Aleksis Kivi ja August Ahlqvist
Kun August Ahlqvist toukokuussa 1870 hyökkäsi Helsingfors Allmänna Tidningin kahdessa numerossa juuri ilmestyneen Seitsemän veljeksen kimppuun, ei kyseessä ollut hänen ensimmäinen, eikä viimeinen, Kiveen kohdistunut teilauksensa.
Ahlqvist arvosteli ankarasti jo Kiven kahta ensimmäistä, vuonna 1860 julkaistua runoa. Varsinaiset hyökkäykset alkoivat Kullervon arvostelulla vuonna 1865. Seitsemän veljeksen Ahlqvist leimasi ”häpeäpilkuksi suomalaisessa kirjallisuudessa”.
Ahlqvist arvosteli armottomasti myös jo sairaan Kiven viimeistä, vuonna 1871 ilmestynyttä näytelmää Margareta. Mutta sekään riittänyt. Vielä vuonna 1874, Kiven maattua jo toista vuotta haudassa, Ahlqvist julkaisi runokokoelmassaan Säkeniä II Kiveä halveksuvan pilkkarunon ”Eräs runoilija haudastaan”:
”Runoilijaks” ma ristittiin, Sanottiin Shakespeariksi, Verraksi Väinön väitettiin: Muut’ en mä ollut kuitenkaan Kuin taitamaton tahruri Ja hullu viinan juoja vaan.
Miten on selitettävissä Ahlqvistin arvostelujen poikkeuksellinen raivo, niiden ilmiselvä pyrkimys kieltää Kiven teosten merkitys sekä niistä huokuva vastenmielisyys paitsi Kiven teoksia myös hänen persoonaansa kohtaan?
Millaisia Ahlqvistin arvostelut olivat? Mitä teilaukset merkitsivät Kivelle, hänen kirjailijanuralleen ja sairastumiselleen? Miten muut aikalaiset suhtautuivat Kiveen, entä Ahlqvistiin? Millaisia selityksiä Ahlqvistin hyökkäyksille voidaan löytää?
Ahlqvist arvostelijana
Kun August Ahlqvist (1826–1889) ensi kerran kävi käsiksi Kiven tuotantoon vuonna 1861 Mehiläisessä, hän oli 32-vuotias tohtori ja yliopiston dosentti, josta parin vuoden kuluttua (1863) oli tuleva Helsingin yliopiston suomen kielen ja kirjallisuuden professori Lönnrotin jälkeen.
Ahlqvist oli ehtinyt jo aloittaa ”kielenpuhdistustaistelunsa” Suomettaressa, jossa hän oikoi arvostelemiensa kirjoittajien suomen kieltä yleensä ankaralla kädellä. Sen lisäksi Ahlqvist oli, runoilijanimellä Oksanen, saanut jo mainetta suomenkielisillä runoillaan, jotka oli tarkoitettu myös opiksi ja esikuviksi muille suomenkielisille kynäniekoille. Hänen käsialaansa ovat mm. ensimmäinen suomalainen maakuntalaulu ”Savolaisen laulu” (1852) ja suomalaisen taiderunon ensimmäinen balladi ”Koskenlaskijan morsiamet” (1853). Vuonna 1860 Ahlqvist oli myös julkaissut ensimmäisen runokokoelmansa Säkeniä, jota pidettiin uudenaikaisen suomenkielisen kirjallisuuden merkkitapauksena.
Asetelma oli paljon puhuva. Ahlqvist, korkea oppiarvo, vankka asema ja sen suoma auktoriteetti tukenaan, tunsi kansallisuusaatteen mukaisesti kutsumuksekseen suomen kielen kehittämisen sivistyskieleksi sekä suomenkielisen kirjallisuuden ja kulttuurin luomisen. Tätä tehtävää hän toteutti ihanteellisessa runebergiläisessä hengessä.
Kivi puolestaan oli 26-vuotias ylioppilas ja aloitteleva suomenkielinen runoilija, vailla oppiarvoa, asemaa ja varallisuutta. Hän ei ottanut opikseen Ahlqvistin ohjauksista ja ojennuksista, vaan päinvastoin asettui paitsi teoksissaan, myös Kanervalan esipuheessa ja kirjeissään Ahlqvistin kieli- ja kirjallisuusohjelmaa vastaan. Vuonna 1869 Kivi kommentoi Ahlqvist-Oksasen runoja eräässä ruotsinkielisessä kirjeessään (Viljo Tarkiaisen suomennoksen mukaan) seuraavasti:
”Oksasen runollisuus, sen kieli, henki ja lausetapa, ei koskaan edistä suomen asiaa, vaan saattaa sen pikemmin ijankaikkiseksi jäätymään kankeisiin kaavoinsa.”
Ahlqvistin arvostelut
Ahlqvist arvosteli Kiven teoksia varsinaisesti kuusi kertaa, lisäksi hän sivuaa Seitsemää veljestä yhdessä muussa arvostelussaan:
- Runojen ”Unelma” ja ”Kaunisnummella” arvostelu 1861
- Kullervon arvostelu 1865
- Seitsemän veljeksen 1. arvostelu 1870 (ruotsiksi)
- Margaretan arvostelu 1872
- Seitsemän veljeksen 2. arvostelu 1873 (ruotsiksi)
- Seitsemän veljeksen 3. arvostelu 1874 (tässä kirjoituksessaan Ahlqvist kommentoi myös yleisesti Kiveä kirjailijana)
- Arvostellessaan K. J. Gummeruksen romaania Ylhäisiä ja alhaisia vuonna 1871, Ahlqvist kommentoi Seitsemää veljestä
Kiven keskeisistä teoksista Ahlqvist ei arvostellut Nummisuutareita, Kanervalaa eikä Leaa. Vaikka Kivi Nummisuutareitten ilmestyttyä odotti Ahlqvistin teilausta, ei sitä sillä kertaa kuulunut. Fredrik Cygnaeus, yksi Kiven tärkeimmistä ymmärtäjistä ja puolustajista, ehti edelle. Cygnaeus julkaisi Nummisuutareista loistavan arvostelun Helsingfors Tidningarissa. Ehkä Ahlqvist ei halunnut käydä kilpailemaan arvovallasta Cygnaeuksen kanssa. Toisaalta hän oli Nummisuutareitten yhteydessä myös jäävi (vaikka jääviyskään ei häntä yleensä hillinnyt), sillä hän oli osallistunut runokokoelmallaan Säkeniä samaan kilpailuun, jonka Kivi Nummisuutareillaan voitti.
Vaikka Ahlqvist ei erikseen arvostele Kiven omakustanteena ilmestynyttä runokokoelmaa Kanervala (1866), tuomitsee hän viimeisen Seitsemän veljeksen arvostelun yhteydessä Kiven yleisesti onnettomaksi ”runoniekaksi” ja näytelmäkirjailijaksi. Samassa yhteydessä Ahlqvist sivaltaa aikanaan suuren suosion teatteriesityksenä saanutta Leaa:
”Kuinka tietämätöin hän oikeastaan oli dramallisellakin alalla, osoittaa paraiten aine [= aihe] hänen paraassa dramassaan, tuossa Leassa, jota ainetta itse Shakespeare ei olisi uskaltanut saattaa näyttämön permannolle.”
Runojen ”Unelma” ja ”Kaunisnummella” arvostelu 1861
Jo ensimmäisessä arvostelussaan Ahlqvist tarttuu Kiven kieleen ja tuo esiin myöhemminkin toistuvan näkemykseensä uusmaalaisen murteen ”törkeydestä”. Hän antaa myös neuvon, että Kiven olisi parasta lakata käyttämästä kynää – ainakin ellei seuraa arvostelijan ohjeita.
Arvostelu alkaa:
”Nimi-merkin l:n kappale ’Kaunisnummella’ on vähäinen, vaan ’Unelman’ sisällys on runollinen. Kieltä ei näy tämä kirjoittaja kuitenkaan vielä tuntevan.”
Kuten Ilmari Kohtamäki on todennut, lyhyt ”Unelma”-runoa koskeva arvio on oikeastaan ainoa tunnustus, jonka Ahlqvist antaa koko Kiven tuotannosta. Ahlqvist tuo arvostelussaan edelleen esille runojen kielivirheitä ja jatkaa:
”Joka voipi tehdä tämmöisen vian, josta ankara koulu-mestari panisi poikaa kämmenelle, sillä lienee vähin oikeus ruveta semmoiseksi uudistusten ilmasijaksi kielessä kuin hra l kappaleissansa. Hän leikkelee nim. sanoja niin kuin äkkinäinen nauriin-listijä naurista. Lukiessasi hänen teoksiansa luulisit, ett’ei Suomella ole kirjallista kieltä, ei kieli-oppia eikä sääntöjä, vaan että Uusmaan poikkinainen ja törkeä murre nyt on korotettu kirja-kieleksi. Jos hra l mielii kukoistaa suomalaisessa kirjallisuudessa, niin heittäköön pois tämän uudistajan-viran ja oppikoon kieli-opista ja muusta kirjallisuudesta, kuinka Suomen kieli on kirjoitettava. Sitten laulakoon niin, että vaarat raikuu!”
Kullervon arvostelu 1865
Vuonna 1859 Suomalaisen Kirjallisuuden Seura julisti kilpailun ”paraimmasta suomen-kielisestä näytelmästä”. Sen voittajaksi julistettiin keväällä 1860 Alexis Stenvall Kullervollaan.
Tutkijalautakunta, johon kuului myös August Ahlqvist, nostaa sinänsä varsin suopeassa lausunnossaan esiin myös teoksen heikkouksia ja vikoja, ”jotka tekijä vähällä korjaamisella voipi poistaa”. Kaiken kaikkiaan lautakunta päätyy kuitenkin arvioon, että vioista huolimatta ”on tämä teos erinomainen sattuma Suomen kielen ja kirjallisuuden alalla”, joka antaa ”syyn luulla, että tällä tekijällä on toivollinen tulevaisuus Suomen kirjallisuudessa”. Merkilliseltä vaikuttaa, että Ahlqvist on yhtynyt lausuntoon ilmoittamatta minkäänlaista eriävää mielipidettä ja että juuri hän on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteerinä esittänyt vuosikokouksessa tämän, ilmeisesti jopa itse laatimansa lausunnon.
Kivi otti Kullervoa koskevat muistutukset huomioon ja korjasi näytelmää. Näytelmän lopullinen valmistuminen kesti neljä vuotta.
Kun tutkijalautakunnan neuvojen mukaisesti korjattu Kullervo ilmestyi vuonna 1864, hyökkäsi Ahlqvist tammikuussa 1865 Suomettaren kolmessa numerossa ilmestyneessä arvostelussaan ennen näkemättömällä raivolla sen kimppuun – vaikka oli itse ollut aikaisemmin näytelmää palkitsemassa.
Ahlqvist ei näe näytelmässä muuta kuin mauttomuutta, taitamattomuutta, raakuutta, irstautta, kieli- ja tyylivirheitä, eikä sen tekijässä muuta kuin ”vallattoman pojannulikan”, jonka runotar iäksi ”karkoittaa tarhansa seuduilta pois”.
Arvostelussa esiintyy letkauksia sekä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Tutkijakunnalle että Kullervosta ylistävän arvostelun kirjoittaneelle O. Toppeliukselle. Siinä esitetään, että Kullervo olisi ehdottomasti (sittenkin) ollut kirjoitettava runomuotoon, ja puolustetaan monien tuon ajan ulkomaalaistenkin tutkijoiden omaksumaa kantaa, jonka mukaan vanhojen kansalliseeposten tarjoamat aiheet eivät sovi uudenaikaisen näytelmän käsiteltäviksi.
Ahlqvist kirjoittaa mm.:
”Vaan kielen oikea käyttäminen on meistä kirjoittajalle ja olletikin runoilijalle yhtä tarpeellisena perustuksena kuin kahdella jalalla käyminen on tanssijalle. Kun sentähden joku tungeksen kirjailijaksi, ja vieläpä kirjailijaksi kirjallisuuden korkeimmilla aloilla, eikä osaa kieltä oikein käyttää, on se meistä yhtä kuin jos joku pyrkisi balletin tanssijaksi, vaikka hän liikkaa tahi on toisjalka taikka ei vielä ole oppinut kävelemään. Ja tämmöisiä suomalaisen kirjallisuuden pelastajoita ruoskimisen kielivirheistänsä pidämme velvollisuutena, jota ei käy laiminlyöminen. Näitä on hra Kivikin [– –] Lopuksi on meillä syytä muistuttaa, ett’ei runouden ala ole leikkiketo, jossa poikain on lupa heittää kuperkeikkaa ja kävellä puujaloilla, vaan se yrttitarha, jossa kansan hengelliset hedelmät kasvavat, ja jossa ulosvalitut tietäjät hellin käsin näiden kukkasia hoitavat.”
Ahlqvist jatkaa:
”Me voimme vakuuttaa hra Kivelle ja muille, jotka tämmöisessä juonitellussa kielessä luulevat olevan jotain juhlallista, että sen vaikutus Suomen kieltä tuntevassa on sama kuin jos näkisi miehen, jonka on suorana käytävä, juopuneena edessänsä horjehtivan. [– –] Lopuksi on meillä syytä muistuttaa, ett’ei runouden ala ole leikkiketo, jossa poikain on lupa heittää kuperkeikkaa ja kävellä puujaloilla, vaan se on yrttitarha, jossa kansan hengelliset hedelmät kasvavat, ja jossa ulosvalitut tietäjät hellin käsin näiden kukkaisia hoitavat. Näiden viljelijöiden joukkoon laskee runotar, tämän yrttitarhan haltia, vaan niitä luonnon lemmityitä, jotka hartaalla, nöyrällä ja puhtaalla mielellä pyhittäytyvät hänen palveluksellensa. Mutta väkisen sinne tungettelijat rankasee hän ylenkatseellansa, ja karkoittaa semmoiset iäti tarhansa seuduilta pois.”
Kullervon teilaus ei nujertanut Kiveä. Tässä vaiheessa Kivi on ilmeisesti vielä tuntenut yleisen mielipiteen olevan vahvasti puolellaan. Hän kirjoittaa Helsingistä 3.3.1865 ystävälleen A. R. Svanströmille:
”Ahlqvist on hirmuisesti haukkunut Kullervoa arvostelevissa kirjoituksissaan Suomettaressa. Mutta on hyvä, että täällä on yleisesti naurettu koko arvostelulle. Vielä on hänellä Nummisuutarit jäljellä, ja olen kuullut hänen aikovan vielä pahemmin pidellä tätä kappaletta.”
Kullervon kieli oli jotakin uutta, eikä se Viljo Tarkiaisen mukaan varauksettomasti saanut kaikkien muidenkaan ihastusta osakseen. Viljo Tarkiainen kirjoittaa:
”Useimmat lienevät yhtyneet sydämensä hiljaisuudessa siihen kovaan arvosteluun, minkä Suomen kielen ja kirjallisuuden professori Ahlqvist, etupäässä juuri kielellisillä, mutta myöskin esteettis-teoreettisilla perusteilla, antoi siitä Suomettaressa alkuvuodesta 1865.”
Seitsemän veljestä
Kivi kirjoitti Seitsemää veljestä 10 vuoden ajan. Odottaessaan teoksen painatuslupaa hän kirjoitti kirjeessään 19.5.1869 Kaarlo Bergbomille: ”Minä itse en veljeksiä koskaan hylkää, vaihka te perin pohjin katsositte sen mitättömäksi.” Kivi odotti romaanistaan taloutensa ja kirjailijanuransa pelastajaa.
Teos sai painoluvan syksyllä 1869. Julkaisupäätökseen liittyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Runoustoimikunnan lyhyt ja suopea lausunto, jossa kiitettiin teoksen nerokasta kansanluonteen kuvausta, luonnonkuvausta ja huumoria, samoin kieltä ja aiheen valintaa. Paikoin teosta ja etenkin sen draamallisia jaksoja moitittiin liian pitkiksi ja ikävystyttäviksi.
Kun Seitsemän veljestä sitten kevään 1970 kuluessa oli ilmestynyt Novellikirjasto-sarjassa neljänä vihkosena, hyökkäsi Ahlqvist heti toukokuussa raivokkaasti sen kimppuun. Ahlqvist teilasi romaanin yhteensä kolme kertaa. Jokaisessa uudessa arvostelussaan hän reagoi muihin, vähänkin Kiveä puolustaviin kantoihin.
Seitsemän veljeksen ensimmäinen arvostelu 20. ja 21.5.1870
Ahlqvistin ensimmäinen murskaava arvostelu ilmestyi Finlands Allmänna Tidningissa 20. ja 21. toukokuuta 1870. Hän julkaisi arvostelunsa ilmeisen laskelmoidusti ruotsinkielisessä lehdessä ja suuntasi sen siten ruotsinkieliselle sivistyneistölle.
Arvostelu alkaa:
”Eipä ollut onnekas se hetki, jolloin suomalaisen Kirjallisuuden Seura päätti julkaista tämän teoksen, sillä siten on Seura syystä toimittanut itselleen moitetta, herra Kivi itselleen säälittelyä ja naurua ja suomalainen kirjallisuus itselleen sekä moitetta, säälittelyä että naurua. Tämä kirjallisuus on näihin asti säästynyt huonoista kirjoista; nyt on Suom. Kirjallisuuden Seura hankkinut sille tällaisen huonon kirjan. Innokkaita kun oltiin ’das theure Vaterland zu retten’, luultiin herra Kiven ’Seitsemässä Veljeksessä’ tavatun jotakin alkusuomalaista, aito tschuudilaista, joka oli yhdellä iskulla nostava suomalaisen kirjallisuuden kunnian kukkuloille ja näyttävä maailmalle mongoolilais-turaanilaisen hengen koko sen loistossa ja alkuperäisyydessä. Korvat tukittiin varovaisempien varoituksilta, näiden sanoessa, että taideteoksen on, käydäkseen taideteoksesta, oltava kaunis niinhyvin arjalaisten kuin turaanilaisten, niinhyvin ranskalaisten kuin suomalaisten keskuudessa, mutta että tämä kertomus, ’Seitsemän Veljestä’, ei ollut ainoastaan vailla kauneutta, vaan oli se, raa’asti kuvatessaan raakaa, myös tosiasiallisesti ruma ja sitä paitsi vielä varsin ikävä.”
Huomiota kiinnittävät Ahlqvistin pilkalliset viittaukset ”mongoolilais-turaanilaiseen” henkeen. Taustalla näkyvät Euroopassa noihin aikoihin esiin nousseet rotuteoriat. Ranskalainen rotuteoreetikko Gobineau oli esittänyt jo 1853–55 ilmestyneessä teoksessaan, että arjalainen rotu on jaloin ihmisrotu, ja että sen etevimpiä edustajia ovat germaanit. Suomalaiset puolestaan kuuluivat hänen mukaansa Euroopan vähempiarvoisiin kansoihin. Jo ennen Gobineau’ta oli puolestaan suomalainen kielentutkija Matias Aleksanteri Castrén (1813–1852) esittänyt Siperian tutkimusmatkojensa tuloksena (sittemmin virheelliseksi osoitetun) väitteen, että suomensukuisten kansojen alkukoti oli Aasiassa Altai-vuoristossa, ja suomalaiset eivät siis olleet yksinäinen kansansirpale, vaan he kuuluivat laajalle levinneeseen turaanilaiseen rotuun.
Nämä teoriat tarjosivat Suomen ruotsinmielisille ja -kielisille aseen heidän käydessään kamppailuun ruotsin kieltä ja ruotsalaista kulttuuria yhä vahvemmin uhkaavaa fennomaniaa vastaan. Svekomaanit julistivat, että ilman ruotsalaisen kulttuurin vaikutusta alempaa mongolista rotua edustavat suomalaiset olisivat samalla tasolla kuin heidän alkeelliset heimolaisensa Siperiassa. Tätä näyttivät pelkäävän myös jotkut fennomaanit, etenkin August Ahlqvist. Snellman puolestaan ei näistä rotuteorioista piitannut, vaikka joutuikin ottamaan niihin kantaa.
Castrénin tapaan myös Ahlqvist teki useita tutkimusmatkoja Venäjälle tutkiessaan suomensukuisten kansojen kieliä. Tutkimusmatkoillaan hän oli päätynyt käsitykseen, että kansallista olemassaoloamme uhkasi vaara idästä. Kirjeissään hän vertaa Venäjän ja Suomen oloja. Samaa poikkeuksellista affektiivisuutta, joka näkyy hänen hyökkäyksissään Kiveä vastaan, näkyy myös mm. hänen eräässä Siperiasta lähettämässään kirjeessä vuodelta 1857. Siinä hän kertoo siitä ”inhosta”, jota muukalaisessa herättää ”valtaisa moraalinen saasta” tässä maassa. Se saa hänet ”päivittäin ja hetkittäin muistelemaan omaa maataan, sen kansaa ja tapoja.” Venäläisen ja suomalaisen luonteen eron hän tiivistää jälkimmäistä idealisoiden seuraavasti: ”Jos tässä pitäisi verrata venäläisen ja suomalaisen luonnetta, niin jälkimmäistä voisi verrata koivun varjossa päilyvään kirkkaaseen lähteeseen ja edellistä saastaiseen rapakkoon, joka vilisee sammakoita ja muita iljettäviä eläimiä ja missä siat piehtaroivat etsiäkseen vilvoitusta pahentuneen ilman raskaassa lämmössä.”
Näkikö Ahlqvist Kiven veljeksissä tämän kauhistuttavan ”turaanilaisen” ja itäisen hengen ilmentymän? Uhkasivatko nämä Kiven ”turaanit” hänen silmissään paitsi hänen henkilökohtaista näkemystään ja vakaumustaan suomalaisuudesta ja suomalaisesta kulttuurista, itse asiassa koko fennomanian perustaa – Olihan suomenkielinen rahvas koko kansallisen kulttuurin ja kansakunnan olemassaolon perustus. Kuten Pirjo Lyytikäinen toteaa tutkimuksessaan Vimman villityt pojat: ”poliittisesti kansa oli nähtävä hyvänä ja esikuvallisena. Kiven ’vikana’ oli, että hän ei romaanissaan tue kansallista politiikkaa.” – Joka tapauksessa jotakin Kiven romaanin ”raakuuden” aiheuttamasta hämmennyksestä ja Ahlqvistin hyökkäyksen rajuudesta selittynee myös näitä rotuoppeja ja suomalaisten alkuperää koskevia oletuksia vasten. Ahlqvist taistelee kuin henkensä hädässä Seitsemässä veljeksessä näkemäänsä raakuutta ja ”moraalista saastaa” vastaan. Hän ei arvioi ja arvostele, hän kieltää ja torjuu. Sitä paitsi Ahlqvistin – aikalaisia hämmentäneen – hyökkäyksen kohteeksi joutui myös Matias Aleksanteri Castrén. – Kuinka paljon siihen vaikutti se, että juuri Castrén oli tämän suomalaisten ”turaanilaisen” alkuperän osoittaja?
Ahlqvist kertoo arvostelussaan myös yksityiskohtaisesti ja tarkasti Seitsemän veljeksen sisällöstä. Tämä juoniselostus vaikuttaa paikoin miltei innostuneelta. Se ei sisällä kommentteja eikä letkautuksia joitakin osoittelevia huutomerkkejä lukuun ottamatta. Juoniselostuksen jälkeen Ahlqvist jatkaa:
”Tämä on nyt tuon 21 tiheään painettua arkkia vaativan romaanin köyhä, lapsellinen ja naurettava sisältö. Edellisestä selviää, ettei siinä ole juonen merkkiäkään. Yhtä vähän tapaa siitä pilkahdustakaan luonteenkuvauksesta. Nuo seitsemän veljestä samoin kuin kaikki muutkin siinä esiintyvät henkilöt ovat varjoja, jotka puhuvat ja toimivat kaikki samalla tavalla [– –] Ei ainoakaan hellempi kohtaus lievennä yksitoikkoista raakuutta, ei ainoakaan naishahmo keskeytä miehistä hurjailua, sillä muori tyttärineen vilahtaa vain nopeasti ohitsemme niin kertomuksen alussa kuin sen lopussa, ja ne naiset, joista tulee veljesten vaimoja, joutuvat lyhyesti puheeksi vasta viimeisillä sivuilla.”
Ahlqvist luettelee teoksen haukkumasanoja ja kirouksia ja jatkaa:
”Tällaiset sanantavat kuin ’pidä leipäläpes kiinni’, ’kitas kiinni’, ’turpas kiinni’, ’kuinka on turpas laita’, ’saatpa muutoin vastoin kuonoas’, ’hellitä kaulukseni, saatpa muutoin vastoin klanias’ [– –] joita on kirjassa vilisemällä, ovat senlaatuisia, ettei niitä suvattaisi hollituvassakaan. Vielä useammin kuin haukkumasanoja tapaa siinä kirouksia; lievempiä: hiisi, peeveli, peijakas, sarvipää, samoin kuin karkeampia: helvetti, perkele, saatana esiintyy siinä lukemattomin muunnoksin ja usein niin alkuperäisen voimakkaina, että kauhistaa.”
Seuraavaksi Ahlqvist siteeraa esimerkkinä romaanin alun kohtausta, jossa Eero pilkkaa Juhanin haaveita Venlasta:
”Eero. Merkillistä kuinka olemmekin unta uneksuneet toinen toisestamme. Minä taasen tällä lailla sinusta: Tuolla männistössä ikään seisoitte sinä ja Venla, armiaasti halaillen ja katsellen totisina ylös pilviin. Sieltähän, taivaan korkeudesta, anoitte jotakin merkkiä, niinkuin rakkautenne otollisuuden osoitteeksi. Taivas kuulteli, kuultelivat metsä, maa ja pienet lintusetkin, ja te itse syvimmässä äänettömyydessä varroitte, mitä tuosta piti tuleman. Tulipas myös lopulta eräs vanha varis, lentää kahnustaen halki tyynen ilman, ja ehdittyänsä ihan kohdallenne katsoa mulautti hän kerran alas teidän päällenne, mutta käänsi taasen pian silmänsä toisialle, levitti koipensa ja laski jotakin valkoista, joka putosi alas ja ruiskahti poikaa ja tyttöä vasten otsaa, pläiskähti vasten pläsiä vallan.”
Ahlqvistin mukaan:
”Tätä ennenkuulumatonta raakuutta ei voi kääntää millekään sivistyskielelle. Kirjoitus- ja painomuste punastuvat niitä toistaessaan, mutta eivätpä ole punastuneet Suomalaisen Seuran toimihenkilöt, jotka ovat panneet painoon tällaisia järjettömyyksiä.”
Ahlqvist moittii tekijän esitystapaa ja kertomuksen hajoamista loppumattomiin vuoropuheluihin. Ja lopettaa arvostelunsa seuraavasti:
”Teos on, ikävä kyllä, hassutusta ja häpeäpilkku suomalaisessa kirjallisuudessa. Varsinkin se on suomalaisen rahvaamme ilkeää häpäisyä, tekijä kun näet uskottelee, että kuvaukset ovat muka luonnonmukaisia. Tämä rahvas ei ole missään sellainen, eikä ole koskaan ollutkaan sellainen kuin tämän kirjan sankarit; hiljainen, vakaa kansa, joka on raivannut ja yhä edelleen raivaa maamme korvet viljelykselle, on aivan toista laatua kuin Impivaaran uudisasukkaat.”
Ahlqvistin arvostelun säikäyttämänä Suomalaisen Kirjallisuuden Seura keskeytti teoksen myynnin. Kun minkäänlaista vastinetta Ahlqvistin arvostelulle ei ilmestynyt julkisuuteen, kirjoitti epätoivoinen Kivi ystävälleen Kaarlo Bergbomille syyskuussa: ”Miksi ette ole jollain tavalla toimittaneet jotakin puolustuskirjoitusta Finl. alm. tidningariin Ahlqvistin hävyttömälle haukkumiselle?”
Nyt on leikki kaukana. Ahdistunut Kivi sanoo saaneensa kesän aikana kuulla ”loukkaavia soimauksia” Seitsemästä veljeksestä, vaikka ei ole edes luettu kirjaa, sen sijaan on luettu tai ehkä vain kuultu Ahlqvistin arvostelusta. Hän toteaa katkerana jopa tietävänsä, ”että moni minun n. k. ystävistänikin katselee ilolla että Ahlqvistin urostyö saa seisoa rauhassa ja tehdä työnsä.” Pahin seuraus Ahlqvistin arvostelusta on kuitenkin se, niin kuin Kivi kirjoittaa, ettei enää ”yhdelläkän kustantajalla ole luottamusta minun kirjotuksiini”.
Pahinta oli että nyt, todellisen hädän hetkellä, Kivi jätettiin yksin. Yksi arvostelija ei pysty kirjailijaa tuhoamaan, niin kuin Oiva Ketonen kirjoittaa, tarvitaan ympäristö: ”jossa muilla eri syistä ei ole halua eikä rohkeutta käydä puolustamaan julkisesti ja samanlaisella päättävyydellä arvostelun kohteeksi joutunutta”; tarvitaan yhteisö, ”joka sallii tai sietää teilaamisen rituaalin”.
Cygnaeuksen puolustuspuhe jäi julkaisematta
Ahlqvistin arvostelu saattoi kustantajan, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran miehet, hämmennyksen valtaan. Epätietoisina siitä, oliko kirjan julkaiseminen sittenkään ollut viisasta, päätettiin kysyä uudelleen julkaisupäätöstä puoltaneen Runoustoimikunnan mielipidettä teoksesta ylipäänsä, samoin kuin suunnitelmista julkaista romaani kokonaisena kirjana.
Runoustoimikunnan edustajana Cygnaeus kirjoitti romaanista aikaisempaa julkaisupäätöstä tukevan ja Kiveä taitavasti puolustavan lausunnon. Cygnaeus uhkaa jopa toimikunnan erolla, jos Seura alentuu välikappaleeksi ”sille hävitystä uhkaavalle vainoomiselle, joka suuremmalla tuimuudella kuin joskus ennen on kääntänyt ryntäyksensä ’Seitsemän Veljeksen’ niin monessa kohden kovin koeteltua kirjoittajaa vastaan.” Lausunnossaan Cygnaeus ivaa Ahlqvistin ”hillitsemätöntä parkunaa”, nostaa esiin Shakespearen ja Rabelais’n vertailukohteiksi Kiven ”eriskummallisuuksia” hämmästelevälle ja toteaa mm., että ”me nim. pidimme ja pidämme vielä hra Kiveä kirjailijana sen-arvoisena, ettemme usko itsellämme olevan oikeutta kohdella hänen henkensä tuotteita mielivaltaisesti, niinkuin joku kiukkuinen koulumestari menettelee aloittelijan ainekirjoituksen kanssa, joka on joutunut hänen epäsuosioonsa.”
Tämä Cygnaeuksen jo toukokuussa ruotsiksi kirjoittama lausunto, joka oli tarkoitus julkaista jossakin lehdessä, jäi kuitenkin vain Seuran pöytäkirjoihin. Miksi lausuntoa ei julkaistu?
Kivi oli lausunnosta tietoinen, ja ihmettelee edellä mainitussa kirjeessään Bergbomille: ”Eikö olis se Finl. alm tidnigarien velvollisuuskin ottaa vastaan ja painaa palstoihinsa esim. Cygnaeuksen kirjotus, joka on painettuna kirjassa tai tulee painettavaksi?” – Pelästyttikö Ahlqvistin arvostelu sittenkin myös Runoustoimikunnan miehet? Oliko arvostelun vaikutus niin suuri, että sitä vastaan taistelu tuntui taistelulta tuulimyllyjä vastaan? Vai oliko Seitsemän veljestä sittenkin liian kova pala jopa joillekin Runoustoimikunnan miehille? Heräsikö heidänkin mielessään epäusko Kiveä ja hänen romaaniaan kohtaan? Tai pelättiinkö mahdollisesti, että sen antama kuva suomalaisesta kansasta olisi epäedullinen fennomanialle ja tarjoaisi svekomaaneille aseen sitä vastaan? Eiväthän Kiven voimakas kieli ja huumori sen enempää kuin hänen epäsovinnainen elämäntapansakaan aina muutenkaan vastanneet kaikkien aikalaisten ”säädyllisyydentajua”. Edes Snellman ei aina kuulunut Kiven varauksettomiin ihailijoihin.
Vaikka SKS hyväksyi lausunnon, se halusi, että Cygnaeus vielä täydentäisi sitä ”muutamilla sanoilla teoksen yleisestä periajatuksesta” ennen kuin se liitettäisiin romaaniin esipuheeksi. Näin Seura lykkäsi asiaa ja siirsi Cygnaeukselle vastuun siitä, milloin teos tulisi myyntiin. Asia jäi seisomaan kolmeksi vuodeksi.
Kivelle hänen pääteoksensa tuottama moninkertainen pettymys merkitsi lopullista iskua.
Huhtikuussa 1871 Kivi vietiin reellä Siuntiosta Helsinkiin Uuteen klinikkaan, josta hänet siirrettiin jo kesäkuun alussa parantumattomana Lapinlahden mielisairaalaan.
Kivi ei siis saanut koskaan nähdä teostaan yksissä kansissa, eikä hän saanut myöskään kokea kenenkään julkisuudessa sitä puolustavan. B. F. Godenhjelmin Kuukauslehdessä toukokuussa 1871 ilmestynyt, Ahlqvistin herjaukset päättäväisesti torjuva lyhyt puolustuskirjoitus ei enää kyennyt tavoittamaan sairasta Kiveä, eikä siihen kyennyt myöskään Eliel Aspelinin marraskuussa 1872 Pohjalaisessa osakunnassa pitämä kuuluisa Kiveä ja Kiven teoksia syvällä ymmärtämyksellä ja myötätunnolla tarkasteleva esitelmä.
Godenhjelmin lyhyt puolustuskirjoitus sai Ahlqvistin uuteen vastahyökkäykseen. Ahlqvist nälvii Kiveä ja sivaltaa myös B. F. Godenhjelmiä omassa lehdessään Kielettäressä vuonna 1871 julkaistun K. J. Gummeruksen Ylhäisiä ja alhaisia romaanin kiittävän arvostelun yhteydessä.
Margaretan arvostelu
Kivi kirjoitti Seitsemän veljeksen jälkeen, jo sairastuttuaan, vielä näytelmän Margareta. Se ilmestyi loppuvuodesta 1871. Fredrik Cygnaeus, jota Kiven sairastuminen oli syvästi järkyttänyt, kirjoitti Margaretaan alkulauseen, jossa arvioi sitä suopeasti ja puhui myös Kiven yleisestä merkityksestä.
Ahlqvist ei nytkään malttanut vaieta. Hän julkaisi keväällä 1872 Kielettäressä ilman nimeä tai nimimerkkiä Margaretasta arvostelun, jolle ei löytyne ilkeämielisyydessä vastaavaa suomalaisen kirjallisuuden historiassa.
Ahlqvist sanoo suoraan, että häntä on aina ”inhottanut se jumaloiminen, jolla Suomen kielelle ja kirjallisuudelle vieraat ja näiden oikeata henkeä tuntemattomat ovat Kiveä huutaneet niiden edistäjäksi.” Tämä on ilmeinen isku Fredrik Cygnaeukselle, vaikutusvaltaisimmalle Kiven ”jumaloijalle”. Ahlqvist kirjoittaa Margaretasta, että ”kappaleessa ei ole paljo mitään toimintoa ja että siinä muuta ei voi sanoa draamalliseksi kuin ulkomuodon.” Sisällys on hänen mukaansa ”paljasta puhetta vaan”, siinä ei ole tekoja ja henkilöt ovat mitättömiä.
Ahlqvist jatkaa kommentoimalla näytelmän kieltä:
”Kieli on tässä Kiven teoksessa melkein yhdenlaista kuin hänen muissakin teelmissänsä s. o. oikokirjoituksessa ja muussa ulkoasussa joita Kivi ei koskaan ole tuntenut, jonkun syrjäisen höyläämää ja siis menettelevää, vaan lauserakennuksessa samaa puista, teeskenneltyä ja epäluonnollista kuin ennenkin.”
Omaa kantaansa Ahlqvist perustelee:
”Mitä Kiven kirjalliseen toimeen vielä tulee, olen minä, totuuden puhumalla, tahtonut suomalaiselta kirjallisuudelta torjua sen vaaran, jolla aatteellinen ja kielellinen ruokottomuus useimmissa hänen teoksistaan uhkasi sekä kirjallisuutta että kieltä. Kirjallinen ja kielellinen omatuntoni ei ole sallinut minun muuten menetellä, olletikin kuin minua on inhottanut se jumaloiminen, jolla Suomen kielelle ja kirjallisuudelle vieraat ja näiden oikeata henkeä tuntemattomat ovat Kiveä huutaneet niiden edistäjäksi. Tämä kumma leikki on nyt päättynyt kauhealla katastrofilla. Olkoon se opiksi vasta ilmautuville sekä kirjoittajille että heidän ystävillensä!”
Kiven uskollinen ystävä Kaarlo Bergbom julkaisi Margaretaa ja sen taustoja selostavan arvostelunsa Kirjallisessa Kuukauslehdessä helmikuussa 1872. Arvostelunsa lopussa hän osoitti sanansa myös Ahlqvistille. Arvostelu päättyy: ”Olemme tässä ainoastaan tahtoneet viitata muutamiin tämän näytelmän avuihin, jotka ennen kaikkia ovat pistäneet silmäämme. Mielellämme heitämme muille tuon herostratillisen huvituksen onkia virheitä sekä kieliopillisessa että esteetillisessä suhteessa, joita löytyy tässä teoksessa, niinkuin jokaisessa ihmis-teossa. Mahdollista on, että heidän saaliinsa on vähän runsaampi, kuin mikä se oli Kiven eheämmissä, aikaisemmissa runoelmissa. Aurinkoa kohden kiitää täälläkin kotka, mutta – toinen siipi on ammuttu.”
Tunnustusta kuoleman jälkeen
Muutama kuukausi Kiven kuoleman jälkeen, vuonna 1873 Seitsemän veljestä julkaistiin vihdoin kokonaisena kirjana. Kirjaan liitettiin esipuhe, jonka pääosassa on Julius Krohnin suomentama, Cygnaeuksen kirjoittama, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Runoustoimikunnan lausunto. Allekirjoittajina ovat F. Cygnaeus, K. Bergbom ja J. Krohn. Tämän uuden lausunnon takana ja osin sen kirjoittajanakin on myös Kiven vanha tukija J. V. Snellman.
Vasta nyt siis Snellman, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran esimies, herää ”pelastamaan” Kiveä. Lisäksi hän lähettää Morgonbladetin toimitukselle kirjelmän, jossa hän selittää ruotsiksi Seitsemän veljeksen koko julkaisuhistorian ja liittää mukaan sekä Runoustoimikunnan alkuperäisen että täydennetyn lausunnon.
Näin oli vihdoin käyty suurimmalla mahdollisella arvovallalla puolustamaan julkisesti Aleksis Kiveä ja vastustamaan August Ahlqvistin arvostelua. Kiveä tämä hyvitys ei kuitenkaan tavoita. ”Tuonen-tupa” on jo hänen asuntonsa. Ahlqvistin se sitä vastoin innostaa jälleen vastahyökkäykseen. Uuden Helsingfors Dagbladissa 16. ja 17. huhtikuuta ilmestyneen ruotsinkielisen arvostelunsa hän otsikoi pilkallisesti ”Suomalainen neroteos” ja hyökkää jälleen, paitsi Kiveä, myös Runoustoimikuntaa vastaan.
Seitsemän veljeksen 2. arvostelu Helsingfors Dagbladissa 1873
Ahlqvist kirjoittaa toisessa arvostelussaan mm.:
”Kysymys on nimittäin tuosta suomalaisesta romaanin tai novellin tapaisesta ’Seitsemästä Veljeksestä’ [– –] Tämäkö sekasortoinen kasauma jo hullun näkyjä näkevän mielikuvituksen tolkuttomia kuvia olisi todella, niinkuin eräällä taholla uskoteltiin, suomalais-kansallisen taideaistin tuote! Sekö todella olisi ’kansanluonteemme alkuperäinen ja nerokas kuva’, niinkuin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kaunokirjallinen osasto teoksesta antamassaan lausunnossa sanoo [– –] Hämmästyin kuitenkin vähemmän sitä, että herra Stenvall (Kivi) oli voinut kyhätä jotakin sellaista kuin tämä romaani, sillä olin huomannut hänen useimmista edellisistä teoksistaan, että häneltä tuskin saattoikaan odottaa parempaa, kuin sitä, että Suom. Kirjallisuuden Seura oli toimittanut sen painoon, seura, joka tähän asti on ahkeroinut suomalaisen kirjallisuuden edistämistä ja kielemme jalostamista aivan toisin keinoin ja joka tämän entisen toimintansa pohjalla on päässyt meillä samaan asemaan kuin mikä kansalliskielen hyväksi työskentelevillä akatemioilla on muualla.”
Ahlqvist jatkaa hyökkäystään:
”Yhdeksännellätoista vuosisadalla ei mikään niin todista alkavan runoilijan kieroonkasvamista kuin se tapa, millä Kivi on pyrkinyt ’Seitsemässä Veljeksessään’ värittämään taulujaan. Varsinaisen luonnon ’rieskamaidolla apatetut’ luonnonrunoilijat, joita tämä vuosisata on nähnyt esiintyvän, ovat olleet aivan muuta kuin realisteja kivimäisessä mielessä. Mutta heidän ja Kiven välillä onkin suuri ero: he olivat runoilijoita, Kivi ei ollut.”
Ahlqvistin mukaan teoksessa ei ole johtavaa ajatusta eikä aatetta, tai jos on, se ”ikäänkuin tukahtuu lähes loppuun saakka jatkettuun veljesten raakuuden ja hurjuuden kuvaukseen. Tottumaton lukija – ja sellaisista on kokoonpantu lukeva suomalainen yleisö, varsinkin se, joka lukee ’kansankirjoja’ – voi helposti pitää tätä kuvausta pääasiana ja hairahtua luulemaan noiden seitsemän iloisen veljeksen mainitunlaisia urostekoja luvallisiksi ja myös jäljittelemisen arvoisiksi, sillä kirjassa hän ei näe niitä rangaistavan eikä edes perinpohjin kaduttavankaan.”
Ahlqvist toistaa jo ensimmäisessä arvostelussaan esittämiään moitteita: teoksessa ei ole juonta, ei luonteenkuvausta eikä hellempiä kohtauksia.
Tämä Ahlqvistin kritiikki ei enää saanut minkäänlaista vastinetta. Cygnaeus on kuitenkin ilmeisesti aikonut sellaisen kirjoittaa, koska hänen papereistaan on löydetty kyseistä arvostelua koskeva katkelma.
Ahlqvist saattoi siis katsoa voittaneensa ja vaientaneensa Kiven puolustajat. Jopa Julius Krohn, yksi Runoustoimikunnan lausunnon allekirjoittajista, näytti hieman perääntyvän. Hän julkaisi toimittamassaan Suomen Kuvalehdessä neljä otetta Seitsemästä veljeksestä ja kommentoi niitä seuraavasti:
”’Aina asialla on kaksi puolta’, sanoo sananlasku. Tätä muistaen tahtoisimme tässä tuoda esiin muutaman suloisen ja muutamia sukkelia kohtia tästä yksipuolisesti moititusta kirjasta, näytteeksi tekijän tässäkin osoittamasta nerosta ja kuvausvoimasta, vaikka tosin oliskin suonut veljesten raakuuden toisin paikoin näyttävän itseänsä vähemmin alkuperäisessä muodossa ja vaikka kirjaa ylimalkaan ei sovi antaa lasten ja nuorison käsiin.”
Seitsemän veljeksen 3. arvostelu
Kuolemansa jälkeen Kivi alkoi saada lukijoita ja ymmärtäjiä. Lehdissä ilmestyi Kiven ihailijoiden kirjoituksia, joissa tuotiin esiin Suomen kansan suru Aleksis Kiven kuolemasta ja korostettiin hänen merkitystään suomalaisen kirjallisuuden luojana.
Ahlqvist ryhtyi jälleen vastahyökkäykseen, tällä kertaa omassa Kieletär-lehdessään vuonna 1874. Hän toisti aikaisemmissa arvosteluissaan esiintuomansa moitteet. Lisäksi hän käytti hyväkseen Julius Krohnin edellä mainittua myönnytystä ja suuntasi sanansa Kiven ihailijoille.
Ahlqvist aloittaa arvostelunsa:
”Iloitse kansa, ja riemuitse sinä, suomalainen suku, sillä sinun pelastajas on tullut, ja se on Alexis Kivi. Näihin sanoihin voipi lyhykäisesti supistaa sen riemun, jolla muutamat suomenkieliset lehdet tervehtivät mainitun kirjoittajan teoksia, ja sen ylistyksen, jolla he niitä vielä Stenvallin kuoltua menneen vuoden alussa uudestaan pramasivat.”
Ahlqvist käy A. W. L:n Hämäläisessä julkaiseman lehtikirjoituksen kimppuun:
”Hra A. W. L:stä oli siis Kivi ei ainoastaan älyniekan monstrumi Scott-Dickens-Cooper-Björnstjerna, vaan suorastaan Suomen kirjallisuuden Messias, jota muka voitiin oikein propheetoin odottaa [– –]”
Sitten Ahlqvist vertaa itse Kiveä Scottiin, Dickensiin, Cooperiin ja Björsoniin ym. ja toteaa:
”Vaan tässäpä se juuri näytäksenkin eroitus heidän välillänsä, jotka olivat säännöllisiä älyniekkoja, ja Kiven välillä, joka ei ollut säännöllinen eikä älyniekka. Asia on semmoinen, että Kivi, joka oli syntynyt milt’ei huonoimpaan murteesen, mitä Suomen kielen alalla on, ja joka olikin tehnyt ensimmäiset kyhäyksensä ruotsin kielellä, ei koskaan pyrkinyt sille kannalle suomen kielessä, että hän sitä olisi voinut käyttää vapaana ja ihanana ja yleisesti tajuttavana tuotettensa pukuna [– –] Runomitta, sointu, kielellinen kaunistus olivat kaikki Kivelle aivan tuntemattomia asioita.”
Ahlqvist jatkaa kovaa arvosteluaan:
”Vaan olkoonpa Kiven dramallisuuskin miten tahansa, novellissaan tahi romaanissaan osoitti hän vasta ei ainoastaan taitamattomuutensa, vaan myöskin kelvottomuutensa. Tässä tarkoitamme olletikin ’kertomusta’ Seitsemän Veljestä. Niin narrimaista ja niin lapsimaista kirjaa kuin tämä ’romaani’ on, lienee harvassa kirjallisuudessa.”
Ahlqvist selostaa teoksen juonta ja nostaa jälleen esiin samat seikat kuin aikaisemmissakin arvosteluissaan: ”köyhä, lapsekas ja naurettava sisällys”, ei juonta, henkilöt ovat ”haamuja, jotka kaikki puhuvat ja toimivat aivan yhdellä tavalla.”
Ahlqvistin mukaan:
”Kolme neljättä osaa teoksensa sisällyksestä menettää hän lempiaineittensa: rajun voiman, hillittömäin mielten ja väkivaltaisten kohtausten, kuvaamiseen.”
Ahlqvist nostaa esiin miten kiroukset, haukkumiset, sadatukset, hävyttömät lauseet ja sanat ”raatelevat lukijan tunnetta”, että ne ovat kieltä, jota ei ”suvattaisi hollituvassa”, romaani loukkaa uskonnollisia tunteita, siinä on ”irstaisuutta ja hävittömyyttä”.
Arvostelu loppuu:
”Teos on sekä naurettava että hävettävä, sitä ei voi salata. Erittäin on se vielä Suomen talonpoikaista kansaa häpäisevä siten, että se on olevinaan ja sen on sanottu olevan kuvaus kansanelämästä, joka on tehty luonnon mukaan. Ei mikään ole niin vähän totta kuin tämmöinen luuletus. Kiven tässä ’kertomuksessa’ antamat töhräykset eivät ole kuvauksia enemmän suomalaisesta kuin mistään muustakaan kansanelämästä, eikä ylipäätään mistään tämän maan päällä liikkuvasta elämästä; ne ovat vaan harhateille joutuneen kuvastinaistin säännöttömiä kangastuksia, joita täysijärkinen ihminen ei millään lailla voi kutsua taiteentuottamiksi.”
Ahlqvistin tuomiosta huolimatta romaani loppui melko pian kirjakaupoista, ja syksyllä 1875 suunniteltiin uutta painosta, johon kaavailtiin myös ”hellävaraisia muutoksia”.
Seitsemän veljestä ilmestyi vuonna 1878 B. F. Godenhjelmin supistamana Valittujen teosten II osassa. Kirouksia on karsittu ja Rajamäen rykmentin laulu sekä Juhanin uhittelu Viertolan herralle on jätetty kokonaan pois.
Mitä selityksiä Ahlqvistin hyökkäyksille voi löytää?
Kysymys on yhä jäljellä. Mikä lopulta selittää Ahlqvistin pyrkimykset yksinkertaisesti kieltää ja tuhota Kivi kirjailijana? Mikään yksittäinen syy ei varmaankaan selitykseksi riitä, kyse on monien tekijöitten summasta, ehkä sellaistenkin, jotka ovat jääneet ja tulevat jäämään hämärän peittoon.
Edellä on noussut esille jo useita selittäviä tekijöitä: Ahlqvistin ja Kiven erilainen estetiikka ja erilaiset näkemykset elävästä suomen kielestä, Kiven haluttomuus suostua Ahlqvistin ohjailuun, kilpailuasetelma runoilijoina ja kirjailijoina, samoin kuin erilainen käsitys siitä, miten suomalaista kansaa tulee kaunokirjallisuudessa kuvata. Mutta taustalla vaikuttavat myös ”suuremmat kuviot”: koko kansallinen herääminen odotuksineen ja ohjelmineen sekä sen lieveilmiöinä esille nousseet kiistat ja kamppailut paitsi svekomaanien ja fennomaanien välillä, myös riidat fennomaanien omassa leirissä.
Ahlqvistin suhde sekä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan että kansallisuusohjelman luojaan Snellmaniin on kiinnostava. Ahlqvist, joka 1860-luvun vaihteessa toimi SKS:n sihteerinä, oli vuosikymmenen loppupuolella selvästi joutunut epäsuosioon. Häntä, suomen kielen ja kirjallisuuden suurta auktoriteettia, ei enää valittu mihinkään Seuran lautakuntiin. Ahlqvist käytti Kiveä lyömäaseena Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran miehiä, etenkin paljolti kilpailijakseen kokemaansa Cygnaeusta vastaan. Suhde Snellmaniin puolestaan juontaa juurensa jo 1840-luvulta. Snellman oli Kuopiossa ollessaan kiinnittänyt huomiota lahjakkaaseen nuoreen koululaiseen August Ahlqvistiin, jolta odotti paljon ja jota ryhtyi tukemaan. Seuraavalla vuosikymmenellä Snellman löysi puolestaan Helsingissä Alexis Stenvallin ja asetti toiveitaan häneen. Mutta Ahlqvist ei joutunut kilpailuasetelmiin vain Snellmanin suosiosta, vaan myös Snellmanin itsensä kanssa. Kun Snellman valittiin keväällä 1870 SKS:n esimieheksi, oli paikkaa hakenut myös Ahlqvist.
Erääksi selittäväksi tekijäksi on usein nostettu myös Ahlqvistin syntyperä ja lapsuudenkokemukset. Hän oli kuopiolaisen palvelijattaren Maria Augusta Ahlqvistin ja ruotsinkieliseen sivistyneistöön kuuluneen vänrikki J. M. Nordenstamin avioton lapsi. Isä, josta Ahlqvist ei nuoruudessaan paljoa tiennyt, kohosi Venäjän sotaretkillä ansioiduttuaan kenraaliksi ja Suomeen palattuaan Suomen politiikan vaikutusvaltaisimmaksi mieheksi: yliopiston sijaiskansleriksi ja senaattoriksi. Hän hoiti useaan otteeseen väliaikaisesti myös kenraalikuvernöörin virkaa. Vapaaherraksi aateloitu isä olisi myöhemmin ollut valmis antamaan pojalleen nimensä, mutta tämä ei enää suostunut.
August Ahlqvist vietti lapsuutensa Kuopiossa köyhissä oloissa yksinhuoltaja-äitinsä ja kolmen muun, kahdesta eri isästä syntyneen, veljensä kanssa. Vaatimattomista oloista ja isättömyydestä huolimatta Ahlqvist ponnistautui määrätietoisesti merkittävään asemaan. Jo kouluaikanaan hän omaksui vankan isänmaallisen suomenmielisen näkemyksen, jota vahvisti hänen kiintymyksensä omaan suomenkieliseen äitiinsä.
Herättikö Kiven näkemys kansasta Ahlqvistissa joitakin syvälle sisimpään torjuttuja tuntoja? Kuten Oiva Ketonen kirjoittaa: ”kaikki ne alkuvoimat, jotka hän oli jättänyt taakseen noustessaan rahvaasta sivistyneeseen luokkaan ja jotka hän rautaisella itsekurilla oli tukahduttanut itsessään, tulivat esiin Kiven tuotannossa ja erityisesti ’Nummisuutareissa’ ja ’Seitsemässä veljeksessä’, nyt vieläpä taiteen nimellä, vaatien runoudeksi korotettuina julkista hyväksymistä.” Kokiko Ahlqvist Kiven näkemyksen suomalaisesta kansasta ikään kuin häpäisevän myös oman taustansa?
Aikaansa edellä
Kuten Hannes Sihvo toteaa teoksessaan Elävä Kivi, Kivi joutui alusta asti poliittisten, kielipoliittisten ja lopulta myös henkilöpoliittisten ristiriitojen keskiöön. Mutta ennen kaikkea Kivi oli aikaansa edellä. Hänen aloittaessaan kirjoittamisensa 1860-luvun vaihteessa, kirjallinen maaperä Suomessa oli vielä tiukasti sidoksissa romantiikan ja idealismin estetiikkaan. Juuri ne kirjailijat, jotka ovat toimineet uuden airuina, eivätkä ole sopineet vanhoihin muotteihin, ovat usein joutuneet kohtaamaan aikalaisten ymmärtämättömyyttä ja kritiikkiä. Aleksis Kivi joutui kokemaan tämän ensimmäisenä ja kaikkein traagisimmalla tavalla.
Kiven tuotanto ei vastannut ajan sivistyneistön kirjallisuuskäsitystä eikä moraalista arvomaailmaa. Sivistyneistö oli tottunut näkemään, ja halusi edelleen nähdä, kansan Runebergin teosten läpi. Aikalaiset, erityisesti Ahlqvist, peilasivat Kiven teoksia Runebergin tuotantoon. Siihen nähden Seitsemän veljestä edusti uutta realismia, jota Kiven vastustajat pitivät jopa inhorealismina ja kansankuvan vääristelynä.
Runebergin ”juhlavaatteissa” sivistyneistön eteen nostamat kansanihmiset sopivat paremmin sivistyneistön sovinnaisiin käsityksiin ja fennomanian tarpeisiin, kuin Kiven ”arkivaatteiset”, monin tavoin raadollisetkin kansanihmiset. Kuten Eino Leino kirjoittaa, tuona aikana ”runouden, jos sen mieli olla kansallista ja isänmaalle arvokasta, tuli olla kirkasta, yksinkertaista ja korutonta muodoltaan, tyyntä, sopusointuista, plastista yleiseltä hengeltään. Sen tuli kaikessa välttää äärimmäisyyksiä ja kulkea kultaista keskitietä: [– –] kansan tuli nähdä siinä itsensä ihannoituna, juhlavaatteissaan.”
Tätä vasten tuntuu oikeastaan melkein hämmästyttävältä, että Kivi sai sittenkin jo omana aikanaan niin monia tukijoita: Snellmanin, Fredrik Cygnaeuksen, Kaarlo Bergbomin, B. F. Godenhjelmin, Eliel Aspelinin.
Mutta kuten Pirjo Lyytikäinen on nostanut esille, Runeberg ei vain idealisoi kansaa, vaan hänen teostensa suhtautumistapa ja näkökulma kansaan on muutenkin ratkaisevasti erilainen kuin Kiven. Runebergin Hirvenhiihtäjissä, ”Saarijärven Paavossa” tai Vänrikki Stoolin tarinoissa kansaa katsotaan ylhäältä alaspäin. Seitsemässä veljeksessä sen sijaan ylemmät yhteiskuntaluokat näyttäytyvät ”toisina” ja vieraina, sen viitekehyksenä on kansanomainen ”oma” maailma. Siinä ei ”yritetäkään luoda kuvaa kansan sielusta sivistyneistön mielenylennykseksi.” Samalla Seitsemän veljestä tuottaa ”vastakuvan sivistyneistön kansakuvalle.”
Erilaisiin tapoihin kuvata suomalaista kansaa kietoutuivat laajemmin kysymykset siitä, millaista nousevan suomalaisen kirjallisuuden ja sivistyksen tuli olla ja mille pohjalle sen tuli rakentua.
Jo 1840-luvulla Snellman herätteli ruotsinkielistä sivistyneistöä – suomenkielistä sivistyneistöähän ei ollut olemassakaan – oman erinomaisuutensa illuusioista. Sivistyneistön oli Snellmanin mukaan totuuden nimissä myönnettävä, että heidän sivistyksensä oli vierasta lainaa ja että ”siinä liikkuva henki on täysin toinen kuin se, joka leimaa suomalaisen rahvaan ajattelua ja tunnetta.” Juuri tähän ”vieraaseen lainaan” suomenkielisen kulttuurin oli Ahlqvistin ”ohjelmassa” ennen muuta turvauduttava: suomen kielen oli jalostuttava, suomalainen runous oli saatava taipumaan germaanisiin mittoihin, runouden muodon ja kielen tuli sopeutua sääntöihin ja mallia tuli ottaa eurooppalaisesta kirjallisuudesta.
Omaksi tehtäväkseen Ahlqvist koki ohjata vasta ”heikolla oraalla” olevaa suomen kieltä ja suomenkielistä kirjallisuutta ”oikeaan”, ts. läntisten mallien suuntaan. Taustalla näkyy koulumestarimainen ja oman kansallisen (mutta ehkä myös itse-) identiteetin heikkoudesta ja epävarmuudesta kertova ajatus siitä, että suomen kieli ja suomenkielinen kirjallisuus eivät vielä ole kyllin hyviä, että suomen kansa ei sellaisenaan ole sopiva kuvauksen kohteeksi. Ahlqvistin näkemyksen mukaan suomalainen kirjallisuus on vasta ”heikko kukka, joka tarvitsee Ruotsalaisuuden suojelevaa verholehteä, voidaksensa kerran puhjeta täyteen ihanuuteensa.”
Kivi ei suostunut muotteihin eikä sääntöihin, hän ei tarvinnut ”ruotsalaisuuden” eikä Ahlqvistin ”suojelevaa verholehteä”. Seitsemässä veljeksessä kansanomainen, kansallinen ja universaali lyövät kättä suvereenisti ohi Ahlqvistin vaatimien sääntöjen ja ”vieraisiin malleihin” turvaamisen. Lähtökohta Seitsemässä veljeksessä on kansankulttuurinen ja kansallinen, mutta samalla romaani on yleismaailmallinen, ja sitä ovat rohkaisseet sellaiset maailman kirjallisuuden suuret klassikot kuin Cervantes ja Shakespeare.
Kuinka oikeaan Eino Leino tuntuukaan osuneen kutsuessaan Aleksis Kiveä suomalaisen kirjallisuuden ensimmäiseksi ”itsenäisyydenjulistukseksi”, joka monessa suhteessa merkitsi kaikkien entisten arvojen uudelleen arviointia. Tämä ”itsenäisyydenjulistus” oli uhka lähes kaikelle sille, mihin August Ahlqvist pyrki.
Teksti: Irma Perttula
FT Irma Perttula on kirjallisuuden tutkija ja Helsingin yliopiston dosentti. Teksti on editoitu 9/2016 (Nurmijärven kulttuuripalvelut).
Lähteet:
August Ahlqvistin arvostelujen lähteenä on käytetty J. V. Lehtosen tutkimusta Aleksis Kivi aikalaistensa arvostelemana (1931).
Ketonen, Oiva: Kohtalon vaihtoehdot: Aleksis Kivi, August Ahlqvist ja sivistyneistön vähäinen kansalaisrohkeus. WSOY 1989.
Kohtamäki, Ilmari: August Ahlqvist suomen kielen ja kirjallisuuden arvostelijana. Vammalan kirjapaino 1956.
Lyytikäinen, Pirjo: Vimman villityt pojat: Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen laji. SKS 2004.
Sihvo, Hannes: Elävä Kivi: Aleksis Kivi aikanansa. SKS 2002.
Tarkiainen, Viljo: Aleksis Kivi: elämä ja teokset. Kolmas, korjattu painos. WSOY 1916.