Häme ja Kivi
Häme vilahtelee Kiven teksteissä, ennen muuta Seitsemässä veljeksessä, ikään kuin itsestään selvänä kotiseudullisena ääriviivana. Vaikkapa Taula-Matti, metsänkävijä, joka oli nuorempana metsästellyt Pohjolan äärettömillä rämeillä, Lapinmaan rajoilla asti, oli tunnettu siitä, että ”taulaa teki hän pehmeintä Hämeessä ja vallan vahvoja tuohikenkiä” (VI luku).
Näytelmän Nummisuutarit henkilöluettelon jälkeen on maininta: ”Näytelmäpaikka Hämeessä.” Seitsemän veljeksen alkuperäinen nimi oli Kiven runokokoelman Kanervalan takakannessa olleen ennakkouutisen mukaan ”Seittemän miestä. Ilosteleva (humoristisk) elämänkertomus seittemästä veljestä Hämeen metsissä”. Mitä klassillisimman romaanin avauksen mukaan seisoo veljesten kotitalo, ”Jukolan talo, eteläisessä Hämeessä”. Veljeksien marssiessa Heinolan suureen pataljoonaan, joka Parolassa kesäisin hirveästi äkseeraa ja rikeeraa, Juhani sanoo nimismiehelle: ”Parempi kuitenkin siellä kuin louhia västingissä vuorta; ja toiseksi, niin Hämäläisen ruskea nahka on tuuman paksu, niinkuin nähdään.” XI luvussa Aapo sanoo: ”ja vaimoksi on meille tarjona moni pulski ja hehkuva Hämeen tyttö.”
Näytelmissään Nummisuutarit ja Kihlaus ja romaanissaan Seitsemän veljestä Kivi liikkuu selvästi kotiseudullaan Nurmijärvellä. Hämeessä hän kulkee myös vaellusrunossaan ja rakkausrunossaan ”Anjanpelto”: ”Niinpä vaelsin mä Anjanpeltoon / Hämeenmaitten kultasilla teil.”Anjanpellon markkinoilla vaeltajan sieluun jäi myös kuva: ”Silloin näin mä ihanaisen immen, / Nuoren Hämeen-tyttären”. Kotiseudun maisemaa on myös näytelmässä Karkurit, lähemmin Raalan kartanon miljöö on Leossa ja Liinassa (”Tapaus on Suomessa lähellä Helsingin–Hämeenlinnan rautatietä”), kun taas Margaretassa ”Tapaus on Suomessa, Tampereen tienoilla”.
Kiven tuotannon topografiassa erottuu alue, jossa ovat tuttuja keskiaikaiset Turusta Hämeenlinnaan tuova hämäläisten härkätie ja Vantaan suulta juokseva Hämeentie, joista viimeksi mainittu kulki Nurmijärven kautta kohti Turkhautaa. Kun on esitetty sellainenkin mahdollisuus, että Seitsemän veljeksen yksi alkuideoista voisi liittyä Hausjärven Ridasjärvellä sijaitsevan Lemmilän talon seitsemän pojan historiaan, vahvistaisi se osaltaan Kiven eepoksen hämäläisyyttä. Myös se, että Stenvallin suvun haarat mahdollisesti vievät Nurmijärven Palojoen Mattilan talosta Ridasjärven Sipi Rekonpoika Sipilän suureen sukuun, antaa lisänsä Kiven hämäläisyyteen. Mainitut Ridasjärven seudut Kivi tunsi mm. käytyään siellä ilvesjahdissa.
Historiallis-kansankulttuurisessa mielessä Kiven kotiseutu on nimenomaan eteläistä Hämettä, kuten Seitsemässä veljeksessäkin sanotaan. Olihan pohjoisempi Häme vanhastaan Satakuntaa aina Tampereen seuduille saakka, ja Hämeenlinnaa pohjoisempana Kivi tuskin koskaan kävi. Sen sijaan hän on mahdollisesti käynyt ystäviensä Forssellin veljesten luona Padasjoen Alhon kartanossa.
Ristiretkiaikaan Nurmijärven seudut olivat hämäläisten eräalueita. Siitä kulttuurista kertovat vaikkapa paikannimiin jääneet pakanalliset muistot ja tarinat esimerkiksi tiuhoine hiisi-sanastoineen Hiidenvedestä aina Kiven sepittämään mutta täysin mahdolliseen Hiidenkiveen asti. Viimeksi mainittu Hiidenkivi antaa mahdollisuuden paitsi mytologiseen paikallistarinaan myös näköalan hämäläisten ikiaikaiseen ja liki tähänastiseen asenteeseen rajoja ja aitoja kohtaan: Hiidenkiven historia liittyy kylien ja talojen rajaperinteeseen, tässä tapauksessa aivan konkreettisesti Raalan kartanon ja kylän sekä Palojoen rajoihin – ja niistä käytyihin riitoihin – joita Päiviö Tommila on Nurmijärven historiassaan selvittänyt. Hiisisanastoa on tutkittu runsaasti sekä historian (Seppo Suvanto), nimistöntutkimuksen (Mauno Koski) että uskontotieteen (Veikko Anttonen) kannalta. Hiidenportaat, Hiidenkivet ja Hämeen ”Halkivahat”, siis haljenneet kivet ovat olleet uskomusten ja kulttien kohteita, mutta myös selvästi jo esihistorialliselta ajalta eli pakanuuden ajalta periytyviä rajapaikkoja. Sepittäessään Hiidenkiven keskeiselle paikalle eepoksessaan Kivi korostaa sitä siis myös käännekohtana, jossa poikien ”pakanuuden aika” alkaa loppua, tosin verisin peijaisin. Kaikenlainen hillittömyys, poikien leimaa antava luonteenpiirre, alkaa vähetä tämän jälkeen, ei tosin yht’äkkiä. Lukemaan oppiminen tulee olemaan ensimmäinen selkävoitto ”pakanuudesta”; sitä seuraa muu vanhan Aatamin taltuttaminen kohti eepoksen seesteisyyttä ja sunnuntaipäivän auvoisuutta niin Jukolan tuvassa kuin Vuohenkalman torpassa.
Teoksen Suomenmaa osassa Uusimaa, vuodelta 1919, todetaan Nurmijärven kohdalta yksikantaan: ”Väestö on hämäläistä.” Sen jälkeen viitataan siihen, että pitäjä oli ”kauan verraten köyhä ja takapajulla”. ”Viinaa siellä ahkerasti poltettiin ja viljeltiin. Lukutaito oli vielä 1800-luvun alkupuolella huonolla kannalla; sitä koetettiin parantaa jalkapuurangaistuksella. 1820- ja 1830-luvuilla pitäjä tuli tunnetuksi ympäri kuljeksivien heittiöjoukkojen, ns. ’Nurmijärven rosvojen’, temmellyspaikkana. Näistä oloista on epäilemättä Aleksis Kivi, itse Nurmijärven lapsi, saanut monta piirrettä kuolemattomaan teokseensa ’Seitsemän veljestä’.” Voisi tietenkin sanoa myös toisinpäin: Nurmijärven historia sai Kiven romaanista monta lähtemätöntä piirrettä historian kuvaansa.
Kansankulttuurin ja murteen kannalta Nurmijärvi on eittämättä etelähämäläistä seutua, kuten myös sen naapuripitäjät Loppi ja Hausjärvi, osaksi myös Tuusula, Vihdin ja Lohjan seutujen muuttuessa enemmänkin länsiuusmaalaisiksi. Itään ja länteen mennessä oli lähellä ruotsalaisalueelle Helsingin pitäjään, Espooseen, Kirkkonummelle ja Siuntioon. Kivi eli sekä Nurmijärvellä, Tuusulassa että Siuntiossa kieli- ja kulttuurirajoilla. Tuusulassa ja Helsingin pitäjässä olivat vastassa heti osaksi ruotsalaiskylät, ruotsinkielisen Siuntion naapurina puolestaan heti Lohjan pohjoinen suomalaisalue.
Hallinnollisesti Nurmijärvi kuului 1700-luvulla Uudenmaan ja Hämeen lääniin. 1800-luvulla läänien eriydyttyä pitäjä jäi Uudenmaan lääniin. Oikea määritelmä hallinnollis-kulttuurisesti on siis puhua Nurmijärvestä yhtenä Uudenmaan suomalaispitäjänä.
Eri asia on identiteetti: nurmijärveläisten, Jukolan veljesten, Aleksis Stenvallin ja Aleksis Kiven. Hämäläisyysindeksit ovat heissä voimakkaat. Silti oli esimerkiksi tosiasia, että ylioppilas Aleksis Stenvall ei olisi voinut edes halutessaan liittyä vielä Hämäläis-Osakuntaan ennen vuotta 1865, jolloin se vasta aloitteli illegaalista toimintaansa. Stenvall oli siis uusmaalainen ylioppilas, mutta yksi sen ”paatuneimmista” suomenmielisistä, kuten A.O. Freudenthal asian ilmaisi.
Hämäläiset ylioppilaat eivät olleet mitään kielikiihkoilijoita; pikemminkin päinvastoin heitä pidettiin ainakin osaksi ruotsalaismielisinä. Kuitenkin he heräsivät kolme vuotta Aleksis Kiven kuoltua, osakunta pani alulle muistopatsaan hankkimisen Kiven haudalle. Tässä asiassa oli osakunnan varsinainen puuhamies F. Perander, mutta osansa saattoi olla Kiven ystävällä eli ”ikäskun pienellä veljellä Apollossa”, osakunnan aikaisemmalla kuraattorilla (1868–1870) Antti Törneroos-Tuokolla. Ja julkaisihan osakunta v. 1878 Aleksis Kiven muistolle omistetun Kaikuja Hämeestä -albuminsakin (III), jossa oli painettu mm. F. Peranderin ”Puhe. Aleksis Kiven hautakiveä paljastettaessa Tuusulan kirkkomaalla 21. p. toukok. 1877”. Ja v. 1883 julkaistiin kaunokirjallinen kyhäelmä Esko, jolla ei liiemmin ollut tekemistä Kiven tuotannon kanssa mutta jota myytiin Aleksis Kiven rintakuvan hankkimiseksi osakuntaan; hanke ei kyllä johtanut tulokseen (Kuusisto 1978 s. 139). Uusmaalaisen osakunnan perillinen Eteläsuomalainen osakunta puolestaan on vaalinut voimakkaasti Aleksis Kiven muistoa sekä vuotuisjuhlin Kiven syntymäpäivänä että keväällä vietettävillä ”Eskon häillä”. V. 1934 se julkaisi arvokkaan Uusimaa-albumin (II) Kiven muistolle omistettuna. V. 1912 osakunta tilasi kuvanveistäjä Johannes Haapasalolta Kiveä esittävän rintakuvan, joka ei kuitenkaan tyydyttänyt esim. Eliel Aspelin-Haapkylää, joka siitä päiväkirjassaan marisee.
Kiven pahin vainoaja oli tunnetusti savolainen August Ahlqvist, runoilijana Kiven kilpailija. Kaiken henkilökohtaisen kirjailijakateuden lisäksi kyseessä oli kirjakielemme kehitykseen voimakkaasti vaikuttanut ja kiivas murteiden taistelu ja tietenkin eriävät käsitykset siitä, mikä oli ”runollisuuden tantereelle” sopivaa kieltä. Ahlqvist arvosteli Seitsemää veljestä pilkallisesti johonkin ”etelä-Hämeeseen” sijoitettuna kertomuksena ja kammoksuu Kiven runojen ”Uusmaan poikkinaista ja törkeää murretta”. Eipä Kiveä ymmärtänyt perihämäläinen Agathon Meurmankaan, Kangasalan karhu, suomalaisen talonpoikaiston edusmies. Mutta oli ymmärtäjiäkin. Esimerkiksi ja ennen muita pohjalainen Eliel Aspelin, joka 1872 piti osakunnassaan tunnetun ja syvältä valottavan Kiven elämää ja tuotantoa koskevan puheensa, mikä julkaistiin Kirjallisessa Kuukauslehdessä samana vuonna ja sittemmin liitettiin Kiven Valittujen teosten esipuheeksi 1877. Muun ohella Aspelin toteaa siinä, että Seitsemän veljeksen maisemista lukiessaan tuntee miten ”sykkivin sydämin kävelemme Hämeen kankaita, soikeita suoportaita tai salaluonteisia metsiä.” Myöhempinä vuosinaan Aspelin-Haapkylä oli itse ainakin kesäisin hämäläinen asuessaan Vanajaveden rannalla Sääksmäen lähellä Rauhalahdessaan.
Yksi merkillisimpiä Kiven varhaisymmärtäjiä, joka olisi syytä muutenkin nostaa kerran muistamisen kohteeksi, oli hämeenlinnalainen lehtori ja kustantaja A. W. Lindgren; hän julkaisi mm. kolme vuosikymmentä ilmestynyttä sanomalehteä Hämäläinen. Lindgren oli ottanut osaa v. 1865 samaan – ilmeisesti 1864 ilmestyneellä maakuntakuvauksellaan Hämeenmaa – valtion palkinnosta käytyyn kilpailuun kuin Kivi Nummisuutareillaan, tosin eri sarjassa. Lindgren julkaisi Kiven kuoltua muistokirjoituksen, jossa hän piti Kiveä niin historiallisena tapauksena, että hänen tulonsa olisi taitavan ”prophetan” pitänyt osata ennustaa. Ahlqvist otti Kielettäressään, haukkuessaan Kiveä vielä tämän kuoltuakin, myös Lindgrenin pilkkansa kohteeksi. Lindgrenin maakuntakuvausta, sen luonnehdintoja hämäläisistä ja hämäläisestä elämänmenosta kannattaa sellaisenaan vertailla Kiven Seitsemän veljeksen kansankuvaukseen.
Kiven hämäläisyyttä on pohtinut tätä esitystäni ennen tunnettu kirjallisuushistorioitsija O. A. Kallio, joka julkaisi v. 1933 Aamulehden Kiven-päivän numerossa kirjoituksen ”Hämäläisyys Aleksis Kiven runoudessa”. Paljolti samoin esimerkein kuin edelläkin Kallio pyrki vakuuttamaan, että Aleksis Kivi oli ensimmäinen kirjailija, jonka teoksissa ylipäänsä suomalainen ”maakuntalaisuus” melko tietoisesti esiintyy.
Kivi on kansalliskirjailija, ”mutta lähinnä hän sittenkin on juuri Hämeen ja hämäläisten runoilija”. Häme on koko Suomen keskus ja hämäläiset sen ydinainesta Kiven teoksissa. Siitäkin huolimatta, että Nurmijärvi ei ollut puhtaasti hämäläistä heimoa, Kivi piti itseään nähtävästi hämäläisenä ja Hämettä kotimaakuntanaan. Seitsemän veljestä on Hämeen ja hämäläisten eepos, Kallio kirjoittaa.
Kallion artikkelissa on myös ajankohtaista pohdintaa. Viertolan herrassa voi nähdä ”tyypillisen Hämeen ruotsalaisen kartanonherran” ja kenties hämäläisistä oloista johtuu myös veljesten epäluulo herroja ja virkamiehiä kohtaan, ”jonka nykyaikaisena jatkona on ehkä osaltaan pidettävä ns. punaista Hämettä ts. sosialismin suurta voimaa Hämeessä.” Pojathan eivät tahdo aluksi sopeutua yhteiskuntajärjestykseen, kirjoittaa Kallio.
Kolme vuotta myöhemmin, 1936, julkaistiin Uudenmaan Maakuntaliiton julkaisuja -sarjan I osassa Eino Kauppisen artikkeli ”Aleksis Kivi uusmaalaisena runoilijana”. Uudenmaan Maakuntaliitto oli perustettu Kiven satavuotispäivänä 10.10.1934 lähinnä Eteläsuomalaisen Osakunnan aloitteesta tarkoituksena ”herättää Uudenmaan suomalaisissa kiintymystä kotimaakuntaa kohtaan.” Teoksessa, jossa on kirjoitukset sekä Pernajan, Sammatin että Nurmijärven suurista pojista sekä tietenkin suomalaisuustaistelija Linnankoskesta, on ymmärrettävää korostaa myös kansalliskirjailija Kiven uusmaalaisuutta. Kauppinen kirjoittaa, että vaikka Seitsemän veljeksen alkulauseessa mainitaan ”eteläinen Häme” ”kaikesta kuitenkin selviää, että liikutaankin runoilijan omalla kotiseudulla, Uudellamaalla”.
Pakanoita, hurskaita miehiä ja Kristuksen soltaatteja
Kiven nuoruus-, koulu- ja opiskeluvuosina, lopulta myös hänen parhaana kirjallisena luomiskautenaan Suomessa elettiin kansallisen romantiikan aikaa. Kivi itse oli se suuri synteesi ja silta, joka vei kirjallisuutemme Lönnrotin kalevalaisromanttisista, Runebergin vänrikkien ja Topeliuksen välskärin kertomusten patrioottisista kuvista kansan ja ”kotomaan” realistisempaan, mutta korostettakoon, ”karnevalistiseen” kuvaukseen. Kivellä se tarkoitti nimenomaan kielen kaikkien rekisterien yhteiskarnevaalia: ylhäinen ja alhainen puheenparsi, raamattu, lakikirja, murre ja runouden kieli soivat yhtä aikaa tai vuorotellen. ”Pyhä” ja ”liha” vaihtelevat tässä Seitsemän veljeksen ”härkäsinfoniassa”. Legendanomaista ”hyvästi liha” -tunnelmaa, jonka vallassa veljekset ovat Aapon tarinoita kuunnellessaan, seuraa sitten mitä homeerisin ja renessanssimaisen paisutteleva härkien teurastus ja lihalla mässäily, joka on kaukana kaikenlaisista kristillisperäisistä uhriaterioista.
Vaikka Kivi kirjoitti suurimmat teoksensa nimenomaan oman aikansa tai sanokaamme syntymäaikojensa kuvauksena, hänellä on kaiken aikaa taustana etenkin Seitsemässä veljeksessä kuviteltu ja oman aikansa historiallisen kirjallisuuden luoma menneisyyden kuva. Lönnrot ennen muuta oli Kalevalalla ja Kantelettarella ammentanut kansanrunoudesta muinaispakanuuden ja siihen sekoittuneet kristilliset legendat. Tästähän eivät muuten pietistit pitäneet.
V. 1857, jolloin Kivi tuli ylioppilaaksi, vietettiin yliopistossa suurta juhlaa ja kahta promootiota kristinuskon Suomeen tulon 700-vuotismuistoksi. Juhlapuheissa muistutettiin ihanteellisessa hengessä, esim. Nurmijärven kirkkoherran ja teologian professorin, A. F. Granfeltin, Kiven yhden tulevan avittajan, sanoin, että kansanrunouskin heijasteli ”aavistuksenomaisessa, tiedostamattomassa ja ’musikaalisessa’ muodossa samoja perustotuuksia kuin kristinuskokin”. Kirkkomaalarina ansioitunut R. W. Ekman teki ehdotuksen 700-vuotisjuhlien muistomitaliksi. Aiheena olivat risti ja orjantappurakruunu kristinuskon symboleina ja toisella puolella nuori suomalainen nainen ja asepukuinen mies. Heidän vierellään oli kannel, pakanuuden symboli, ja maahan viskattuna jousi ja nuoli. Näin tämä aihe väistyvästä pakanuudesta ja kristillisestä tulevaisuudesta alkoi elää sekä Ekmanin että tunnetuimpana myöhemmin Gallénin taiteessa; kirjallisuudessa myöhäiskukinta oli Juhani Ahon Panu, Pohjois-Karjalaan sijoitettu mutta Hausjärven hämäläisissä metsätunnelmissa kirjoitettu romaani.
Pakanuuden ja kristillisen elämän asetelma elää Kiven Nurmijärven eepoksessa kaiken realismin alla, se on käännettävissä esiin ennen muuta Aapon monissa tarinoissa, jotka ovat legendoja ja paikallistarinoita, mutta laajemmin poikien koko maailmankuvassa ja elämäntavoissa. Niissä taistelivat keskenään kiehtova metsäläisyys, impivaaralaisuus, erämiesvietit, uskomukset ja toisaalta – nimenomaan huumoria tuoden – aito pyrkimys tulla yhteiskunnan hyväksymäksi, kristityksi joka osaa lukea, tuntee katekismuksen ja noudattaa lain paragraafeja. Seitsemän veljestä on luettava mielessä Suomen laki, katekismus, Ilmestyskirja mutta myös Sibyllan ennustukset ja sokean enon opetukset maailmasta. Kivi näyttää, että suomalaisen mentaliteetin kesti 700 vuotta omaksua kristillinen maailmankuva, ainakin Hämeen metsissä. Ja näyttää siltä, että poikien mielikuvissa elävät itse Luciferus eli Perkele ja muut riettauden voimat juuri siinä muodossa kuin itsensä Lutherin katekismus – tai ehkä Svebiliuksen – niitä ylläpitivät. Parhaimpia salaisten voimien ylläpitäjiä olivat tunnetusti pappien rotevahenkiset saarnat ja virsikirja, josta vasta Lönnrotin tekemässä virsikirjauudistuksessa ryhdyttiin ajamaan ulos valtava määrä perkeleitä, saatanoita ja helvettiä. Veljesten maailmankuvassa, niin kuin varmasti koko suomalaisessa maailmankuvassa vähintäänkin 1800-luvun olivat siis kaikki henkivoimat läsnä: enkeleistä Isoon Riettaaseen.
Kiven varhaistuotteeksi on otaksuttu Suomettaressa 1864 ilmestynyttä kirjoitusta ”Vuoripeikot. Tarina Nurmijärveltä”. Tarina on sama kuin minkä Aapo kertoo Sonnimäellä ja se tunnetaan eri versioina Hämeen seuduilla (esim. Asikkalassa, Vehmaalla ja Huittisissa; ks. otsikolla ”Ritari ryöstää hiiden kultaisen pikarin”, Myytilliset tarinat, s. 502–504): ”Muinoin, koska Nurmijärven rannalla ei vielä kirkko löytynyt, oleskeli tämän vuoren luolassa hirveitä peikkoja, rasitukseksi ja kamoksi kaikille.” Tosin Tuusulassa oli jo kirkko, josta peikot olivat varastaneet kalkin. Elettiin ”taikauskon aikakautta” mikä tarkoitti kylläkin sitä, että ”Piispaa Roomassa” (paavia) ”Jumalan maaherrana maan päällä kumarrettiin.”
Muuan ”sankari, hurskas ja rohkeamielinen” sai enkeliltä käskyn: ”ota hevoises, ratsasta Korkeakalliolle ja pyhä kalkki peikoilta saata pois.” Soturi vyötti itsensä miekalla ja ratsasti jouluaamuna Korkeakalliolle. Tekeytyen väsyneeksi matkamieheksi hän anoi vuorilinnan suulla juotavaa. Sitä tuotiin hänelle lehmänsarvella ja toisen pyynnön jälkeen häränsarvella. Silloin peikko toi hopeaisen kalkin, jonka myrkytetyn juoman sankari heitti maahan, sieppasi kalkin ja ratsasti kohti Tuusulaa.
Peikot ryntäsivät hänen peräänsä ja olivat jo saavuttamassa hänet Palojoen kylässä, kun taivas aukesi ja enkeli huusi: ”aja ristikolle” eli pellolle, jossa vesivaot oli kynnetty ristiin. Sen jälkeen peltoa on kutsuttu Ristinpelloksi. Peikot pysähtyivät kuin tulisen seinän edessä ja palasivat sitten kallioluolaansa.
Sankari vei tulisena hehkuvan maljan Tuusulan kirkkoon, jossa joulujumalanpalveluksessa oleva pappi ja seurakunta kiittivät sankaria. Tuli aika, jolloin Nurmijärvellekin rakennettiin kirkko, ja sen kellojen soiton kuullessaan peikot syöksyivät ulos ikuiseen pakoon huutaen: ”jo Nurmijärven sonni mylvää.”
Ei ole huomattu, että samana vuonna kuin edellä oleva kirjoitus julkaistiin, ilmestyi edellä mainitun hämeenlinnalaisen A. W. Lindgrenin Turussa painettu teos Hämeenmaa (Lindgrenin kirjoittama sarjan VII osa ”Uusimaa” on myös huomion arvoinen Kiven tuotannon ja elämän taustojen kannalta). Se kuului viidentenä osana sarjaan Kuvia ja kuvaelmia Suomen maakunnista. Teos sellaisenaan sisältää määritelmiä pellavatukkaisista, tukevahartiaisista, ”ykspäisistä”, oikeuksistaan aina käräjiin asti kiinnipitävistä hämäläisistä, jotka viljelevät ”vanhan tavan jälkeen”, ”kantavat perittyä epä-luuloa ja välin ylönkatsettakin herrasmiehiä kohtaan”, mutta joissa on nyt tapahtumassa muutos: ”Kansallisuuden tunto on herännyt ja sen ohessa halu parempaan. Monessa kohden nähdään talonpoikain käyväin herrain kilvassa uusiin viljelystapoihin. Pitäjän kouluja rakennellaan, kirjallisuutta viljellään. Talonpojat rupeavat luottamaan herroihin ja herrat käymään talonpoikain edellä parempaa kohden.” Asetelmahan on kuin suoraan Seitsemästä veljeksestä.
Hämäläisten ”muinais-muisteista” puhuessaan Lindgren kirjoittaa, miten kristinoppi tullessaan hävitti kyllä Agricolan mainitsemat muinaisjumalat hämäläisiltä, mutta jäljelle jäivät tontut, haltiat ja menninkäiset. ”Piru tarvittiin Kristin opissakin, johon tuli lisäksi Perkele. Mutta helvetti lainattiin ruotsalaisilta, vaikka Tuoni, Tuonelakin säilyi sen ohessa.” Sitten Lindgren kirjoittaa hiisistä: ”Hiisi katosi pois kirkkoja rakennettaessa ja kelloja soittaessa, vaikka hän niitä monessa kohden koki särkeä ja hajottaa. Hiisi vaihettelee usein arvoa pirun kanssa, vieläpä joskus Lappalaistenkin (vert. Kolistimen ukon aprikointi noidista, lappalaisista ja itse Saatanasta), ne kun Hämäläisiä ennen asuivat heidän nykyisillä sioillaan ja sitten tungettiin pois. Tuskin löytynee ainoatakaan pitäjästä, jossa ei olisi ’Hiiden-kalliota’, -’kiveä’, -’kiukaita’, -’siltaa, -’Pirunpesää’ tai ’Lapin nientä’ eli semmoista jotakin.”
Veljeksien maailmanselitys on raamatullinen. Niin esim. III luvun Sonnimäen kohtauksessakin, jossa Aapon tarinan siivittäminä veljekset kuvittelevat maailmanlopun tulleen. Aapo kertoi tarinan hirmuisesta linnanherrasta, joka oli surmannut kauniin tytärpuolensa ja tätä rakastaneen nuorukaisen miekallaan ja lopulta katumuksen vallassa itsensä. Kansa kertoo tarinaa katsellessaan suuressa kivessä näkyvää rakastavaisten kuvaa ja neljää kiiltelevää keltaista tähteä, rakastavaisten silmiä, ja odottaa että murhatyön sovituksen hetki tulee, mutta silloin koittaa myös maailman tuomion hetki.
Kun pojat heräävät yöllä ukkosen jyrinään ja kirkonkylästä kuuluvaan kellojen soittoon pappilan riihen sytyttyä tuleen, he luulevat ensin, että taivaan kellot soivat ja viimeinen hetki on käsillä. Tästä maailmantuhosta heillä oli jo illalla ollut puhe. Timon suulla: ”Silloinpa karja aholla mörää ja siat kujalla kauheasti vinkuu, jos nimittäin tämä tuho on tapahtuva kesäiseen aikaan, mutta jos se talvella tapahtuu, niin karjapa silloin ometassa teiskaa ja mörää ja läätin pahnoissa sika-parat vinkuu.” Eero pilkkaa veljiensä uskomuksia näin: ”Maailman lopusta ei ole yhtään pelkoa niin kauan kuin pakanoita maan päällä löytyy. No Jumala paratkoon! tässähän on seitsemän villittyä pakanaa, vallan kristikunnan helmassa. Mutta eihän niin pahaa, ettei siinä aina jotakuta hyvääkin. Olemmehan maailman pylväitä me.”
Seitsemän veljestä on omalla tavallaan Kiven vastine Kalevalalle. Molemmissa eepoksissa on kansanusko ja kristinusko sekoittunut samaan maailmankuvaan. Kalevala on lähinnä itäisistä, karjalaisista aineksista romantisoitu menneisyyden kuvitelma, Seitsemän veljestä aika lailla realistista läntisen kansankulttuurin, tarinoiden ja uskomusten maailmankuvaa. Ritarit, neidot, hurskaat miehet olivat läntistä legendaa, kuin keskiaikaisten kirkkojemme kuvastoa.
Poikien maailmanselitystä on esim. käsitys ukkosesta. Sokean enon opetusten mukaan ukkonen oli kuivan hiekan taivaalle nostamaa ratinaa pilvien välissä. Juhanin mukaan Jumala ajaa jyristelee taivaan katuja pyörien raudoituksen iskiessä tulta. Timo taas sanoi pienenä kuvitelleensa että Jumala jyräsi peltoansa ja livautteli makeita iskuja sonninsuoroisella piiskallansa.
V luvussa ollaan Impivaarassa. Pojat tuntevat Juhanin sanoin olevansa ”korpeen kadonneita lampaita”. ”Näin heitimme naapurit ja kristilliset lähimmäiset.” Pojat aikoivat pysyä Impivaarassa ”niin kauan kuin metsässä tuoretta lihaa löytyy.” Paettuaan metsän kohtuun veljekset elävät maagisessa maailmassa, josta kertoo jo Impivaaran nimeen liittyvä ”Kalvean immen tarina”. Aapo kertoo sen ensimmäisenä iltana.
Impivaarankin luolissa on muinoin asunut peikko, verenimijä, joka pystyi muuttamaan itsensä monen muotoiseksi. Peikko tavoitti kesäyönä rakastavaisen parin, joka oli jättämässä toisilleen jäähyväisiä ja vannomassa uskollisuutta lyhyen eronsa ajaksi. Pojan lähdettyä peikko lähestyi tyttöä ihanan ruhtinaan muodossa ja sai tytön unohtamaan lemmittynsä. Luolalle tullessaan muuttuu verenimijä ruhtinaasta jälleen kauhistuttavaksi peikoksi ja imee tytöstä veren, mutta tyttö ei kuitenkaan kuole vaan kituu kalvakkaana luolassa. Poika palaa matkaltaan ja kun hän ei löydä armastaan, hän heittää suruissaan henkensä.
Tyttö viruu luolavankilassaan. Vierähtää sata vuotta. Eräänä kesäyönä tytön seisoessa vuorella häntä lähestyy valo, ”kirkastettu nuorukainen” miekka kädessä. Poika suutelee tyttöä, jonka suonissa alkaa jälleen veri virrata. Poika surmaa peikon ja maailma pelastuu ”kamoittavasta hirviöstä”. Poika ja tyttö kiitävät onnellisina kohti avaruutta.
”Olemme siis muuttaneet tänne peikkojen ja paholaisten kaupunkiin”, Simeoni sanoo. Näiden juttujen vallassa pojat erehtyvät synkässä yössä luulemaan hevosensa Valkon ainutta silmää itsekseen paholaiseksi, jota vastaan he käyvät kekäleet kädessä ”kuin uskon sankarit, tuliset miekat kourissa”. ”Me olemme kastettuja kristittyjä, Jumalan sotamiehiä, Kristuksen soltaatteja”, Juhani huutaa. Kivi näyttää tunteneen Vihdin pitäjän kiertokoulumestari Jakob Ahlsmanin kirjasen Jesuksen Kristuksen sotamies, kuten V. Tarkiainen on arvellut (”Kiven käyttämien kirjojen luettelo.” Teoksessa Kaukametsä s. 181).
Näin siis pojat muuttuvat hetkessä pakanoista Lutheruksen miehiksi, uskon sotilaiksi, joiden aseena on katekismus, virsikirja mutta myös Ilmestyskirja ja Sibyllan kirja ja tuo kauhea kirja Huutavan ääni korvessa, kaikki kuitenkin opittuna sokean enon tarinoista ja muilta kuultuina puheenparsina.
Impivaara edustaa poikien maailmassa pakanuutta, metsää ja maailmasta eristäytymistä, tilaa, jossa maailmaa tulkitaan luonnosta ja muista ennusmerkeistä. Sen sijaan Jukola edustaa kristillistä yhteiskuntaa ja ihmisyhteisöä, jossa asioita säätelevät laki ja paragraafit, painettu sana takeenaan. Tämä vastakohta tähdentyy VI luvussa, jossa vietetään pakanallisia peijaisia – vaikka Simeoni yrittää muistuttaa pyhän merkityksestä – ja joka päättyy pirtin paloon ja henkeä salpaavaan pakoon ihmisten ilmoille koti-Jukolaan. Kun pojat sinne pääsevät turvaan, Juhani sanailee: ”Olemmehan jo pääsneet petoin ja pakkasten kynsistä tänne kristillisten lähimmäisten lämpymään. Ja siitä Jumalalle kiitos.” Kuitenkaan eivät veljekset ole vielä täysin valmiit suureen kääntymykseen.
Veljesten haavekuvilla on taipumus muuttua katastrofeiksi. Niinpä Taula-Matin kertomien Lapin erämiesjuttujen lumoissa tehty Kourusuon sorsastusretki ja karhunkaato muuttuvat tragediaksi. Hiidenkivi pelastaa pojat mutta samalla siitä tulee käännekohta heidän elämäntarinassaan.
Hiidenkiven tyvenkohdassa ennen monumentaalia härkäin teurastusta Aapo kertoo tarinan siitä mistä tämä suuri kivenlohkare on saanut nimensä.
Lapin tuntureilla asui Hiidenruhtinas, jolla oli kaunis, nopea peura. Tätä tavoitteli moni jousimies mutta turhaan. (Kivi kertoo tarinassa oman versionsa Kalevalan Hiiden hirven hiihdännästä). Hirvi joutui ”viimein Hämeenmaalle, jossa löytyi eräs mainio hiihtäjä ja tarkka joutsimies.” Alkaa pitkä ajojahti, joka päättyy oudosti. Peura kääntyy kohti vainoajaa ja lähestyy häntä kyyneleitä vuodattaen. Mutta mies ampui armottomasti peuran. Silloin Hiisi tunsi kaukana Pohjolassa, että hänen peuransa oli vaarassa ja näki ”noitakurkistimellansa” peuran makaavan verissään kuoleman tuskissa. Silloin Hiisi julmistuneena tempasi linnansa suuresta muurista neliskulmaisen kivimöhkäleen ja viskasi sen ilmaan ”kohden joutsimiestä Hämeen saloissa”. Lohkareen alle hautautui ikuisiksi ajoiksi jousimies.
Nälän kurniessa poikien suolissa Hiidenkivellä Aapo kertoo sitten tarinan, josta tulee mieleen sekä ruoka että juoma, mutta perin pyhällä tavalla. Tämäkin tarina kertoo Impivaarasta, nimittäin ”jalosta uskonsankarista” joka istui sen luolissa. Juuri tämä tarina antaa luvan sille ajatukselle, että Kiven mielessä oli edellä mainittu oman aikakautensa juhlinta kristinuskon Suomeen tuomisen muistoksi ja ajan kalevalais-kristillisen taiteen motiivit kristinuskon ja pakanuuden taisteluista Suomessa.
”Ennen, koska kristin-usko ja pakanuus vielä taistelivat keskenänsä Hämeenmaassa, oli käännettyjen joukossa eräs mainio mies, hurskas ja harras uutta uskoa levittämään, jota hän myös kiivaasti harjoitteli Ruotsin valtakunnan aseitten suojassa. Mutta kotimaahansa täytyi haarniskoittuin sankarten äkisti siirtyä täältä, ja kristityt Hämäläiset joutuivat pakanallisten veljeinsä hirmuisimman vainon alle.” Kristityt pakenivat ”salojen eksyttävään kohtuun.” Hurskas mies pakeni Impivaaran ”komeroihin”, mutta perässä tulleet vainoajat löysivät hänet ja sulkivat kivellä luolaan nääntymään. Mutta taivas auttoi miestä. Kuin legendoissa yleensä, tapahtui ihme. Luolaan tuli valo, sinne puhkesi lähde ja yleni hedelmiä kantava puu. ”Niin kului vuosi, ja virtana juoksi Hämeessä kristittyin veri.”
Eräänä aamuna valo, lähde ja puu katosivat. Ulkopuolella seisoi pakanoita ja heidän keskellään kristittyjä nuoriin sidottuina heitettäväksi samaan luolaan, jossa he luulivat hurskaan miehen lepäävän kuolleena.
Silloin sankari astui luolasta ja tervehti: ”terve, ystävät ja veljet, terve, kultainen aurinko ja kohisevat metsät, terve!”
Koko joukko lankesi polvilleen kiittäen Jumalaa. Kansa huusi yhdestä suusta: ”kasta meitäkin, kasta meitäkin uskoon saman Jumalan päälle!” ”Siitä astui ojan partahalle hurskas uros, ja seurasi häntä joukko, joka, luopuen pakanuudesta, antoi itsensä kastaa Kristuksen uskoon.” Juhani jatkaa tähän palauttaen hurskaat tarinat kotipiiriin: ”Ja pakanain kastaminen tapahtui juuri samalla kohdalla ojassa, jossa nyt on meidän sudentarhamme.”
Simeoni puolestaan on varma, että hurskaan miehen luja usko oli hänelle sekä lähde, hedelmä että valkeus. ”Jos sinulla on uskon kilpi ja hengen miekka, niin mene vaikka perkeletten kanssa polskaa tanssimaan” oli sanonut Tervakosken Tuomaskin – se jolta Simeoni oli oman uskonherätyksensä saanut.
Ilmestyskirjan seitsemän enkeliä ja seitsemän Jukolan poikaa
Aleksis Kivi on antanut ”Seitsemälle veljekselle” alaotsikon ”elämänkertomus”. Kyseessä onkin todella seitsemänkertainen elämänkertomus, jossa on ensin yhteinen kymmenen vuoden mittainen tiheä vaihe, sen jälkeen loppuluvussa veljekset alkavat viettää kukin omaa elämäänsä kunnes ”se kulki rauhaisesti puolipäivän korkeudelle ylös ja kallistui rauhaisesti alas illan lepoon monen tuhannen, kultaisen auringon kiertoessa.” Nuoruusvaiheessaan, siis ennen Jukolaan paluuta ja suurta sovintojuhlaa – jota voi luonnehtia raamatullis-humoristiseksi – veljeksillä on maailmasta samanlaiset kokemukset ja luulot, he taistelevat todellakin hyvässä uskossa kuin seitsemän hullua ritaria – Don Quijotea – omia luulojansa ja kummajaisiansa vastaan. XIV luvussa poikien elämät eriytyvät tai samaistuvat tavallisten talonpoikien elämäksi, myös heidän suhteensa uskontoon, pyhään sanaan ja kristittyyn elämäntapaan saa omat muotonsa Juhanin hieman tekohurskaasta körttiin pukeutumisesta ja Simeonin sairaalloisesta maailmanlopun odotuksesta ja ehkä farisealaisestakin katumuksen teosta aina Eeron vaimon, Seunalan Annan herkkään, Juhaninkin kiroilulle anteeksiantoa rukoilevaan hahmoon. Aivan oman lukunsa ansaitsisikin Kiven suhde pietismiin sen nurmijärveläisessä muodossa.
Seitsemän veljeksen huumori ja komiikka perustuvat siihen, että pojat kuvittelevat alussa olevansa täyskelpoisia yhteiskunnan ja seurakunnan jäseniä. Heiltä puuttuu kuitenkin jotain ja sen mukana kaikki – nimittäin lukutaito joka oli vaatimus ripille pääsyyn ja aviosäätyyn. Julkinen häpeä, se minkä he kohtaavat (Toukolan pojat, erehtyminen pyhäpäivästä) ja se mikä heitä uhkaa (jalkapuurangaistus), suorastaan työntävät pojat yhteiskunnan ja seurakunnan laidalle; ja kyse on sentään oikeista savitalon pojista.
Veljekset kuvittelevat vielä III luvussa – Simeonin sanoin – että vaikkei heistä ole lukumiehiksi, on mahdollista kyllä elää siivoina kristittyinä ”ilman luvun-taitoakin, kun vaan uskomme”.
Sinänsä III ja IV luku, Sonnimäellä ja kotona Jukolassa voitelemassa toukolaistappelun haavoja, siis ennen kotisaunan paloa ja lähtöä Impivaaraan, osoittavat vakuuttavasti, että Raamattu oli heille tuttu, omalla tavallaan. Pojat heittelevät ilmaan tuhkatiheään raamatunlauseita kansanomaisina tai omina sananparsinaan.
Eero on Juhanin mukaan ”ohdake nisupellossamme, – – katkera happamus Jukolan kristillisessä velitaikinassa” (Matt. 13:25; I Kor 5:8).
Aapo taas sanoo: ”- – te niskurit, te hullut miehet” (Ap 7:51).
Väliin vetää Timo värssyn virsikirjasta (Vk 267:19): ”Toisinaan alaslasketaan, toisinaan ylösnostetaan.”
Eero toivottaa rovastin ”rikkaan miehen toveriksi” tarkoittaen kertomusta Lasaruksesta ja rikkaasta miehestä (Luuk 16).
Juhani muistaa sananparren ”joka toiselle kuoppaa kaivaa, hän putoo siihen itse” (Sl 26:23).
Otetaanpa kantaa luomiskertomukseenkin. Timo pitää näet Aapon kertomusta ketusta ja karhusta lorujuttuna, koskapa siinä väitetään ketun osaavan puhua. Aapon mukaan Timo ei ”käsitä kuvausta” eli vertausta. Silloin Juhani, joka sanoo, ettei Timon pää ole kaikkein terävimpiä, selittää opettavaisesti: ”Tapaus ketusta ja karhusta on arvattavasti niistä ajoista, joina kaikki luontokappaleet ja vielä puutkin taisivat puhua, niinkuin vanhassa testamentissa kerrotaan; ja sen olen kuullut vainaalta sokea-enoltamme.” Aapon on todettava Juhanille, että ”ethän käsitä nyt sinäkään satua ja sen tarkoitusta”.
Veljekset eivät kyllä olleet tässä sen tyhmempiä kuin muukaan kansa. Vielä v. 1870 edellä mainitussa A.V. Lindgrenin lehdessä Hämäläinen (1/1870) oli kirjoitus ”Luomisesta sananen”, jossa tarkastellaan geologian ja Raamatun kertomuksia luomisesta ja niiden välistä näennäistä ristiriitaa: ”- – tiedättehän kunnioitettavat lukiamme, että raamattu usein puhelee kuvituksella ja vertauksella, joten sen tapa on tässäkin, kuin luomisen ajanjaksot kutsutaan siinä päiviksi.”
Jukolan veljekset kuin myös Aleksis Kivi oli tässäkin lähellä aikansa keskusteluja, jotka liikkuivat teologian, geologian ja jo kehitysopinkin alalla.
Kettu ja karhu -keskustelun jatkuessa Juhani kiittelee Jumalaa siitä, ettei hän ole yhtä tyhmä kuin Timo, jolloin Eero kehottaa Timoa tekemään ”niinkuin puplikaani ennen, lyö ainoastaan vasten rintaasi, ja saadaanpa nähdä, kumpi teistä parempana miehenä kotia marssii.” (Luuk 18:13) Sanaleikki jatkuu Luukkaan evankeliumin seuraavalla luvulla (Luuk 19), kun Juhani ilmoittaa Eerolle, että ”en huoli sinun Zakeuksistas ja makeuksistas, vaan panen itseni makeasti nukkumaan.”
III luvun päätunnelma kääntyy sitten edellä kuvattuun maailmanlopun ennusmerkkeihin joissa on ilmiselvästi pohjana Jeesuksen saarna koko Jerusalemin hävityksestä ja tuomiopäivän edellä havaittavista merkeistä. Kivellä näyttää olleen näillä kohdin esillä sekä Matteuksen evankeliumi että Johanneksen ilmestys, niin tiuhaan niitä siteerataan.
Matteuksen 24. luku on johdatuksena: ”Ja tämä valdakunnan Evankeliumi pitä saarnattaman kaikesa mailmasa, kaikille pakanoille todistuksexi ja silloin tulee loppu.” Eeron mukaanhan ei siis ollut vielä loppu käsillä kun siinä oli heitä ”seitsemän villittyä pakanaa vallan kristikunnan helmassa.”
Kun pojat ovat heränneet kirkonkellojen pauhuun, parkaisee Juhani (Johannes) apostolliselle veljelleen: ”Tuomas, minun veljeni Kristuksessa!” Lauri muuten nimittelee kuuluisassa humalavaiheessaan, ennen pilasaarnaansa (VIII luku), veljiänsä raamatullisesti:”’Jolla on korva, hän kuulkoon’, saarnaa Aapo, se Jukolan pyhä Paavali.” (Ilm. 2:7,11,17) tai ”Olethan sinäkin Simeoni, se imeläsuinen ’terve-rabbi'” (Matt. 26:49: ”Ja hän astui kohta Jesuxen tygö, ja sanoi: terve Rabbi! Ja suda andoi hänen.”)
Väliin luikauttaa Timo värssynkin, osaksi virsikirjaa muistaen: ”O Herra, suru suuri, o Betlehemin armoistuin!” (Vk 150:1).
Raamatun siteeraamisen sanaleikki, joka kyllä muuttuu todeksi – niin kuin sana lihaksi – jatkuu IV luvussa.
Eero sotkee tahallaan silmäin ja jalkain voiteet, virsikirjan ehtoovirren säkeet, Ilmestyskirjan (Ilm. 3:18) ja Luukkaan (Luuk 4:11) jakeet Simeonia kiusatessaan: ”rukoile jalkain voidetta, ja sitten kiitä Luojaas, joka sinun tänäpänä varjeli ’ettet ole jalkaas kiveen loukannut’, niinkuin luemme ehtoorukouksessa.”
Ehtoovirsissä ja virsikirjan ehtoorukouksissa pyydetään toistuvasti varjelusta pirun, perkeleen ja saatanan juonista (”Siis varjel’ tänä yön’, Jumala! Meit’ saatanan pahast paulast'”, Vk 369:5) ja muun muassa tulipaloista (”Tulen ja veden vaarasta, Ja kaikest’ pahast’ pelasta”, Vk 372:4).
Aapo ja Juhani todistavat lautamies Mäkelälle kuinka he ovat jo poikasina kuunnelleet sokean enonsa kertomuksia raamatusta, merimatkoilta ja ”maailman rakennosta”, tarinoita Mooseksesta, Israelin lapsista, kuningasten kirjasta ja ”ilmestysraamatun ihmeistä”. He eivät siis olekaan niin ”villittyjä pakanoita kuin luullaan”, Juhani sanoo ja lausuilee Ilmestyskirjasta suoraan: ”Ja heidän siipeinsä havina oli kuin ratasten kituna, koska he sotaan juoksevat” (Ilm. 9:9).
Siinä välillä on Timon suulla ehdotettu uudeksi oikeuden tuomariksi ”oikeuden enkeliä” muistellen taivaasta Betlehemin ilosanoman ilmoittanutta enkeliä (Luuk 2:10). Tuomas taas tuumailee, että ”Kova leikki on tämä elämä ja maailma. Vähänpä on kunkin toivoa niin pienestä osasta kuin Josua ja Kaaleppi kuuden sadan tuhannen miehen seassa.” Muistuma on Siirakista (46:10) ja Mooseksen kirjasta (4 Moos.6).
Eero osaa Paavalin sanat, vähän yhdistellen, jälleen Simeonin tuhon ennustuksiaivaillen: ”ei paljon puutu ettet” jne. (Agrippa Paavalille, Ap.t. 26:28), ”Mutta mene tällä haavaa matkaas” (maaherra Felix Paavalille Ap.t. 24:25).
Keskusteltaessa käskyistä, isoista ja pienemmistä synneistä, Juhani edustaa suhteellisuutta niiden tulkinnassa ja vetoaa raamattuun: ”mutta Jumala on pitkämielinen ja laupias mies” (4. Moos. 14:18).
Aapo moittii häntä ja toteaa lainaten Pietarin toista epistolaa, kolmatta lukua ja jaetta 8, jonka mukaan ”Yksi päivä on Herran edessä niinkuin tuhannen ajastaikaa, ja tuhannen ajastaikaa niinkuin yksi päivä”. Aapon mukaan: ”Yksi seisoo Jumalan edessä tuhantena ja tuhannen yhtenä. Mitä siis leksottelet pienemmistä synneistä, mitä keskivälistä, puolustaen kahden herran palvelusta?”
Juhanin jatkaessa järkiperäistä suhteellista uskonoppiaan Simeoni muistuttaa vääristä profeetoista ja viimeisistä ajoista (Matt. 24:11); Timo puolestaan epäilee hänen kiusaavan veljiään ”Turkkilaisten uskoon”, mikä veljesten maailmankuvassa vastasi kristikunnan suurinta vihollista.
Raamatun ja virsikirjan maailma alkaa heiketä, kylläkin silloin tällöin itsestään merkkejä antaen, V luvun jälkeen. Tilalle astuvat Impivaaran tarinat, poikien samastuminen metsään ja legendojen maailmaan. Eräänlainen käännekohta suhteessa pyhään sanaankin on Hiidenkivi eli VIII luku, jossa Laurin pilasaarna, vaikka kansanomainenkin, on viimeinen pilkka, ja uskonnollisen kielen travestia. Sen jälkeen alkaakin heidän elämänsä suuntaa ohjailla Aapinen, katkismus ja omalla tavallaan Laki ja oikeus. Senkin tulkinnassa pojat oppivat kulkemaan harhakäsityksistä ja paragraafien sokeasta tulkinnasta lain hengen ymmärtämiseen.
XIII luku kääntää poikien korpivaelluksen kotiinpaluuksi, jolloin oma kotitalo tunkioineen päivineen näyttäytyy Juhanin silmissä taivaaksi ja kadotetusta jälleen löydetyksi paratiisiksi. Timon mielestä ”taivas on kuitenkin koreampi” ja Simeoni pitää Juhanin puhetta syntinä. Ikäänkuin pisteenä kaikille eskatologioille ja viimeisten aikojen näyille hän lainaa siitä kohdan, joka Ilmestyskirjassa kuuluu näin:
”Seitsemäs sinetti avataan; ja Johannes näke 7 Engeliä Pasunilla; ja toisen Engelin, joka suitsutta pyhäin rukouksia. Ensimmäinen niistä 7 Engelistä soitta. Toinen. Kolmas. Neljäs. Huutain 3 kertaa voi.
Ja koska hän seitsemännen sinetin avais oltiin ääneti Taivaasa lähes puoli hetkeä” (Ilm. 8:1).
Voimme olla aivan varmat, että Raamattu vuodelta 1853 tai Uusi testamentti vuodelta 1774 on ollut Alexis Stenvallin kirjoituspöydällä auki tältäkin kohdalta, kun hän on romaaninsa päätösvaihetta suunnitellut.
Ovatko sitten Jukolan seitsemän poikaa Ilmestyskirjan seitsemän enkeliä maallisen realistisessa muodossa, arkisen humoristisen, lihallisen hahmon saaneita taivaan sanansaattajia Hämeen metsissä? Alan olla siitä varma, kun vertaan edellistä pyhää sanomaa Juhanin riemuhuutoon:
”Sano kielin, puhu mielin, luihkaise riemu rinnastasi ulos! Vuoret roikkaa, metsä kaikaa ja taivaassa ollaan ääneti hetki aikaa, hetki pyhä ja lyhykäinen. Siinä on värssy, Jukolan Jussin sepittämä riemuissansa.”
V. Tarkiainen on Kiven käyttämien kirjojen luettelossa maininnut mm. seuraavat:
- Biblia. Se on Koko Pyhä Raamattu. Porvoo 1853. ”Tämä raamattulaitos näyttää olleen Kiven käsissä, sillä siitä on säilynyt pieni katkelma (s. 105–106 ja 111–112) hänen kirjojensa joukossa ja sen sivulla 105 on merkintä: Stenvall 185?. Raamatun vaikutus Kiven tuotantoon on vielä yksityiskohtaisesti tutkimatta.” – E. A. Saarimaa on runsaasti merkinnyt Kiven teosten raamattu- ym. sitaatteja kirjassaan Selityksiä Aleksis Kiven teoksiin, 1964.
- Uusi Testamenti. 2 Cor. 5:17 Wanhat owat kadonnet, katzo! kaikki owat uudexi tullet. Stockholmisa, Prändätty Kuningallisesa Suomalaisesa Prändisä, Joh. Arw. Carlbohmin omalla kulutuxella, 1774. ”Nimilehdellä omakätisesti: Alexius Stenvall äger denna…”
- Yxikertainen Selitys, Lutheruxen Wähän Catechismuxen ylitze, Kysymysten ja Wastausten kautta, Pandu edes Olaus Svebiliukselda…Turusa, Präntätty Frenckellin Kirjan-Prändisä, Wuonna 1802. ”Teos sisältää merkinnän: Juhan Stenwall äreta ekaren til tena lilla Ktekis. Juhan Stenwall, josta selviää, että kirja on ollut Kiven vanhimman veljen oma.”
- Sama teos myös vuoden 1831 painoksena, kuulunut Emanuel Stenvallille.
- Suomalainen Wirsi-Kirja, siihen sopivain Kappalten kanssa… Ny taas wastuudesta ojettu. Helsingissä ja Turussa w.1841 präntätty J. C. Frenckellin ja Pojan tykönä. ”Etukannessa: Stenvall är Retta Ekaren Til denna Pesalm Båk Paloby Nurmijärvi 19 martij 1843. Erik Johan Stenvall – – Nämä merkit osoittavat kirjan olleen Kiven isän omana. Aleksin teoksissa on paljon säelainauksia virsistä sekä tyylilainauksia virsikirjan rukousosastosta.”
- Sibillan Ennustus-Kirja, Prophetia Sibyla. Vanhoja painoksia Vaasassa jo 1700-luvulla. 6:s tunnettu painos Turussa J. W. Lilljan & C:on kirjapainossa, 1855. ”Yleisesti tunnettu ja luettu kansankirjanen, jonka maailmanlopun ennustukset ovat olleet ’Seitsemän veljeksen’ kirjoittajan mielessä – – Vrt. Juhanin sanaa: ’Katsokaas noita Sipillan-jalkoja, katsokaas’.”
- Sionin Juhla-Wirret. Muutamia Christillisiä Wirsiä, jotka on kokoonpannut Abraham Achrenius. Uusi Ylöspano. Turusa, Präntätyt J. C. Frenckellin ja Pojan tykönä 1836.
- Sionin Wirret. Ruotsista Suomexi käätyt. Neljäs Ylöspano. Helsingforsisa ja Turusa 1836. Präntätty J. C. Frenckellin ja Pojan tykönä.
Artikkeli on julkaistu alun perin teoksessa Hämeen käräjät 1 (Karisto/1999) nimellä Jukolan veljekset – Viimeiset pakanat ja Kristukset soltaatit Hämeen metsissä.
Teksti: Professori Hannes Sihvo
Hannes Sihvo (1942-2003) oli professori, kirjallisuustieteilijä ja historioitsija. Hän oli Kalevalaseuran, Kirjallisuuden tutkijain seuran sekä Aleksis Kiven seuran kunniajäsen. Sihvon teos Elävä Kivi – Aleksis Kivi aikanansa (SKS/2002) sai Laura Jäntin palkinnon ja oli Tieto-Finlandia ehdokkaana vuonna 2002. Sihvo on palkittu myös Suomalaisen tiedeakatemian Kalevala-palkinnolla ja valtion tiedonjulkistamispalkinnolla.