekirjat
Kiven isän Eric Johan Stenvallin kuoltua pidettiin v.1866 kuolinpesän huutokauppa, jonka luettelo kertoo Stenvallin kotiin kuuluneen kaiketi tavallista runsaammin kirjallisuutta. ”Ruotsin valtakunnan lain” lisäksi huudettiin seuraavat kirjat
- virsikirja 3 kpl (yhden huusi Emanuel Stenvall)
- Sionin Wirret 2 kpl (toinen Albert Stenvallille, toinen huudettiin Maisiin)
- Salattu Elämä (Lallaan) = Salattu Elämä Christuxen kanssa Jumalassa. Jonka Se Jumalinen Johannes Bernieri On ensin Franskan kielellä sangen Evangeliumelliseksi selittänyt ja Kirjoittanut. Siitä sitte Saxaksi ja Ruotsin kielexi ja nyt Ruotsin kielestä Suomexi käänetty. Toinen ylöspano Helsingisä, Präntätty Waseniuksen tykönä 1836, hänen kulutuksellansa.
- Pieni Kempi (tohtori Smalenille)
- Paratiisin Seura (August Lallalle) = Mag. Joh.Qvirsfeldin Taiwaallinen Yrttitarhan Seura, josa on 41 Kanssapuhetta. Christuxen ja Yhden Uskowaisen Sielun wälillä., Ynnä jokapäiväsiten Aamu- ja Ehto- kuin myös Parannus- Rippi- Herran Ehtoollisen ja Kirkkorukousten kanssa. Muinen Ruotsixi käätty And. Pet. Amneliuxelda. Mutta nyt Suomen Seurakundain hyväxi Heidän äitikieleensä käätty. Turussa, 1829. Prändätty J.E. Frenckellin ja Pojan tykönä.
- Juhla Wirret (Karl Palinille)
- Huutavan ääni (Albert Stenvallille)
- Paras Sanoma (Anders Ojakkalalle) = [Joh. Bunyan] Se Paras Sanoma, sille pahimmalle Ihmiselle, elikkä Evangeliumin Armo Tarjottu Erinomattain Jerusalemille Eli Suurimmille Syndisille. Ruotsista Suomexi käätty. Toinen tai kolmas painos 1822 tai 1831. Turusa Prändätty J.C.Frenckellin ja Pojan tykönä.
- Katekismus 2 kpl (Ojakkalalle ja Johan Stenvallille)
- Wähä-Sioni (Ulrika Malmelinille)
Uskonnollisen herätyskirjallisuuden klassikot ovat siis olleet Kivelle tuttuja jo lapsuudesta asti. Kuten huomataan, virsikirja ja Siionin virret sekä katkismus ovat olleet Stenvallien peruskirjoja. ”Suomalainen Wirsi-Kirja, siihen sopivain kappalten kanssa. Nyt taas vastuudesta ojettu. Helsingissä ja Turussa v. 1841 präntätty J.C.Frenckellin ja Pojan tykönä” on Kiven kirjojen joukossa ja sen etukannessa on merkintä, että se on kuulunut Eric Johan Stenvallille.
Erityismerkitys Kivelle – myös runousopillisessa mielessä – on ollut ns. Lönnrotin virsikirjalla, jonka nimilehdellä on merkintä A. Kivi. (”Wanhoja ja Uusia Wirsiä Suomalaisen Wirsikirjan korjaamista varten toimittanut ja tärkeimmillä selityksillä varustanut Elias Lönnrot. Turussa, Frenckellin kirjapainossa 1865”)
Stenvallin ”Wähä Sioni (=”71:sen Sionin Wirren Toisinto. Helsingissä J.Simeliuksen lesken tykönä 1840”) oli Nurmijärven ”provastin” J.F. Berghin tekemä julkaisu.
”Biblia. Se on Koko Pyhä Raamattu. Porvoo 1853” on olut se vanhan kirkkoraamatun mallinen laitos, joka Kivellä on ollut käsissään, kaiketi kodin perintönä. Tässä laitoksessa on kuvituksena saksalaisen Schnor von Carolsfeldin ”aitoprotestanttiseen henkeen” tehty kuvitus (ks. A.F.Puukko: Suomalainen raamattumme, 1946, s.257)
Vuoden 1771 Raamatusta oli A.F.Puukon mukaan hävinnyt ”sen vanha perinnäinen jykevyys” (s.252), kun v. 1804 perustettu ”Englannin ja Ulkomaan Pipliaseura” alkoi painattaa entistä kirkkoraamattua pienikokoisempia raamattuja. Kaiken lisäksi niistä poistettiin (vuoden 1825 jälkeen) yleensä – mutta ei kaikista laitoksista – Apokryfiset kirjat (Puukko, s. 254). Näitähän olivat siis esim. Kiven käyttämät Tobiaan kirja ja Siirakin kirja.
1850-1860 -luku oli käänteentekevä vaihe suomalaisen Raamatun historiassa. Silloin pantiin vireille Raamatun uudelleen suomennos- ja korjaustyö. A.W.Ingmanin suurtyönä ilmestyikin v. 1859 ns. ”Koetusraamattu” ja sen pohjalta alkoi sitten v. 1861 asetettu raamatunkäännöskomitea työskentelynsä; se toimi professori Gabriel Geitlinin johdolla ja siihen kuului myös nurmijärveläinen teologian tohtori J.G. Smalén.
Aleksis Kiven, kirjallisuutemme uudistajan, oma työ kulki siis samaa tahtia sekä virsikirjan että raamatun kielellisen uudistyön kanssa. Paradoksi on, että Kiven kielellisen runsauden sarvena olivat kuitenkin sekä keskeisten kirjojen vanhat laitokset että niiden rosoinen kieli.
”Nummisuutareissa Topias osaa raamatun historian ja muistuttaa poikaansa: ”Kuuntele hartaudella, Esko, minä haastelen pipliasta”. Pojan ja isän vuoropuhelu havainnollistaa Kiven kielen kaksipohjaisuudesta syntyvän huumorin. Topias ja Esko puhuvat Raamatun Topiaasta (Tob:1) ja tämän pojasta – ”hämmästyttävän yhdenpitävästi” toistuvat heidän itsensä kuvat -, joka ”naista kosimaan läksi, jolla jo seitsemän sulhasta ollut oli, mutta perkele heidän kaikki surmannut, mutta oli rakkautensa tyttöä kohtaan saastainen…”
Topias jatkaa hääretkelle lähtevälle pojalleen, että ”saatana taitaa kuitenkin surmakses tällä retkellä eteen heittää verkkonsa ja paulansa”. Topiaan versio raamatun historian kertomuksesta korkean tyylin rikkovasta – bahtinilaisittain – ”vieraasta sanasta” : ”astelit he tapsuttelit” ja pojan assosioinnista ihan maalliseen asiaan:
”Topias. Enkelit taivaasta tuli ja tarjosi itsensä puhemieheksi nuorelle Topiakselle, joka kernaasti suostuu kauppaan; ja astelit he tapsuttelit kahdenkesken kivistä tietä myöden, mutta koska ehdeit viimein erään virran, niin huusi Topiaksen poika peloissaan korkealla äänellä, sillä suuri kala…
Esko (Martalle).’Panikos mamma silakoita myös eväspussiin?”
Tobiaan kalajuttu ”Nummisuutareissa” lienee yksi vihje siitä, että Kivi on lukenut Arthur Myhrbergiltä lainaamansa Joh. Hybnerin raamatunhistorian kertomuskirjaa. Tarkiaisen luettelon mukaan (Kaukametsä s. 197) Kivi on lainannut/saanut teoksen ruotsinkielisenä, mutta todennäköisesti hän on lukenut sitä myös suomeksi nimellä ”Piplian Historiat Wanhasta ja Uudesta Testamentista, Joh Hybnerin tekemät. Ynnä lyhykäinen kertomus Kristillisen kirkon vaiheista kaikkina aikoina. Suomennos. Historiat ovat kuvilla kaunistetut. Helsingissä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kirjapainossa, 1850. Öhmanin Kirjakaupan kustannuksella.”
Niinpä teoksen s.124 esiintyy kuva Tobiaan kalansaaliista. Hybnerin kertomuksessa mainitaan myös ”Nummisuutarien” Topiaan muistama asia: Saara-niminen tyttö oli ”annettu seitsemälle miehelle, ja ne ovat kaikki kuolleet”. (s.125) Tämä seitsemän miehen morsian vie ajatukset myös Jukolan poikiin Venlaa kosimassa.
Hybnerin teoksen vaikutteita voi tavata ”Seitsemästä veljeksestä” muutenkin. Siihen viittaa esim. Juhanin ja Timon varottelu veljenmurhasta (8. luku): ”-varjelkoon tappamasta Apelia”. Joosepin selitykset kuninkaan unennäöistä vertautuvat veljesten useihin unien tulkintoihin ”seitsemästä kauniista lihavasta lehmästä ja seitsemästä täysinäisestä tähkäpäästä: seitsemästä viljavuodesta ja seitsemästä nälkävuodesta”. (s. 36-379)
Ehkäpä Josuan johdolla tehty vaellus ”korvesta luvattuun Kanaan maahan” (s.59) on etäisenä ajatuksena myös veljesten korpivaellukselle Impivaaraan ja paluulle Jukoaan.
Hybnerin teoksen kuva siitä kun ”Jeesus ravitsee viisi tuhatta miestä” (s.213) voi olla muistuttajana ”Seitsemän veljeksen” 13. luvun Eeron tekemälle kompakysymykselle. Hybnerillä on (s.226) myös ”Lean” taustahistoriaan kuuluva Luukkaalta otettu kertomus Sakeuksesta.
Kuvalähteistä on tehnyt jo E.A.Saarimaa kiintoisan löydön (”Erään hengellisen kirjasen Kiven teokseen jättämiä merkkejä” Kirjall. tutk. seuran vk VIII). Hän kertoo Palojoella muistellun että Kiven kotitalon ullakkokamarin seinällä oli kuva kirjasesta nimeltä ”Ihmisen Sydän Herran Temppeli eli Perkeleen Asunto; Totisten ja uskovaisten Kristittyjen eteen asetettu kymmenessä kuvassa”. Se ilmestyi ensi kerran suomeksi, sitten mm. 1847, kuudentena painoksena 1852. Siinä on kuvattu ”inhottavien” eläinten muodossa ne riettauden henget, joihin yleensäkin herätyskirjallisuudessa viitataan ja joihin esim. Esko viittaa sanoessaan Kreetalle Karrin häissä (2.näytös):
”Vaimo, sinä olet minun pettänyt ja täyttänyt kyykäärmeillä, sisiliskoilla ja sammakoilla, kaikenlaisilla elävillä, jotka maassa matelevat tahi loiskivat.”
Esko tuntee piplian omalla laillaan, mutta kuten 4. näytöksessä sanotaan: ”selittäen raamattua muistonsa mukaan”. Esim. näin (1. näytös): ”ne kuuluvatkin siihen laumaan, jonka täytyy viimein seisoa vasemmalla puolella, ne kuuluvat vuohi-pukkien laumaan.” (Matt. 25:33) tai (2. näytös): ”iloitse sinä, häähuone!” (Vk 328:1) tai: ”Siihen taidan sanoa Mooseksen laista näillä sanoilla: jos tapat yhden näistä pienimmäistä, niin myllynkivi sinun kaulaas ripustetaan ja sinä upotetaan meren syvyyteen.” (Matt. 18:6) Karrille Esko sanoo Teemusta: ”hän ei tiedä laista eikä sakramenteista”. Ylivertaisia raamatunlauseiden ja virren värssyjen muistajia ovat suutari Topias ja kanttori Sepeteus (5. näytöksessä).
Sepeteus sanoo juhlavasti kuten Pilatus: ”Mitä minä kirjoitin, sen minä kirjoitin”. (Joh. 9:22) tai virren sanoin: ”ei patsast’ eikä napaa, vaan vahva virta vapaa”. (Vk 39:2) tai ”Nyt riita pois ja kristillisellä tavalla ottakaamme vastaan ylkä ja morsian!”, johon Topias jatkaa: ”kristillisellä tavalla, palavat lamput kädessä, ylkä tulee!” tai ”Iloitkaat ja riemuitkaat! nyt on meillä joulu!”
Arkkiveisuun viittaa Antres (”kuin meil’ vaan on rakkaut’, kyl Jumalall on rikkaut’) ja Mikko Vilkastus: ”yhteinen vihamies saattoi Herodeksen ja Kaifaan ystäviksi” (Luuk. 23:12). Sen sijaan on parodiaa virrestä (Vk 290:1) ”Ole, sielun, iloinen…”
”Seitsemän veljeksen” huumorin yksi paradokseista on se, että pojat osaavat tuhka tiheään siteerata – oikein tai väärin – tai viitata raamattuun ja muihin uskonnollisiin teksteihin ja kertomuksiin, vaikka eivät osaa vielä lukea.
Avain kuitenkin heidän kieli- ja kuva- sekä kertomusvarastoonsa annetaan 1. luvussa. Poikien sokea eno oli kertoillut heille omasta maasta ja vieraista valtakunnista, mutta hän ”kertoili myös ihmeitä ja tapauksia raamatusta. Näitä hänen jutelmiansa kuultelivat pojat kaikella hartaudella ja painoivat muistoonsa.” Vaikka heidän käsityksensä niin ”vanhasta Aatamista” kuin isäjumalastakin olivat omatekoisia, he kuitenkin pitivät itseään ”Jukolan kristillisenä veliparvena”.
Erityisesti ”Seitsemässä veljeksessä” näkyy Kiven laaja raamatun ja muun uskonnollisen kirjallisuuden tuntemus. Ehkäpä jo veljesten lukumäärällä seitsemällä on korkeatyylinen myyttipohjansa. Yhtenä esimerkkinä voisi mainita vaikkapa pohjoismaisen merkkipäivän ”Unikeon päivän” (27. heinäkuuta), jota on jo keskiajalla vietetty seitsemän vähäaasialaisen marttyyrin muistoksi. Heidät muurattiin legendan mukaan v.249 vuorenseinämään luolaan, jossa he nukkuivat lähes 200 vuotta.
Kivellä on ollut paitsi Raamattu myös eräitä muita uskonnollisia kirjoja, joihin on syytä erityisesti kiinnittää huomiota. Aivan perustavaa ja korvaamatonta työtä tässä suhteessa on tehnyt E.A.Saarimaa ensiksi artikkelissaan ”Raamatun vaikutus Aleksis Kiven kieleen” (Suomen kansan Raamattu. Tutkielmia suomalaisen Raamatun 300-vuotismuiston äärellä. 1942) ja sitten julkaisussaan ”Selityksiä Aleksis Kiven teoksiin”. Hänen lähdeviittauksensa ovat seuraavan pohjana. Saarimaan selityksistä paljastuu, että Kiven useimmin viittaamia kohtia ovat eräät Mooseksen kirjan luvut, Kuningasten kirja ja Salomonin sananlaskut Vanhan Testamentin puolelta ja Uudesta Testamentista erityisesti Matteuksen ja Luukkaan evankeliumit, eräät Paavalin kirjeet ja eniten Johanneksen ilmestys.
Northrop Frye – tunnettu myyttien tutkija – on teoksessaan ”The Great Code: The Bible and Literature (1.p. 1981) käsitellyt omana kokonaisuutenaan nimenomaan Ilmestyskirjaa omana teemanaan ja myyttilähteenä. Kiven ”Seitsemän veljeksen” apokalyptiset taivaan ja helvetin kuvat, myös parodioina, ovat kuin elävää kuvitusta Fryen teoretisoimiin metaforiin. (ks. 166-167)
”Seitsemän kertaa seitsemän” eli Ilmestyskirja
Seitsenluvun ongelmaa on pohtinut Aarne Kinnunen teoksessaan ”Tuli, aurinko ja seitsemän veljestä”. Hän viittaa (s. 31) Miltonin ”Kadotettuun paratiisiin” – aivan ilmeisesti Kiven lukemaan eepokseen – ja siinä kuvattuihin ”seitsemään tähteen” ja ”seitsemään enkeliin” mutta ei kyllä viittaa Ilmestyskirjan näkyihin, sen enempää kuin Tarkiainenkaan.
”Seitsemän veljestä” on suomalaisen kirjallisuuden moniääninen Apokalypsis. Eepos sitoutuu yhdeltä kiinnekohdaltaan suureen kirjalliseen perinteeseen, ilmestyskirjallisuuteen, jonka näkyjen runollisia luomuksia ovat Danten ”Jumalainen näytelmä” ja Miltonin ”Kadotettu paratiisi”. Kivi teki näistä eepoksista omalla tavallaan travestiaa vaikkapa Simeonin yhdessä Saatanan kanssa tekemän kuumatkan mahtavassa näyssä. Toisaalta Kivi on omaksunut paitsi heränneiden kirjallisuuden näkyjä myös ilmeisesti mystikkojen – vaikkapa ”teutonifilosofi” suutari Jacob Böhmen kansankirjasina levinneitä kuvaelmia tai ruotsalaisen Emanuel Svedenborgin teosofisia maalailuja taivaan ja helvetin väliltä; tutkimusella on tältä osin mahdollisuus vielä täydentää Kiven kuvaa!
Johanneksen ilmestys on ”kirje Aasian seitsemälle seurakunnalle niiltä seitsemältä hengeltä, jotka ovat hänen valtaistuimensa edessä. ’Minä olen A ja O’, sanoo Herra Jumala” (Joh. Ilm. 1:8 ja 32:13). Tätä lausettahan sitten vääntelee Eero veljesten oppimestarina ollessaan. ”A ja Ö, alku ja loppu, ensimmäinen ja viimeinen; seisoo jossain raamatun kappaleessa.”
Näky jatkuu: seitsemän kultaisen lampunjalan keskellä on Ihmisen Poika kädessään ”seitsemän tähteä”. Muistettakoon: ”tähtiä kuin Otavassa poikia on Jukolassa”. Mutta Ilmestyskirjassa näin: ”Niiden seitsemän tähden salaisuus, jotka näit minun oikeassa kädessäni, ja niiden seitsemän kultaisen lampunjalan salaisuus on tämä: ne seitsemän tähteä ovat niiden seitsemän seurakunnan enkelit, ja ne seitsemän lampunjalkaa ovat seitsemän seurakuntaa.” (Ilm. 1:20)
Taivaan valtaistuimen edessä ”paloi seitsemän tulisoihtua, jotka ovat ne seitsemän Juudan henkeä” (Ilm. 4:5). Valtaistuimella istujalla on kirjakäärö, seitsemällä sinetillä suljettu. (Ilm.5:1). Ilmestyskirjan 6. luvussa kerrotaan sinettien avaamisesta ja seitsemästä vitsauksesta, maailmanlopun merkeistä. ”ja kun Karitsa avasi seitsemännen sinetin, tuli taivaassa äänettömyys, joka kesti noin puoli hetkeä.” (Ilm. 8:1). ”Seitsemän veljeksen” 13. luvussa taas sanotaan, että ”taivaassa ollaan äänettä hetken aikaa”.
Jukolan veljeksien mieltä kammoksuttavat useissa kohdin nämä maailmanlopun tunnelmat. Simeonin repliikki viittaa Matteuksen kuvaukseen: ”Väärät profeetat ja viimeiset maailman ajat.” (vrt. Matt. 24:11). Samaan kohtaan perustuu myös Timon mahtava kuvitelma maailmanlopusta. Ilmestyskirjassa kerrotaan miten seitsemän enkeliä puhaltaa seitsemään pasuunaan, jota seuraa maailmanpalo, tähdet putoilevat. Veljekset puolestaan heräävät pappilan riihen paloon ja kirkonkellojen soittoon ja luulevat jo, että ”tuomion torvi” soi, kuten virsikirjassakin lauletaan. (Vk, v. 1886, 126:19)
Ilmestyskirjan 13. luvussa kerrotaan miten merestä nousee peto, jolla on kymmenen sarvea ja seitsemän päätä. 16. luvussa seitsemän enkeliä vuodattaa Jumalan seitsemän vihan maljaa maan päälle. Sitten valtaistuimelta lähti suuri ääni joka sanoi: ”Se on tapahtunut!” (Ilm. 16:17). ”Ja tuli salamoita ja ääniä ja ukkosenjylinää; ja tuli suuri maanjäristys, niin ankara ja suuri maanjäristys ettei sen vertaista ole ollut siitä asti, kuin ihmisiä on ollut maan päällä.” (Ilm. 16:18). Esiin astuu Babylonin suuri Portto ja valkoisella hevosella (vrt. veljesten Valko!) ratsastaja, jonka nimi oli Uskollinen ja Totinen. ”Seitsemässä veljeksessä” (6. luku) menevät Johanneksen evankeliumin Betlehem ja Ilmestyskirjan Babylon sekaisin: ”Tänä yönä, tällä hetkellä on tapahtunut ihme Babylonin kaupungissa.” Toisaalla (3. luku) kyllä Timo vääntelee virren säkeen omalla laillaan: ”O Herra, suru suuri, o Betlehemin armoistuin.” (vrt. Vk 150:1).
Ilmestyskirjan 20. luvussa kerrotaan: ”ja minä näin tulevan taivaasta alas enkelin, jolla oli syvyyden avain ja suuret kahleet kädessään. Ja otti hän kiinni lohikäärmeen, sen vanhan käärmeen, joka on perkele ja saatana, ja sitoi hänet tuhanneksi vuodeksi.” Tuhannen vuoden kuluttua päästetään saatana villitsemään kansoja, mutta hänet heitetään tuliseen järveen.
”Syvyyden kaivo” eli helvetti on ahdistanut poikien mieltä, kuten esim. 2. luvussa: erotus suuri ”kuin syvyyden kaivon ja taivaan välillä” (vrt. Ilm. 9:1). Ilmestyskirjaan viittaa Jukolan Juhani suoraan 4. luvussa, jossa hän muistelee sokean enon kertomuksia (vrt. muuten näihin A.Vareliuksen kirjasia nimeltä ”Enon opetuksia..) ”Mooseksesta, Israelin lapsista, tapauksista kuningasten kirjassa ja ilmestysraamatun ihmeistä”. Juhani lainaa suoraan: ”Ja heidän siipeinsä havina oli kuin ratasten kituna, koska he sotaan juoksevat”. (vrt. Ilm. 9:9). Sitten Juhani kerskaa lautamies Mäkelälle: ”herrajesta” me tunnemme paljon ihmeitä ja asioita, emmekä olekaan juuri villittyjä pakanoita kuin luullaan”, johon Mäkelä vastaa: ”Mutta aapiskirjasta täytyy teidän alkaa, päästäksenne kristillisen seurakunnan oikeiksi jäseniksi.
”Huutavan ääni korvessa”
V. Tarkiainen on viitannut (A.Kiven muisto, s. 231-236) miten kansan keskuudessa luettu ”Huutavan ääni” näkyy veljesten maailmankuvassa: se on alituista pelottelua helvetin kauhuista ja varottelua maailman turhuudesta ja synneistä sekä muista ”perkeleen menoista”. Toisaalta se on ylistystä ”taivaallisesta hääsalista”, jossa autuaat istuvat ”kirkasten enkelien joukossa” valkoisissa vaatteissa ”elämän kruunu” päässä. Simeoni oli saanut Tervakosken Tuomaalta, ”isolukijalta” eli herätyskirjallisuuden lukijalta, kipinän ja ”kaistapäiseksi” tulleena hän oli kuullut ”veisattavan sen uuden ja suuren virren” (vrt. Ilm. 5:9).
Tarkiainen on tutkielmassaan ”Taivas, helvetti ja muita uskonnollisia piirteitä Aleksis Kiven runoudessa” nostanut esiin taivaan ja helvetin niinä suurina vertauskuvina, joilla Suomen kansaa on pantu miettimään ”elämän arvoitusta ikuisuuden näkökulmasta”. Juuri herännäisyys ja hurmosliikkeet, etenkin niiden maallikkosaarnaajat – Kiven lukkareihin verrattuina – ovat näitä vahvoja kuvia viljelleet.
”Huutavan Ääni Korvessa Lunastetuille sieluille” on kuulunut Kiven kirjoihin ruotsiksi, varmaan hän on lukenut sitä myös 1835 ilmestyneenä ”kolmannesta Ruotsalaisesta ylöspanosta Suomeksi kirjoitettuna” painoksena, jonka Henrik Renqvist oli kääntänyt.
Teksti on hiukset nostattavan hurjaa, sillä jo otsikon jatko kuuluu:”- Päästäksensä pois perkeleen pauloista (vrt. esim. Saarnaaja 7:23), joisa käändymättömät ihmiset ovat synnin ja suruttomuuden kautta ja eivät huomioitse sitä suurta varaa, jota heille on tarjona, sitä vähemmän kokevat he sitä välttä.”
Kirjassa on jatkuva rukous: ”Auta ja pelasta nyt minua Herra Jesus: – ota pois minun jalkani vääräldä, ja johdata minua oikealle tielle” mutta myös liki joka sivulla synnin kauhujen manausta: ”Kaikki maailman seurat, sekä suuremmat että vähemmät, tahdon minä hyljätä, sillä niisä ei kulu muuta kuin perkeleen ylistystä huora- ja juomaveisuja, naurua, leikkiä, panetusta, jumalatointen jaaritusta, haureutta, ylpeyttä ja monesa paikasa pelamista, tansamista ja muuta hulluta. Näitä perkele matkaan saatta ja ne vievät siihen hirmuiseen helvettihin.” (s. 7-8)
Tähän manaamiseen voi verrata kanttoorin puhetta ”Seitsemän veljeksen” kotiintulojuhlassa 13. luvussa. Se on parodiaa herätyspuheesta ja sisältää runsaasti Raamattu-sitaatteja: ”Perkele, joka käy ympäri kuin kiljuva jalopeura (1 Piet. 5:8), ”niinkuin Johannes Kastajata korpeen (Luuk. 1:80), ”jos välttää tahdotte tulevaista vihaa” (Luuk. 3:7), ”hän olkoon anathema ja maranatha, ja perkeleet hänen viimein helvetissä korventakoot.” (1.Kor. 16:22)
Olavi Kares on luonnehtinut ”Nummisuutarien” Kurkelan Juhoa ”tyypilliseksi pietistinuorukaiseksi, jolle voisi löytää historiallisia vastineita herännäisyyden nousuajalta.” Kanttoori Sepeteuksen mukaan Juho ”oli totisesti herännyt mies” (Olavi Kares. Aleksis Kivestä ja herännäisyydestä. – Heränneen kansan vaellus. II. 1950 3.p. 190-192).
Sepeteuksen kuvaus Kurkelan Juhon saarnasta on maineikas: ”- hän kovasti huusi: ’heräjä sinä, joka makaat.” Tuo efesolaiskirjeen kohta on myös Kiven kotona olleen M.J.Rittmeijerin ”Aamu- ja Ehto- Rukous-Kirjan” alaotsikkona. Tämäkin kirjanen on H. Renqvistin kääntämä ja kustantama (1849). Siinä on tuo kuuluisa herätyssaarnojen dispositio : ”Kahteen osaan jakoi hän saarnansa, ensimmäinen oli helvetin vaivasta, toinen taivaan ilosta”. (1. näytös) Samantapainen kohta on ”Huutavan äänessä”: ”Minä huudan teille kaikille misä säädysä ja tilasa te olette, teille jotka makatte synnin unesa ja unda näätte taivaasta ja autuudesta: Herätkäät, ennen kuin helvetin liekki tulee teitä herättämään; herätkää jo oikein, niin Christus teitä valaisee. (Ef. 5:14), sillä helvetisä on myöhäinen herätä, siellä herätän itsiänsä ijankaikkisesti kiroilemaan jokaisen hetken ja silmänräpäyksen suhteen kun on armonajan eletty ja ei ole etsitty eikä ole tehty oikiata parannusta. Sentähden, o ihminen, tee parannus nyt kun vielä armo ja autuus on sinulle tarjona.” (s. 13). Juhanin sanoessa (5. luvussa) veljilleen: ”heittäkäämme pois kaikki synnin eljet, kaikki viha, riita ja vaino täällä lintukodossa. Pois viha vaino ja ylpeys” jatkaa Eero: ”Ja prameus – ja koreat, synnilliset vaatteet – letkuvat kirkkokääsyt ja kaikki koreat kirkon kemputtimet.” ”Huutavan äänessä” kuvataan miten perkele viekoittelee pidoissa ja maailman seuroissa: ”Eikös niissä ole tavallisesti harjoitettavaa ylöllisyys, prameus, kopeus, pilkka, haureus ajatuksissa, puheisa ja käytöksissä: niin myöskin pelit, tansit ja kaikkinaista perkeleen menoa sekä salaisesti että julkisesti.” (s. 29). Siinä luetellaan myös (s.42) Sionin tytärten prameudet: rahat, soljet, käädyt, rannerenkaat, seppelit, kalliit pääliinat, lakit ja suvihameet tai sanotaan suoraan: ”sinun koreudes saattaa sinun helvettiin, joka on kauhistus koreuden siaan ja paha löyhkä hyvän hajun siaan”. (s.44) eli siis ”pankaat pois kaikkinainen koreus sekä ruumiinne pääldä että huoneestanne.”
Pahasta ovat ”Huutavan äänen” mukaan ”kaikkinaiset jaaritukset ja vannomiset, niin myöskin kaikki puheet jotka ovat perkeleeltä”. Veljesten ystävää Tammiston Kyöstiä kuvataan hänen herätyskokemuksensa jälkeen näin (3. luvun lopussa): ”Oli hän myös kerran käyskellyt kuin riiviössä pitkin kyliä, saarnaten ja huutaen; ja tähän tilaan, niin kuin kerrotaan, sattoi hänen tuumauksensa uskon asioissa. Ja koska hän viimein tuosta selkeni, oli hän taasen sama kuin ennenkin, mutta ei nauranut hän ollenkaan enää.” Simeoni ei siis niinkään ole farisealaisen heränneen irvikuva, vaan hän on Kareksen mukaan ”vaivainen mato ja matkamies”, jonka katumuskamppailut lähenevät mielisairautta. (Kares 1950. s.191)
”Seitsemän veljeksen” yksi sinfonisista teemoista kaikinensa koskee viinaa, olutta, humalaa, juopottelua ja samalla myös parannuksen tekoa; erityisesti 10. luvun juominkeja kuvatessaan. Eniten se koskettaa Simeonia, Juhania ja yhden kerran Lauria. Toisaalta on muistettava ”Olviretken” oluenylistykset mutta myös delirium-näyt, ”Canzion” viininylistykset, suutari Topiaksen ”pikkunaukit” mutta myös Eskon ensihumala sekä veljensä Iivarin ja eno-Sakerin viinahummaukset, useimmin tragikoomisessa valossa.
”Huutavan Ääni” varoittaa: ”juopumus pidois pidetän, Iloll’ sitä kiitetään; teiden ja katin haarois; Räyhätään ja myös pauhataan, Tavattomasti tapellaan. Ehk’ ollaan suuris vaarois. Ah’ viina viisaan villitsee, Eik Juomareita hillitse, Waan syökseeviimein ansaan, Helvetin alhoon lansaan (?).” (s.48) Kirjasen loppuun on sepitetty vielä ”Varoitus Juomarille. Juomain ja Juottajain surkuteldavasta tilasta”.
Kun Jukolan veljekset 10. luvussa tekevät parannuspäätöksen, he hävittävät vinapannun ja varustautuvat kirkkomatkalle: ”Aapolla kainalossa heidän isänsä vanha virsikirja, Simeonilla ”Huutavan ääni”, mutta punakantinen aapiainen kourassa astelivat Juhani ja Timo.
Simeoni siinä lainailee Virsikirjan (24:1) ja Psalmien (1:1) sanoja: ”Ah! hurskasten retkillähän käyskelee viisas mies, mutta synnin loassa täällä rypee tyhmyys ja sokeus. Voi! Koska taakseni katsahdan, siin hirveäksi helvetiksi, jonka ympärillä viinan siniset liekit kiertelee, kuvatuu mieleeni tuo onneton kaupunkimatka.” Ehkä Simeonin mietteessä on omilla kaupunkimatkoilllaan montakin haaksirikkoa tehneen Aleksis Stenvallinkin omaa tunnustusta. Yksi mielisairauden pääluokituksista Kiven aikana oli, kuten ajan lääketieteen oppikirjat määrittelevät, ”melankolia religiosa”. Tästä melankolian lajista on esimerkkejä A.Th. Saelanin julkaistuissa potilaskertomuksissa Lapinlahden sairaalasta. (Julkaissut Kalle Achté 1983).
Kivi siis mainitsee tai viittaa pelkästään ”Seitsemässä veljeksessä” ainakin kolmeen herätyksen kokeneeseen – lukuun ottamatta Seunalan Annaa ja Tuomaan vaimoa ja tekohurskasta Härkämäen isäntää -, joiden mieli oli järkkynyt: Tervakosken Tuomaan, Tammiston Kyöstin ja Simeonin. Realistisin ”herätys” – omalla tavallaan kuitenkin kuvattu huumorilla sävytettynä – tapahtuu Juhanissa. Kun Vehkalan niitulla Juhani kiroaa Jumalaa ja saa Annan rukoilemaan puolestaan, lähtee Juhani seuravana aamuna pappilaan ja tunnustaa syntinsä provastille. Tästä hetkestä, saatuaan nuhtelun jälkeen lohdutuksen sanoja, Juhanissa tapahtuu muutos. Sen ulkoisena – ja miksei myös humoristisen tekohurskaana – Jukolan isännän päähän ilmestyy ympyrjäinen patalakki, takin kaulus kohoaa pystyyn, takin liepeet katkaistaan ja jäljelle jää vain ”körtit”.
Enklannin lahjat
11. luvussa kerrotaan rovastista, miten ”suuri olis hänen ilonsa ja riemunsa Herrassa” (vrt. Joel 2:23), jos Jukolan veljekset oppisivat lukemaan välttävästi sisältä, ja taitaisivat ulkoa nuo ”Kymmenen käskysanaa ja uskontunnustuksen”. Siihen asti Aapon – jonka siteerauksissa on vähiten komiikkaa – mukaan ”laillinen vaimokin on meiltä kielletty hedelmä”. (1 Moos. :2)
12. luvussa kerrotaan miten pojat suorittavat rippikoulunsa kovan esiharjoittelun jälkeen. Rippikirkosta palattuaan jokaisella on kädessään ”nahkakansinen uusitestamentti, provastin lahjoittama ahkeruuden palkinnoksi”. Kotiin palatessa kohdataan kanttoori, jolle Juhani tekee nyt kirjanoppineena ”leikin vuoksi pieniä kysymyksiä raamatun syvyydestä”. ”Olenpa lukenut testamenttini kannesta kanteen, ja ymmärtänyt sen myös, toivon minä.” Satiirikko Eero kehottaakin häntä kysymään, millä keinolla viisi miestä ja kaksi kalaa ruokittiin viidellä tuhannella leivällä (vrt. Matt. 14) ja kysymällä Sepeteuksen poikain nimeä (Matt.10:35). Veljeksillä on Juhanin kehujen mukaan muuttokuormassa ”painoa lisäämässä seitsemän uutta testamenttia, seitsemän Enklannin lahjaa”, millä tarkoitetaan Englannin Pipliaseuran 1820-luvulta lähtien painattamia uusiatestamentteja, varmaan Kivenkin lukemia, vaikka hänen oma Uusi testamenttinsa, varustettuna omakätisellä tekstillä: ”Aleksis Stenvall äger denna…”, onkin v. 1774 ”Stockholmisa, Kuningallisessa Svealaisessa Prändisä Prändätty” painos.
14. luku alleviivaa veljesten siirtyneen kirjan ja viisauden kehitysvaiheeseen. Kun Simeoni teki parannuksen viinanjuonnista, hän ehkä hairahtui vielä joskus, mutta sitten tulivat ”katumuksen pitkät päivät”. Ja sitten: ”Kantoipa kerran Juhani hänen käteensä kalliin kaupunkilahjan: suuren, kankeakantisen, melkein leiviskän-painoisen piplian. Suuri oli Simeonin ilo ja ihastus: ja tuostapa hyvästä teosta ei hän koskaan väsynyt kiittämästä ja ylistämästä veljeänsä. Mutta tästäajasta unohti hän melkein ainiaksi viehättävän viinalasin.”
Tuo Raamattu, joka Simeonilla on, on ollut Aleksis Stenvallinkin kirjoituspöydällä, ehkä vuoden 1853 painoksena, mutta selvästi hänellä on ollut kaiken aikaa Uusi Testamentti vierellään ”Seitsemää veljestä” kirjoittaessaan. Tiheimmillään siteerailu ja viittailu raamattuun ja muihin uskonnollisiin teksteihin on 1-5 luvussa.
6. luvussa on eräänlainen seisahdus, 7. luvussa ei yhtään sitaattia. 8. luvussa ehkä yksi: kurraa lyödessään pojat juoksevat kuin ”kadonneen lampaan jäljessä” (Luuk. 15:6).
10. eli viinaluvussa Juhani sanoo viinan olevan kohtuudella nautittuna ”iloksi ja onneksi, etenkin heille, kaarneenpoikasille synkeässä sydänmaassa.” (Psalm. 147:9) Kun Timo ja Juhani kinastelevat humalassa, Timo ”väitteli lujasti vastaan sananlaskula, raamatun värryillä ja pahoin ontuvilla vertauksilla”. Simeoni taas puhuu virsikirjan ja Psalmien sanoin: ”Ah, hurskasten retkillähän käyskelee viisas mies, mutta synnin loassa täällä rypee tyhmyys ja viisaus.” 11-14 luvuissa sitaatit sakenevat, 13. luvun huippu on lukkarin puhe tilanteessa, jossa veljekset ”ovat kantaneet kääntymyksen ja parannuksen ihanimpia hedelmiä.” (Matt. 3:8). Tällä ”heidän jupileerauksensa hetkellä” (Vk 311:1) ”taivaassa ollaan äänettä hetki aikaa” (Ilm. 8:1).
Katekismus ja virsikirja
Katekismukseen Kivi on tietenkin perehtynyt jo kouluaikanaan. Hänen käsissään on ollut jokin lukuisina painoksina ilmestyneestä esim. veljiensä Juhanin ja Emanuelin omistamista Olaus Svebiliuksen katkismuksen laitoksista: esim. v. 1831 ilmestynyt ”Lutheruksen Wähän Katekismuksen Yksinkertainen Selitys Kysymysten ja Wastausten kautta, Frenckellin ja Pojan tykönä Helsingforsissa ja Turussa präntätty.”
Muutamista viitteistä mainittakoon esim. Simeonin tokaisu (5. luvussa): ”Miksi ei hän seisnut kiusausta vastaan” on Katekismuksen kolmannesta pääkappaleesta. Katekismusta siteerataan myös ”Kihlauksessa”. Aapeli kysyy: ”olenko lykännyt kenenkään härkää sapattina kaivoon? – Olenko minä kähminyt toisen miehen vaimoa” (Katekismus 1. pääkappale ja Siir. 9:11, 12). Eskon härkäpäisyydessä, joka ilmenee hänen repliikissään (1. näyt.) ”Minäpä tämän asian alku ja juuri” on kyse juuri perisynnistä, alkuidusta pahuuteen, josta Katekismus varoittaa ensimmäisessä pääkappaleessaan. Teemun huudahdus ”Hyvät ystävät ja kylänmiehet” on sekin Katekismuksesta, neljännen rukouksen selityksestä.
Virsikirjan sitaatteja on runsaahkosti. Juhani jouluyönä Jukolaan turvaan päästyään rukoilee: ”oi armonliiton enkelit!” (Vk 193:1) tai nahkapeitturi tokaisee: ”Karvojahan tämä pöyhistää” (Vk 210:13). Lähellä on myös Juhanin suora siteeraus, jossa ilmaistaan lähdekin, hänen kuvatessaan paleltuneita jalkojaan: ”Ovatpa ne juuri ’valanto-vasken kaltaiset’, niinkuin seisoo raamatussa.” (tarkasti Ilm. 1:15) Tässä yhteydessä viitataan myös ”Sipillan jalkoihin”, joiden kuvan löytää useina painoksina (esim. v. 1855 Liljan kirjapainossa Turussa ilmestyneenä) levinneestä ”Sibyllan Ennustus-Kirjasta”.
Sibilla, joka ennusti tulevia asioita, oli kaunis kasvoilt juur ”vaikka jalka hänel oli toinen, hanhen jalan muotoinen”. Kirjasessa kerrotaan miten ”Salomon viisas suuri” (vrt. ”Aapo, Jukolan Salomo suuri”) oli huolehtinut ”Herran templist” (vrt. kuvaus Kurkelan Juhon saarna: ’kajahtelit herran tempplein seinät”). Sibilla ennusti Salomolle viimeiset ajat, joista on puhe myös erityisesti ”Seitsemän veljeksen” 4. luvussa. Antikristuksen aikaan ennusmerkkinä
”nähdään yksi tähti taivall siellä,
Leviää kuin riikin kukon häntä vielä
Kosk he tain tähden näkevät,
sait sodat, suuret, tappelukset
Murhat, tuli palot, ryöväykset,
Valhe petos vallan saa
Kaikissa maailman paikoissa.
Hetki aikaa sen jälkeen,
Pahuus vallan sen enemmin”
— jne. kun hekuma, koreus ja vääryys rehottavat. (Sibillan Ennustus-Kirja. Prophetia Sibillasta. Painettu J.W. Liljan kirjapainossa Turussa 1855).
Virsikirjasta oli käyttöä moneen. Kun veljekset pelästyvät Valkonsa yössä kiiluvaa silmää luullen sitä itsekseen paholaiseksi, sanoo Timo: ”Nytpä virrenvärssy hyvää tekis”. Johon Juhani: ”Eikö kenkään meistä osaa ulkoa yhtään ainoata rukousta. Lukekaat, armaat veljet, hellittäkäät Herran nimessä mitä vaan muistatte, mitä vaan päähänne pistää, ilman yhtään sovittelematta raamatunkappaletta ainetta myöten. Lukekaat vaikka hätäkaste, veljet armaat.”
Timo jatkaa: ”Olenpa tainnut yhden ja toisen jakson virsien kirjasta, mutta nyt on niinkuin hirveä puskuri pääni ovella!” Hätäkastehan on painettu virsikirjaan, sen saattoi tarvittaessa antaa maallikko. Virsikirjan vihkikaavasta on sitaatti: ”niinkuin, sen pahempi, nyt usein nähdään ja kuullaan” ja suoraan virrestä (Vk 269:1): ”Kärsimys vaivass’, manna taivaass”. Raamattua siteerataan 4. luvussa kuin sanaleikkinä, kunnes se muuttuu lihaksi.
Niinpä Eero sotkee tahallaan ”silmäin ja jalkain voiteet”, ehtoovirren säkeet, Ilmestyskirjan (Ilm. 3:18) ja Luukkaan (Luuk. 4:11) jakeet Simeonia kiusatessaan: ”rukoile jalkain voidetta, sitten kitä Luojas, joka sinun tänäpänä varjeli ettet ole jalkaas kiveen loukannut niinkuin luemme ehtoorukouksessa:” Eero onkin veljeksistä ainoa tietoinen satiirikko, myös pyhää tekstiä soveltaessaan, toisin kuin koomisen hartaat veljensä. ”Pyhä sana” muuttuu Eerolla siis ”pilasanaksi”.
Ehtoovirsissä ja virsikirjan ehtoorukouksissa muuten pyydetään toistuvasti varjelusta prun, perkeleen ja saatanan juonista. (”Siis varjel’ tänä yön’, Jumalan! Meit’ saatanan pahast paulasta’ (Vk 369:5) ja mm. tulipaloista (”Tulen ja veden vaarasta, ja kaikest’ pahast’ pelasta”, Vk 372:4) Tulipalo-aihe aina maailmanpalon kuvitelmaan asti toistuu ”Seitsemässä veljeksessä” kolme kertaa.
Postilla
V. 1871 ilmestyi Turussa Nils Hamnerin teos ”Postilla Evankeliumien johdosta. Suomentanut Jak. Schroderus”. Sehän ei ole enää voinut vaikuttaa Kiven ”Seitsemään veljekseen”, mutta Kivi on saattanut lukea sen alkuperäisteoksen ruotsiksi.
Kyseessä ovat kohdat, jotka sattuvat kyllä ”Seitsemän veljeksen” tekstiin, mutta ovat luonnollisesti voineet tulla – ja lienevät tulleetkin – suoraan raamatusta. Tämä osoittaa silti sen, että herätyskirjallisuus oli kieleltään, tyyliltään ja fraseologialtaan samaan lajiin sävellettyä. Niinpä esim. ”Seitsemän veljeksen” sovinnon ideologia eepoksen lopussa on kuin Hamnerinin sitaattia (s.44): ”Kolme on kaunista kappaletta, jotka Jumalalle ja ihmiselle kelpaavat: koska veljekset ovat yksimieliset, kylänmiehet rakastavat toinen toisiansa, ja mies ja vaimo keskenänsä hyvin sopivat.” (vrt. Syyrakki 25:1,2). Hamnerin puhuu ”ohdakkeista nisussa” (Matt. 13:24-26), kuten Juhani Eerosta.
Lukkarin puheeseen 13. luvussa vertautuu tämä: ”saatana on myös alinomaa liikkeellä saattaaksensa sinua lankeemukseen, sillä hän käypi ympäri niinkuin kiljuva jalopeura, etsein kenen hän nielis.” (vrt. 1. Piet. 5:8(
Hamnerin kuvaa myös helvetin vaivoja (s.158-160) ja saarnaa kääntymättömille kuin lukkari ja Kurkelan Juho aikanaan (s.203): ”mene pois minun tyköäni sinä kirottu ijankaikkiseen tuleen, joka perkeleelle ja hänen enkeleillensä valmistettu on”, (Matt. 25:4), heidät heitetään tuliseen järveen (Ilm. 20:4). Samaa pelottelua on seuraava Hamnerin-sitaatti: ”Perkele on väkevä vihollinen, sentähden kutsuu Jumalan henki hänen pääruhtinaaksi ja tämän maailman herraksi” (s.78) (vrt. Efes. 6:12). Simeoni Jukola on varma että: ”jos sinulla on uskon kilpi ja hengen miekka, niin mene vaikka perkeleen kanssa tanssimaan” – niinkuin oli sannut Tervakosken Tuomaskin – hän jolta simeoni oli oman uskonherätyksensä saanut. Hamnerinilla tuo apostolien sitaatti on: ”Sen vuoksi on keikkein aikain opettajain sotiminen Hengen miekalla, varustettuna uskon kilvellä”. (s.87)
”A ja O, alku ja loppu, ensimmäinen ja viimeinen” (Ilm. 22:13) on myös Hamnerinilla (s.87) niinkuin Jukolan Eerolla.
Kun Juhani Jukola heittää vihoissaan Viertolan patruunalle ”Seitsemän veljeksen” 8. luvussa: ”Sillä ämmän kohdusta olet sinä astunut ulos juuri niinkuin minäkin, ja yhtä paljaana, yhtä paljaana”, lainaa Hamner (s.231) Saarnaajaa (5:14): ”alastonna olet sinä tullut kohdusta, ja alastoinna menet sinä jälleen pois.”
”Seitsemän veljeksen” 6. luvussa veljekset oljentelevat Impivaarassa. ”Täällä on meidän hyvä olla” toteaa Juhani Luukkaan sanoin (Luuk. 9:33). Pojat miettivat maailmanpaloa, josta ei ehkä väliä, jos vain Jukolan talo ja sen seitsemän poikaa säästyisivät. Juhani on voimansa tunnossa, hän nostaa miehen aatoksen kaiken olevaisen hallitsijaksi: sama uhmaava Juhani kiroaa eepoksen loppuluvussa Jumalankin, joka kastelee hänen kuivat heinänsä – mutta sitten nöyrtyy herkän Annan pyynnöstä.
Juhanin paatosta on pidetty tahdon vapauden ja ajatuksen voiman, ehkä myös luovuuden ja mielikuvituksen julistuksena. Syvimmillään se on kyllä herännäiskristillisyyden nöyryyden vastainen ja kapinallinen: ”Mutta katsos kun mies taitaa aatella, mitä hän tahtoo, aatella itsensä koko maailman herraksi tai tönkeileväksi sontiaiseksi. Kas hän taitaa aatella kuolleiksi jumalan, perkeleet, enkelit ja koko ihmissuvun ja elikot maassa, meressä ja ilmassa, aatella maan, helvetin ja taivaan katoavan kuin tappuratukko tulossa ja pimeyden astuvan sijaan, jossa kenokaula sinä ilmoisina ikänä ei Herran valkeutta huuda. Niin sinkoilee täällä miehen aatos; ja ken taitaa viskellä verkkoja sen tielle?”
Kristillisen rakkauden oppi ”Leassa”
Kirjoittaessaan uskonnollisen näytelmänsä ”Lea”, joka valmistui v. 1868 ja jonka esitys oli suomalaisen teatterin juhlaa, Kivi otti tavallaan osaa – vaikka nimenomaan taiteellisessa mielessä – aikansa teologiseen keskusteluun. Samalla tavoinhan hän otti humoristin asein osaa ”Seitsemällä veljeksellään” aikansa suomalaiskeskusteluun, vaikka tätä puolta ei vielä osattu sittenkään tarpeeksi – Snellmanista ja muista lukijoista huolimatta – arvostaa.
Renan-keskustelua kävivät v.1863 mm. W.Bolin Dagbladissa – jonka Renanin hyväksyvää kantaa Kivikin kannatti – ja Helsingfors Tidningarissa Z. Topelius, joka ei hyväksynyt renanin Kristuksen jumaluuden kieltämistä, vaikka kylläkin arvosteli kirkkoa laitoksena. Samall akannalla oli myös A.F. Granfelt Finlands Allmänna Tidningarissa. (ks. Pekka Lappalainen: Realistisen valtavirtauksen aatteet ja niiden kontinuitiivisuus Suomen kirjallisuudessa vuosisadan alkuun saakka. 1967, s. 84, 121 ja Mikko Juva: Suomen sivistyneistö uskonnollisen vapaamielisyyden murroksessa 1848-1869. 1950.)
”Lea”, siis idealistinen näytelmä, on suhteessa taustatekstiinsä ja aiheeseensa yksipohjainen. Toisaalta, ei voi sulkea pois mitenkään tätä ajatusta, Kiven omakin maailmankatsomus huokuu tästä teoksesta. ”Lea” perustuu Luukkaan evankeliumin 19. luvun kertomukseen Jeesuksen vierailusta Sakeuksen kodissa. Virikkeitä on voinut antaa myös Kiven tunteman Joh. Hybnerin kertomuskokoelma Raamatun historiasta (s. 226)
V. Tarkiainen on perusteellisesti selvittänyt Kiven tärkeimmän lähteen artikkelissaan ”Aleksis Kiven Lea ja Ernest Renanin Jeesuksen elämä”. Renanin kaikkialla Euroopassa huomiota herättänyt teos ”Jeesuksen elämä” ilmestyi ranskaksi v. 1863. Taustana on hänen tekemänsä Palestiinan matka. Ruotsiksi teoksen käänsi Nils Ignell nimellä ”Jesu lefnad” 1863; Ruotsissa oli myös v. 1862 ilmestynyt keskustelua herättänyt Viktor Rydbergin ”Bibelns lärä om Kristus”. Kivi luki Fanjunkarsissa ainakin Renanin teoksen ja hänen kerrotaan joutuneen riitelyyn sen periaatteista Charlotta Lönnqvistin kanssa. Charlotta vastusti Renanin mielipiteitä Jeesuksesta vain historiallisena henkilönä.
Kivi pyrki ”Leassa” selittämään psykologisesti sekä Jeesuksen että muiden näytelmän henkilöiden persoonallisuutta. Galilea-luonnon kuvaukset ovat Kivenkin näytelmässä keskeisiä. Kiinnitettäköön huomiota vaikka Taaborin vuoreen – ”joka vanhaan aikaan verrattiin naisen rintaan”. Palestiinan vuorimaisemat ja omat kotimaisemat löysivät Kiven runouden laajalti yhteistä pohjaa. Ajankuvaus on osuva tyyppeineen, erityisesti lainkirjainta noudattavine farisealaisineen – farisealaisuuttahan eli tekohurskautta Kivi kuvaa parodisesti ”Seitsemän veljeksen” eräässä herännäistyypissä, kuten edellä on mainittu. Kiven kuva fariseus Joaksesta on Renanin käsityksen mukainen. Tämä ajattelee vain rahaa eikä aidolla rakkaudella Sakeuksen tytärtä Leaa – jonka Kivi nostaa evankeliumin kertomuksen päähenkilöksi. Lean sulhanen Aram on saddukealainen, hellenistinen skeptikko, joka epäilee sielun kuolemattomuutta kuten Kiven Canziokin. Kuitenkin juuri Aramista tulee ensin Jeesuksen opetuslapsi. Renan ei esitä sitä, mutta Tarkiaisen mukaan Kivi, ”heränneen äidin poika” tekee sen.
Itse Lean neitotyypillä ei ole Renanilla vastinetta: hän on noita Kiven idealistisia naisia: ”Yön ja päivän” Liisan ja Seunalan Annan kaltaisia. Lean koko olemus huokuu iankaikkista, tuonpuoleista elämää. Lea tyytyy isänsä tahtoon, mutta lopulta saa Araminsa Joaksen rahan tavoittelussaan hylätessä hänet. Kristuksen hahmon Kivi tekee Renanin pohjalta, näkökuvana hänellä on ollut myös Nurmijärven kirkon alttaritaulun Jeesus.
Kun Kivikuvaa Sakeuksen, Aramin ja Lean kääntymistä Jeesuksen oppiin, hänellä on ollut taustanaan Nurmijärven herännäisyyden tuntemus. J.F. Berghin vaikutus on ilmeinen.
Renanista Kivi eroaa siinä, että hän kuvaa nimenomaan heräämiskokemusta ja ”Lean” rakkauden oppia. ”Jumala on rakkaus”, on Tarkiaisen mukaan Kiven uskonnollisen elämänkatsomuksen ja sen taiteellisen julistuksen ydin. Tuo lausehan löytyy esim. Johanneksen 1. kirjeestä (4:16): ”Ja me tunsimme ja uskoimme sen rakkauden, jolla Jumala meitä rakastaa. Jumala on rakkaus, ja joka rakkaudessa pysyy, hän pysyy Jumalassa ja Jumala hänessä.” (v. 1832 Uuden Testamentin painoksessa) Sinänsä lause: ”Jumala on rakkaus” toistuu hyvin usein herännäiden teksteissä. Sitä hokee esim. Paavo Ruotsalaistakin ojentanut Margareta Högman, kuten käy ilmi Mathia Akianderin julkaisemista herännäisyyden kuvauksista. (sinänsä Akianderin kuvauksia on voinut lukea Kivikin, jonka monet väkevät sananmuodot jopa kalpenevat Akianderin lainaamien heränneiden kirjeiden rotevan kielenkäytön rinnalla)
Kiven, joka toisaalla samaan aikaan ”Seitsemässä veljeksessä” kuva poikien varhaiskehitysvaiheessa pietistien saarnaamaa helvetin piinaa, kieltää sen ”Leassa” yhteensopimattomana ajatuksena rakkauden evankeliumin kanssa.
Renanin teos Jeesuksen elämästä on ollut Kivelle vain virike, mutta itse Raamtusta, evankeliumitekstistä hän on rakentanut rakkauden oppinsa. Tässä uskonnollisessa aatenäytelmässä ei ole edes koomisessa mielessä niitä pappis- tai kirkollisia tyyppejä, joita hän piirtää tasapainottavassa mielessä niin ”Seitsemässä veljeksessä” kuin ”Nummisuutareissa”. Muistettakoon, että samaan aikaan kuin ”Lea” valmistui, on Jukolan Juhanilla repliikki, jossa hän sanoo vähät huolivansa ”sinun sakeuksistas ja makeuksistas” (vrt. Luuk. 19)
”Ikävyys” ja ”haudantakainen elämä”
Kiven elämän traagillinen vaihe alkoi ”Lean” (1868) menestyksen ja ”Seitsemän veljeksen” valmistumisen jälkeen 1869.
Silloin Kivi kirjoitti – pyytäen että vastaanottaja hävittäisi kirjeen – ystävälleen Bergbomille, miten hänen elämänsä ”teki suuren haaksirikon”. Kivi muistelee onnetonta Helsingin retkeään ja sitä apua mitä ”sielun synkeimmässä paahtessa” oli saanut Bergbomilta.
”Alakuloisella mielellä havaitsen, se iloinen ja rohkea maailmankatselma, joka tähän asti, huolimatta lukemattomasta kivusta ja kärsimyksestä, on aina asunut povessani, rupeaa jo synkentymään ja elämän ja tulevaisuuden toivo ei anna minulla enää yhtään huvitusta.”
Kirjeen loppua ei pidä ylitulkita (kuten on ehkä tehty), vaan enemmänkin se on ehkä surulliseksi huokaukseksi ja alistuvuudeksi: ”Olis minulla jotain visseydellä uskottavaa elämästä haudan toisella puolella, niin tyytyisinpä päiviini, aikani, joka nyt maistuu puulle, ei olisi niin pitkä.”
Täydellisen resignaation ja luopumisen kuvana on pidetty Kiven runoa ”Ikävyys”: ”En taivasta/ Mä tahdo, en yötä Gehennan.” Runossa sanat ”Turha vaiva täällä” viittaavat Lauri Viljasen mukaan Salomon saarnaajan turhuuden pessimismiin ja filosofiaan, mutta kaiketi siinä on myös biografista ja psyykkistä taustaa; kerrotaanhan Kiven hautoneen v. 1866 kevättalvella itsemurhaa. Samat elämänväsymyksen tunnothan ovat ”Kullervossa” (1860) ja sitten ”Canziossa” 1868.
Kiven alussa mainittu kirje ei ehkä kerrokaan vain jostakin hyvin konkreettisesta ”katastrofista” tai ”haaksirikosta” vaan siinä on sekä kuvaus lapsuuden uskon – uskon yksilön kuolemanjälkeiseen elämään – sammumisesta että heijastus jo ”Lean” yhteydessä mainitusta koko aikakauden ja sivisteistösukupolven kriisistä. Tähän on Esko Ervasti kiinnittänyt huomiota tutkimuksessaan ”Suuren haaksirikon aihe Aleksis Kiven tuotannossa” (1965, s. 11 ja paasim). Ervasti viittaa Mikko Juvan väitöskirjassaan esiin nostamaan kulttuuritaisteluun, jonka oli alkanut Straussin teos D.F. ”Das Leben Jesu” (1835) ja jota jatkoi Ludwig Feuerbachin hyökkäys kristinuskoa vstaan (Das Wesen des Christentums 1841). Tie kaiken uskonnon kieltämiseen oli Juvan sanoin auki (s. 28) ja luonnontieteellisen materialismiin voittokulkuun alkoi. Tästä murroksesta on Kiven tuotannossa viitteitä usein kohdin, sekä eräissä komedioissa mutta myös näytelmissä ”Canzio” ja ”Karkurit” (1866).
Taiteilija-runoilija pukee ja purkaa elämänvaiheissaan erilaisia, ehkä täysin vastakkaisiakin tuntoja teoksissaan. Niinpä voidaan siis muistaa – ja ottaa myös täydestä – Claudion (”Canzio”, 4.näyt.) sanat: ”Mieheen, joka kieltää Jumalan ja tyhjäksi tekee sielumme kuolemattomuuden, siihen mieheen älä milloinkaan lujasti luota”.
Kirjallisuus
Esko Ervasti: Suuren haaksirikon aihe Aleksis Kiven tuotannossa. Turun Yliopiston julkaisuja. Turku 1965.
Northrop Frye: the Great Code. The Bible and Literature. Ark Paperback. London 1982.
Mikko Juva: Suomen sivistyneistö uskonnollisen vapaamielisyyden murroksessa 1848-1869. Helsinki 1950.
Eino Kauppinen: Aleksis Kiven kotioloista. Kirjallisuudentutkijain seuran vuosikirja 4, 1936.
Eino Kauppinen: Piirteitä runoilijan lapsuudenkodista. Koto ja maailma. Helsinki 1951.
Pekka Lappalainen: Realistisen valtavirtauksen aatteet ja niiden kontinuitiivisuus Suomen kirjallisuudessa vuosisadan alkuun saakka. Jyväskylä Studies in the Arts. Jyväskylä 1967.
J.V. Lehtonen: Nurmijärven poika. Kuvia Aleksis Kiven elämästä. Helsinki 1934.
Eeva Ojanen: Temppeli korkea. Nurmijärven kirkon kaksi vuosisataa. Jyväskylä 1993.
A.F. Puukko: Suomalainen raamattumme Mikael Agricolasta uuteen kirkkoraamattuun. Helsinki 1946.
E.A. Saarimaa: Raamatun vaikutus Aleksis Kiven kieleen. Suomen kansan Raamattu. Helsinki 1942.
E.A. Saarimaa: Selityksiä Aleksis Kiven teoksiin. (1.p. 1919). 4. uusittu p. Helsinki 1964.
V. Tarkiainen: Aleksis Kivi. Elämä ja teokset. (1.p. 1915) 6.p.1984.
V. Tarkiainen: Aleksis Kiven muisto. Runoilijan 85-vuotispäiväksi. Toim. V. Tarkiainen. Helsinki 1919.
V. Tarkiainen: Kiven käyttämien kirjojen luettelo. Kaukametsä. Helsinki 1949.
Teksti on Hannes Sihvon esitelmä Aleksis Kivi symposiumissa Nurmijärvellä 7.10.2000.
Teksti: professori Hannes Sihvo
Hannes Sihvo (1942-2003) oli professori, kirjallisuustieteilijä ja historioitsija. Hän oli Kalevalaseuran, Kirjallisuuden tutkijain seuran sekä Aleksis Kiven seuran kunniajäsen. Sihvon teos Elävä Kivi – Aleksis Kivi aikanansa (SKS/2002) sai Laura Jäntin palkinnon ja oli Tieto-Finlandia ehdokkaana vuonna 2002. Sihvo on palkittu myös Suomalaisen tiedeakatemian Kalevala-palkinnolla ja valtion tiedonjulkistamispalkinnolla.