Aleksis Kivi oli metsän poika, joka etevämmin kuin ehkä kukaan muu kirjailijamme on kuvannut romaanissaan ja runoissaan Keski-Uudenmaan ja Etelä-Hämeen metsiä, kukkivia niittyjä ja jylhiä kallioita. Metsämaisemaa hän kuvasi usein juuri korkealta kalliolta nähtynä ja voi uskoa hänen kuvanneen omia kokemuksiaan runossa Pohjatuuli:
Vuoren harjalla jo nuorukainen
Seisoo tuol’, mis männyn sammaleisen näet,
Havuttoman, istuimena ruskeen haukan,
Näet kuivan, tuules kolisevan koivun,
Pallan tuolla, pallan alastoman täällä,
Tuolla ohdakkeen, tuol korkeen kääpärungon,
Jolta kerran latvan mursi myrsky vinha.
Mutta koillisesta luoteisehen juoksee
Longottaen vuoren jylisevä harja.
Tässä ei ole mitään runollista sievistelyä. Teksti on kuin maiseman puut, pystyyn kuollut mänty, pystyyn kuollut koivu ja toinen, jonka voima ja humina on vaihtunut kääpäsienten hiljaiseksi ravinnoksi. Ainoa elävä olento kalliolla, jota Aleksis Kivi aina kutsui vuoreksi, on haukka – villi, ihmistä kaihtava petolintu – joka kilpailee tämä kanssa saaliista. Haukkoja oli entisinä aikoina paljon lukuisammin kuin nykyisin ja haukka iskee jopa luodin tai haulipanoksen satuttamaan lintuun kesken lennon ja vie saaliin sadattelevan metsämiehen nenän edestä. Entisaikaan haukka vei usein myös kylän kanoja, vei kukon tunkiolta. Jo lapsena Aleksis sai naapurin emännältä palkaksi munia kun tarkalla laukauksella käsivaralta haukkaan osasi. Aleksis oli vasta 9-vuotias kun ampui ensimmäisen teerensä.
Metsä oli hänen maailmansa – hän vaelteli siellä milloin kirjallista innoitusta saaden, luonnonkauneutta ihaillen, milloin taas lohtua saadakseen – ja koko elämänsä myös ahkerana riistan pyytäjänä. Keväällä 1869 jo sairastellessaan Kivi kirjoitti ystävälleen teatteriohjaaja Kaarlo Bergbomille: ”Tähän asti on mieleni ollut alinomaisessa jännityksessä ja pahteessa kirjailemisen kautta – – – mutta nyt tahtoisin poistaa itseni kaikesta siitä ja käyskellä ja gymnastiseerata luonnon raikkaassa kohdussa. – – – Noilla aina minulta lemmittyin honkanummien harjanteilla (minä tunnen joteskin jo nämät metsät täällä) tahdon käyskellä kivääri käsivarrella, hengittäen raitista ilmaa, koska humiseva tuuli otsaani pieksee.”
Metsä oli Kivelle myös kirkkona, hartauden tyyssijana. Hänhän aikoi papiksi kuten rahvaan lapset yleisesti korkeammalle opintielle aikoessaan. Noina aikoina pappi oli perin arvostettu herra ja kirkkoherra käytännössä kunnan johtaja.
Metsä oli myös pakopaikka Helsingin hälystä, uuvuttavasta läksyjen pänttäyksestä, ihmissuhdeongelmista, velkojista ja taudeista, jotka Helsingissä ja tiheissä kylissäkin levisivät helpommin kuin sydänmailla. Tekihän Jukolan Lauri veljilleen oivan ja yllättävän ehdotuksen Laurin ajatellessa huolestuneena pitäjän uuden, ankaran rovastin aikeita saada veljekset koulunpenkille: ”Muuttakaamme metsien kohtuun ja myykäämme viheliäinen Jukola, tai pankaamme se vuokralle Rajaportin nahkapeitturille. Hän on meille ilmoittanut halunsa siihen kauppaan; mutta vähintäkin kymmeneksi vuodeksi tahtoo hän haltuunsa talon. Tehkäämme niin kuin sanon ja muuttakaamme hevosinemme, koirinemme ja pyssyinemme juurelle jyrkän Impivaaran vuoren – – – Siellä eläisimme vasta herroina, pyydellen lintuja, oravia, jäniksiä, kettuja, susia, mäyriä ja pöyrykarvaisia karhuja.”
Näinhän sitten tapahtuikin ja Valko-hevosen vetämillä muuttorattailla talouskalujen ja muiden tarve-esineiden joukossa oli myös suden- ja ketunrautoja. Veljesten saatua pirttinsä valmiiksi lähtivät he sitten miehissä eräretkille ja saalista saatiin alkuvuosina niin paljon, ettei nykymetsästäjä voisi uneksiakaan.
Kiiltävillä sangoilla
Vaikka emme varmasti voi osoittaakaan, että Aleksis Kivi itse oli samankaltaisia jahtiseikkailuja kokenut kuin Jukolan veljekset, ovat kuvaukset niin eläviä ja asiantuntevia, että ne ovat selvästi oman kokemusmaailman kaunokirjallisia kuvauksia. Parhaimmillaan ne ovat metsästyksen historiaa, pyynti- ja jahtimenetelmien historiaa. Sillä syksyn tullen veljekset alkoivat pyydystellä kettuja ”kiiltävillä sangoilla, oppineet konstin isältään.” Aleksis myös itse pyydysti kettuja raudoilla. Helmikuussa 1858 hän kirjoitti ystävälleen Robert Svanströmille oleskelevansa Juhani veljensä luona Purnuksen tilalla Siuntion pitäjässä. ”Olen huvitellut itseäni ketunpyynnillä, vaikkeivät sakseni vielä ole saaneet ainoatakaan kettua hengiltä.”
Aleksilla oli useita metsästysoppaita, joista esimerkkinä Otto Tarvasen suomentama 1848 ilmestynyt De La Mylen ”Osoitus kuinka kettuja ja susia raudoilla pyydetään”. Siinä kerrotaan yksityiskohtaisesti ketunpyynnistä. Tarvanen muistuttaa ”etteivät ketun raurain kehät viritettyinä saa olla ymmyrjäiset, ikään kuin astian pohja.” Tarvanen neuvoi myös miten ”ketunhuijausvoide” valmistetaan keittämällä hanhen ihrasta, katajanmarjoista ja suopursusta sekä miten kissan raatoa vedetään. Houkutusmenetelmiä, syöttejä, hajuaineita jne. oli luonnollisesti monenlaisia. Aleksis on voinut jo nuorena oppia niitä Palojoella isältään ja muilta kylän metsämiehiltä ja miettiä parhaita juonia omien metsästystovereittensa kanssa.
Rautapyynti on eläinrääkkäyksenä nykyisin syystäkin kielletty, mutta menneinä luontaistalouden vuosisatoina riistan ja turkiseläinten nahkojen tarve oli niin itsestään selvää, ettei sääliä tunnettu. Kettuja pidettiin vahinkoeläiminä. Rautoja, käpälälautoja ja pauloja ei aina myöskään koettu riittävän usein, jolloin eläin kitui kauan ellei sitten saalista vienyt toinen kettu, susi tai joku näätäeläin. Korpitkin ehtivät saaliin kimppuun usein ennen metsästäjää.
Ketunraudoissa oli tekijän taidoista riippuen suuriakin eroja. Kivi itse moitti veljelleen Emanuelille äidinisänsä seppä Antti Hambergin tekemiä ketunsaksia ”ettei niistä huutokaupassa kukaan mitään maksa”.
Mitään tietoa siitä oliko Kivellä metsästyskoiraa ei ole, vaikka ajokoiran koulutus- ja hoito-oppaan hän oli hankkinutkin. Jukolan veljesten äkeät Killi ja Kiiski ovat kansalliskirjallisuutemme kuuluisimpia metsästyskoiria ja näyttävät haukkuneen niin riistalintuja kuin vinhan hiihtojahdin lopuksi myös ilveksen puuhun. Empimättä veljesten koirat kävivät myös karhun kimppuun ja tästä on romaanissa verrattomia kuvauksia.
Koira on jänisjahdissa pyssymiehelle lähes välttämätön, mutta veljekset saivat jänispaisteja myös messinkipauloilla ja huhtakasken aidan läpiin tekemiensä loukkujen avulla. Kiven säilyneissä metsästysmuistoissa ei jänistä mainita, mutta muuan orava sentään, jonka Kivi siuntiolaisen metsästystoverinsa Johan Maneliuksen kanssa ampui ravunsyötiksi. Vain hetki laukauksen jälkeen tarvittiin toinen kun iso kyy oli sen kannon vieressä missä toverukset olivat. Kivi avasi kynäveitsellä kyyn vatsan, jossa oli lukuisia hiirenpoikasia. Kiven Nurmijärveläisistä metsästystovereista tunnetaan nimeltä Heikki Lindfors, mutta ainoatakaan metsästysmuistoa ei ole säilynyt.
Mainittu lujatekoinen aita kasken ympärillä on romaanissa sikäli kiinnostava, että vaikka hirveä ei mainita veljesten tai Kiven saaliseläimenä, voisi ajatella aidan olleen tarkoitettu estämään hirviä syömästä ja sotkemasta ohran orasta ja laihoa. Toki tulee muitakin metsän ruokavieraita kysymykseen. Hirvikannat olivat susilaumojen, karhujen ja ennen kaikkea liian uutteran metsästyksen takia lähes romahtaneet. Sittemmin keisari hirven rauhoittikin. Aleksin oppi-isä miilunpolttaja Soltin Simo kertoi sysimiilullaan Palojoen metsässä tarkkaavaiselle kuulijalleen ”kuinka he nuorena ampuivat hirven vasikoita” ja hakivat suden ja ketun pesiä. Ja kirjoittihan myös metsästäjänä tunnettu Johan Ludvig Runeberg kuuluisan varhaisteoksensa Hirvenhiihtäjät 1830-luvulla.
Linnustaja
Aleksis Kivi näyttää olleen ennen kaikkea linnustaja. Kaarlo Bergbomille hän kirjoitti marraskuussa 1868 saaneensa kolmen kuukauden aikana pyssyllä ja pauloilla lintuja oikein kosolti, peräti 98, ”mehtoja, terriä, pyitä ja vielä pari metsäkanaakin”. Siuntiolainen kanttori Konstantin Schugge kertoi Kiven saaneen eräänä aamuna linnunansoistaan 14 riekkoa. Riistalintujen määrät ovat tuolloin olleet aivan toista luokkaa kuin nykyisin, mutta Kivi on ollut pääasiassa yksin metsästävänä etevä ansapyytäjä ja ilmeisen taitava ampuja.
Aleksis Kiven saalismääriä voisi verrata Suomen metsästäjäkuninkaaksi mainitun Jakob Johan Maexmontanin saaliisiin. Vanhojen aseitten historiasta kirjoittanut Matti Virtanen arvelee Maexmontanin henkilökohtaisen saaliin olleen oletettavasti suurempi kuin kenenkään aikalaisen. Päiväkirjamerkintöjen mukaan hän ampui vuosien 1836–1884 aikana, siis lähes viidessäkymmenessä vuodessa, 10 kettua, 920 jänistä, 26 metsoa, 352 teertä, 18 pyytä, 25 merilintua ja 179 ”sekalaista” riistaeläintä. Vaikuttaa siltä että Maexmontan käytti metsästykseen yksinomaan ampuma-asetta toisin kuin Kivi, joka oli myös uuttera ansapyytäjä. On selvää, että Maexmontan, jolla oli elinaikanaan peräti 108 koulutettua koiraa sai jäniksiä ennätysmäärän, mutta kanalintujen metsästäjänä Aleksis Kivi oli omaa luokkaansa häneen verrattuna. Saihan Kivi parhaassa tapauksessa viidessä vuodessa lintusaalista sen minkä Maexmontan viidessäkymmenessä. Toki maassa saattoi olla monia muitakin suuria saalismääriä saaneita metsämiehiä.
Jukolan veljekset ampuivat Ilvesjärvellä luotipyssyllä sorsia lennosta ja mitä tulee Kiven ampumatarkkuuteen, kertoi palojokelainen Axel Ollenberg Kiven ampuneen ”luotipyssyllä pyyltäkin pään rikki ja nokan pois”. Lyhyen pakolennon jälkeen pyy lentää puun oksalle lähelle runkoa, jota kätkeytyäkseen usein kiertää, mutta kärsivällinen ja taitava metsästäjä saa kyllä sattumaan. On myös mahdollista, että Kiven luodikko oli jonkun taitavan kyläsepän valmistama ja myöhemmin mahdollisesti Helsingistä tai Hämeenlinnasta ostettu tehdasvalmisteinen ase. Pyyn metsästykseen liittyy myös hauskalla tavalla Kiven ja siuntiolaisen Johan Maneliuksen ystävyyden alkuhetket. Molemmat olivat metsällä pyypilleineen ja luulivat pyyn vastaavan vihellykseen, hiipivät toisiaan kohden ja ällistyksekseen pyyn sijasta törmäsivätkin toisiinsa. Mutta hyvät metsästyskumppanukset heistä tuli.
Kruuti sankista lemahti
”Karhun kanssa painii lyön” lauletaan Kiven Metsämiehen laulussa, mutta siinä menee mieheltä helposti henki niin kuin meni Jukolan veljesten isältä. Ja lähellä oli hengenmeno Jukolan Timollakin, joka vastoin väijyksissä olevien veljesten kieltäviä viittailuja lähti hiipimään kohti haaskalle tullutta tavattoman suurta karhua laukaisi aseensa, mutta ainoastaan ”kruuti sankista lemahti ylös ilmaan eikä sytyttänyt latinkia putkessa”. Karhu kävi Timon kimppuun, joka heittäytyi kasvoilleen. Juhani ja Tuomas osuivat karhuun, mutta huonosti kun joutuivat varomaan veljeään. Koirat tulivat onneksi avuksi ja ajoivat haavoittuneen karhun juoksuun. Sen tehtyä kierroksensa veljeksistä tarkkakätisin Lauri osui sitten karhuun kuolettavasti. Timo oli sillä välin istunut mättäälle ”pistellen auki sankin läpeä ja veitsen hamaralla nakutellen piitä terävämmäksi”. Oli veljeksillä toki karhukeihäitäkin, mutta ehkä talvipesältä metsästettäessä erityisesti.
Aleksis Kiven isän Eerikki Stenvallin aseet ovat olleet piilukkoisia ja epäilemättä kyläsepän tekemiä. Parhaat näistä rihlatuista, pienikaliiberisista aseista olivat oikeissa käsissä hyvin osumavarmoja. Matti Virtasen mukaan niillä osui puussa ruokailevaan teereen lähes sadan metrin päästä. Aleksis opetteli jo varhain ampumaan käsivaralta kun naapurin Storkin pojat ampuivat tuelta. Lapsena Aleksis veljineen harjoitteli ampumista liiterin seinään haulikolla. Pojat joutivat kaivamaan haulit aina seinästä pois sillä isä valmisti haulit itse kaiketi jonkinlaisen siivilän läpi lyijyä veteen laskien. Ilmajäähdytteisiä pyöreitä hauleja valmistavan Pyynikin haulitornin valmistumiseen oli vielä vuosia. Stenvallien haulikko on saattanut olla sotilaskivääristä tehty. Olihan suvussa sotilaita. Oman haulikkonsa Kivi lahjoitti Helsingissä asuintoverilleen Frithiof Holmströmille.
Metsästyskivääri eli luodikko oli paulojen ja ansojen ohella Kiven tärkein pyyntiväline ja sitä hän käytti taitavasti. Kirjailijavuosina ase oli jo varmasti nallilukolla varustettu, mutta tarkempaa tietoa aseen valmistajasta, tyypistä tai kaliiberista ei ole. Piilukkoisen aseen joka kymmenes ”latinki ei syttynyt putkessa” ja sateisella säällä käyttövarmuus heikkeni entisestään, kun taas nallilukkoisella aseella arvioitiin vain joka sadannen laukauksen jäävän syttymättä.
Kiven käsiaseista tunnetaan belgialaisvalmisteiseksi määritelty revolveri, joka varmaankin oli hankittu susien ja rosvojen takia, joita tuolloin riitti. Revolverin ruostuneet jäännökset ovat museona olevassa kirjailijan syntymäkodissa Nurmijärven Palojoella.
Kivi oleskeli Siuntion vuosinaan kesäisin usein meren saaristossa kalastaja Kristian Boströmin perheen vieraana. Voi uskoa hänen kalastuksen ohella osallistuneen vesilintujen ampumiseen kuvilta ja lintujen verkkopyyntiin mikäli sitä harjoitettiin.
Susia ja ilveksiä
On selvää, että Kivi on metsästäjänä osallistunut pitäjän tai kyläkunnan susijahteihin sekä Nurmijärvellä että Siuntiossa, mutta näistä jahdeista ei ole säilynyt tietoja. Jukolan veljekset rakensivat ”kalteva-aitaisen sudentarhan pensastoiseen ojankoon ahon itäiselle reunalle”. Romaanissa on vaikuttava kuvaus siitä miten veljekset syksy-yön pimeässä tervassoihdun valossa ampuvat tarhaan tulleita susia.
Veljekset pyydystivät susia myös susikuopalla ja sellainen oli Kiven vuokraemännällä Charlotta Lönnqvistillä Siuntion Fanjunkarsin lähellä pellon laidassa. Lönnqvist saikin surmaamistaan susista Suomen metsästysyhdistyksen palkinnon. Aleksis Kivi ja renki Henrik Kjellin ovat varmaan olleet kuoppia rakentamassa, tolppaa pystyttämässä ja ansaa naamioimassa.
Seitsemässä veljeksessä on jännittävä kuvaus veljesten hiihtäessä koirien avulla ilveksen kiinni Kamajan vuoren harjanteella. Lopuksi ilves pakeni uupuneena ja ahdistettuna ylös kuuseen, josta jahtia johtanut Tuomas sen sitten ampui. Koirat oli kytketty sillä hetkessä haavoittunut ilves vetäisee terävillä kynsillään niiltä vatsan auki. Kivi lopettaa jahtikuvauksensa kauniisti toisen luodin lopetettua eläimen kärsimykset. ”Silloin kuusi uhaten ravisti kihariaan kerran vielä ja kylvi alas latvastansa kimmeltävää lunta kuolevan poikansa peitteeksi”.
Aleksis on osallistunut myös ilvesjahteihin ja erään todennäköisesti Hausjärvellä käydyn jahdin kiinnostava kuvaus on säilynyt Tidskrift för jägare och fiskare -lehdessä 1909. Kuvaus on niin elävä, että suomensin sen Metsän poika -kirjaan kokonaan ja kuuluu seuraavasti:
”Oli ihana syykuunpäivä ja kesänlämpö tuntui ennustavan, että syksy oli vielä kaukana. Iloisen aseseppä H:n kokenut vanha ajokoira Pull oli hetkeä aikaisemmin antanut kuulua varman ”kaikki hereille” haukunnan, ja pian oli ajo jo täydessä vauhdissa, kiihkeänä ja kiivaana. Pitkässä ajoketjussa meitä oli 8 metsästäjää, yhtenä heistä sittemmin niin kuuluisaksi tullut kirjailija Kivi, kiireesti etsimässä sopivaa paikkaa laajan suon reunalta. Sen keskellä kohosi luoksepääsemätön suonsaareke. Lähin mies vasemmalla puolellani oli metsästystorvella varustautunut asemestari, joka kivääri viritettynä ja katse tiukasti suunnattuna ajon suuntaan seisoi liikkumatonna kuunnellen. Matkaa välillämme oli tuskin 300 askelta. Nyt oli ajokoirien kuoro täydessä vireessä, sillä muutkin koirat olivat siihen liittyneet, vaikka eivät sentään kyenneet ylittämään Pullin syvää bassoa. Samassa näen suuren ilveksen syöksyvän esiin metsästä, tuskin 60 askeleen päässä uljaasta asemestarista, joka ei lähettänyt sille tervehdystä, oikaisevan yli suon ja katoavan suosaarekkeen ryteikköön, koko ajoketju kintereillään.
Asemestari seisoi yhä liikkumatta kuin patsas. Asetta ei oltu käytetty, mutta se oli kuitenkin ojennettuna silminnähden vapisevissa käsissä, jotka kouristuksenomaisesti pitivät otteensa.
Mikä hitto sinuun meni, H-n? Miksi et ampunut ilvestä? Mitä teet kiväärillä!” huusin hänelle.
”Painu kotiin kasarmille!” kuului Kiven suunnasta, joka oli lähin mies asemestarin toisella puolella.
Kun ei huutomme kuitenkaan tullut H-n:lta vastausta tai edes liikettä syntynyt, kiirehdimme sekä Kivi että minä tämän luokse saadaksemme selville, ettei hän ollut muuttunut ”suolapatsaaksi” pelkästä kauhusta, sillä asemestari ei kuulunut kaikkein urhoollisimpien joukkoon joutuessaan Suomen aarniometsiin.
”Kuule, H. hyvä, mikä eläin se oli, jota Pullini ajoi? Herran jestas, se oli varmasti eläinnäyttelyn peto! Minulla on vaimo ja lapset enkä voi vaarantaa elämääni!”
Huolimatta suuttumuksestamme, että ilves oli livahtanut käsistämme, ja H:n jänistämisen vuoksi meille sattumalta tarjottu saalis oli mennyt menojaan, purskahdimme Kivi ja minä röhönauruun.
”Sinun ”eläinnäyttelypetosi” oli aivan tavallinen ilves, jonka talja, jos et olisi ollut sellainen pelkuri, roikkuisi nyt suuressa jahtilaukussasi!” puuskahti lopuksi Kivi naurunkyyneleet yhä silmissään.
”Ilves, ilves! Hyvä Luoja, sehän on pohjolan tiikeri! – – – Pull! Pull! Pull! ”Stä! Stä! Stä! En jää tähän kirottuun aarniometsään Pullin kanssa, joka tulee syödyksi, ja oma henkeni voi mennä saman tien. Ei”, – osoittaen sanansa eväitten kantajalle – ”Matti nyt suor Hausjärvi! Adé!”
Hihnassa vastaanhangoitteleva Pull perässään ja Matti oppaanaan lähti H-n tiehensä, ja vasta illalla ruokapöydässä näimme jälleen urhean metsästäjän, jonka pelko siitä että ”vaimo ja lapset” voisivat menettää miehisen tukensa oli jo ehtinyt asettua.
Koirat olivat kadottaneet vainun ilveksestä, eivätkä ne koko päivänä päässeet edes viheliäisen jäniksen jäljille. Mutta koskaan enää ei asemestaria, joka seuraavana päivänä joutui aika ilkeään pilanteon kohteeksi, saatu mukaan metsästysretkille Hausjärven vaikeakulkuiseen maastoon, missä ”pohjolan tiikereiden” nyt tiedettiin majailevan. Hänen onnelliset metsästysmaansa olivat Sipoossa ja mieluiten pääkaupungin ympäristössä, ja monet suuresti nauruhermoja kutkuttavat muistot hänen urotöistään ”vanhana metsästäjänä” ansaitsisivat tulla pelastetuksi unohduksen yöstä.
Teksti: FL Esko Rahikainen
Esko Rahikainen (s.1942) on tietokirjailija. Rahikainen on kirjoittanut Aleksis Kivestä ja hänen teoksistaan kirjat: Tähtiä kuin Otavassa (Lintu, 1980), Kivi (Gummerus, 1984), Lumivalkea liina – Aleksis Kivi ja rakkaus (1998, Like), Metsän poika (Gummerus, 2004), Fanjunkars – Aleksis Kiven kirjailijakoti (Pro Fanjunkars -säätiö & Aleksis Kiven seura, 2008) ja Impivaaran kaski (SKS, 2009). Rahikainen on julkaissut myös lukuisia artikkeleja, tutkimuksia, suomennoksia, runoja ja sanoituksia sekä toiminut Aleksis Kiven seuran varapuheenjohtajana.